Kääpiö ja seitsemän Lumikkia

Julkisessa sanassa puhutaan tänään Yhdysvaltain ja koko maailman tulevaisuudennäkymistä. Jos minun pitäisi päättää, kuka seitsemästä kääpiöstä vastaa parhaiten Yhdysvaltain eläkkeelle siirtyvää presidenttiä, valintani kohdistuisi Lystikkääseen. George W. Bush oli luontaisesti koominen hahmo, mikä vaikeutti hänen vastaanottoaan – presidentin kun pitäisi olla kaikissa tilanteissa uskottava ja pitää naama peruslukemilla. Ja sitähän Bush yrittikin, mutta jos tuo asenne ei sovi yhteen ihmisen perusluonteen tai olemuksen kanssa, se heikentää hänen uskottavuuttaan.

Bush oli uransa alkuvaiheessa rennolta ja huolettomalta näyttävä kantriäijä, mutta myöhemmässä vaiheessa häneltä puuttui eläytymiskykyä ja halua luoda kontakteja yleisöön. Ovien vetäminen kiinni johtui tietysti häntä vastaan suunnatuista ajojahdeista ja terrorismista. Kansalaiset puolestaan tekevät johtopäätöksensä ihmisestä usein alitajuisesti: vaistojensa pohjalta ja tarkemmin analysoimatta.

Bushin lystikkään olemuksen ja hänen virallisten rooliensa välillä vallinnut ristiriitaisuus oli luullakseni se tekijä, joka alkoi herättää monissa ihmisissä antipatioita ja epäluuloja. Luontainen välittömyys ja omaksuttu jäykkyys johtivat ristiriitaiseen julkisuuskuvaan. Ei ole ihme, että kun George W. Bush luovutti Yhdysvaltain kongressin mitalin Dalai-lamalle viime syksynä, Dalai-lama (suom. ”universaali guru”) kikatteli koko tilaisuuden ajan.

Bushin epäsuosioon vaikutti varmasti myös se, että hän on republikaani. Oikeistolaista presidenttiähän vihataan Yhdysvalloissa ja kaikkialla muuallakin aina, sillä hänet voidaan mieltää isähahmoksi, johon vasemmisto voi purkaa oidipuskompleksiaan. Bushin suosioon vaikuttivat tietysti myös terrori-iskut, jotka olivat jo sinänsä eräänlaisia epäsuosion merkkejä. Silti ne pikemminkin kasvattivat Bushin suosiota Yhdysvalloissa kuin heikensivät sitä.

Bush ei ollut niin huono kuin hänen sanottiin olevan. Hän vain oli monien mielestä vastenmielinen tyyppi, jonka kaudella Yhdysvallat joutui ennennäkemättömän hävityksen kohteeksi. Sodankäynti Afganistanissa ja Irakissa kulutti valtion varoja niin, että Bush joutui lainaamaan enemmän rahaa kuin vuosien 1776–2000 presidentit yhteensä, eli yli biljoona (1 000 000 000 000) dollaria. Viidenneksi eniten velkaa teki hänen isänsä, mikä tosin oli hinta siitä, että Bush vanhempi onnistui lopettamaan varustelukierteen ja Neuvostoliitto romahti.

Yhdysvaltojen taloustaantuma, asuntoluotto-ongelma, maahanmuuton ongelmat, kassavaje ja sota viittaavat vain yhteen kipukohtaan: terrorismiin. Terroristien jahtaamiseksi säädetyillä Patriot Act 1:llä ja 2:lla George W. Bush sai kongressin hyväksymään huomattavia sananvapauden ja perusoikeuksien rajoituksia. Mutta sekään ei merkitse, että syy olisi ollut hänen itsensä.

Tällä tavoin terroristit ovat päässeet päämääräänsä, demokratian takavarikoimiseen. Siksi olisi voinut odottaa, että myös demokraatit olisivat liittyneet Bushin riveihin, ja edellisissä vaaleissa niin luultavasti kävikin: ilman terrorismin vastaista sotaa Bush olisi saattanut jäädä yhden kauden presidentiksi. Missio teki hänen virkakautensa jatkamisen välttämättömäksi, ja sen merkiksi Bush sai vuoden 2004 vaaleissa kaikkien aikojen äänivyöryn, joka kompensoi vuonna 2000 tapahtuneen vaalikommelluksen ja ratkaisun hakemisen korkeimmasta oikeudesta.

Huomattava on, etteivät opposition edustajat kyenneet esittämään Bushille vaihtoehtoista ohjelmaa eli kertomaan, mitä hänen olisi pitänyt kriisien keskellä tehdä. Vaihtoehtoväen keinot ovatkin olleet vähissä, kuten aina. Hävyttömimmän mudanheittokampanjan Bushia kohtaan käynnisti Michael Moore syytöselokuvallaan Fahrenheit 9/11, jossa hän väitti, että Yhdysvaltoihin suunnattu terrori oli Bushin syytä. En voi ymmärtää tällaista argumentaatiota, kuten en myöskään niitä väitteitä, joiden mukaan syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskut olivat Bushin hallituksen junailemia. Olivatko myös Madridin terrori-iskut CIA:n järjestämiä – entä terroristien iskut Lontoon metroon?

Se, että Yhdysvaltojen hallitus todennäköisesti piilottelee terrori-iskuihin liittyviä faktoja, ei ole todiste hallituksen osallisuudesta terrori-iskuihin vaan luonnollinen seuraus terrorismin häikäilemättömyydestä. Joidenkin mielestä Michael Moore voi olla ”inhimillinen”, ”sympaattinen” ja ”humanistinen”, mutta omasta mielestäni hän on argumentaatiossaan aggressiivinen ja asenteeltaan läski.

Bushin syyttelijät ovat unohtaneet, että presidentti ei tee päätöksiään yksin. Lait säätää Yhdysvalloissa liittovaltion kongressi, jonka molemmista kamareista eli edustajainhuoneesta ja senaatista lain täytyy tulla ulos täsmälleen samanlaisena presidentin allekirjoitettavaksi. Kun kongressin voimasuhteet vaihtelevat kahden vuoden välein järjestettävissä vaaleissa, joissa osa jäsenistä vaihtuu, myös poliittisesta päätöksenteosta tulee kirjavaa. Tämä ohjaa republikaaneja ja demokraatteja neuvotteluihin, ja käytännössä kaikki lakiluonnokset syntyvät sovittelun ja poliittisen kaupankäynnin tuloksena.

Presidentti voi veto-oikeudellaan estää lakien voimaantulon. Tämä puolestaan jättää vallan avaimet presidentin käsiin niin, että poliittinen linjanveto tapahtuu presidentin ehdoin. Toisaalta myös aktiiviseen uudistuspolitiikkaan presidentti tarvitsee kongressin enemmistön tuen. Vaalien voittajaksi ennustetun Barack Obaman uudistukset voivat siten kariutua kongressin vastustukseen, mikäli Obama ei löydä taakseen kongressin selvää enemmistöä tai konsensusta. Jälkeenpäin arvioiden Bushin toimeenpanemilla uudistuksilla ja terrorismin vastaisella sodalla on ollut kongressin kannatus, vaikka demokraattinen oppositio ei sitä mielellään myönnäkään. Demokraattien taipumisesta näytön antaa se, että Bush sai politiikkansa ajetuksi.

Bushin henkilöön kohdistuva moittiminen on siis ollut suureksi osaksi aiheetonta. Jos politiikkaa itseään ei voida kritisoida tai sille ei ole vaihtoehtoa, arvostelu pyrkii hakemaan kohteensa ihmisen persoonallisista ominaisuuksista. Tämä puolestaan on onnistunut siksi, että Bush ei ole teflonia. Ennen poliittista uraansa Bush II vietti humupekan elämää Texasissa. Eräs hänen suustaan päässeitä sammakoita onkin (sinänsä varmasti vilpitön) tunnustus, jonka mukaan ”elämäni parhaita päätöksiä oli se, että lopetin juomisen”. Lystikäs Bush joutui koville, kun takapihojen pahikset alkoivat sittemmin kostaa porvarin pojalle.

Erään kysymyksen muodostaa se, onko Yhdysvaltojen ulkopolitiikka ollut muuta kuin Bushien välisen isä–poika-suhteen heijastelua maailmannäyttämöllä. Bush nuoremman sanottiin elävän isänsä leveässä varjossa ennen kuin sodankäynti Afganistanissa ja Irakissa tarjosi hänelle tilaisuuden näyttää kyntensä.

Pidettiinpä tuota todistelunhalua myös yhtenä sodankäynnin motiivina. Enemmän voisi kylläkin uskoa saudimiljonäärien ja Bushin suvun keskinäisiin kahinoihin ja niiden osuuteen terrorismin motiiveina, paitsi että Osama bin Ladenin viha Yhdysvaltoja vastaan ei ole ollut luonteeltaan niinkään persoonallista kuin ”bisnestä”. Al-Qaidahan iski World Trade Centeriin ensimmäisen kerran jo Clintonin virkakaudella 1993.

Myös Bushin seuraajaa odottaa ristiriitojen todellisuus, ja äänestäjille on tarjolla kaksi epävarmaa vaihtoehtoa. Kahdeksattakymmenettä käyvälle John McCainille voitto olisi vain viimeinen sulka hattuun, eikä henkilökohtaista urahuippua tavoitteleva patakonservatiivi pysty muuhun kuin jatkuvuuden varmistamiseen. Ensimmäisen kauden nuorempana senaattorina toimivan Obaman suuret sanat puolestaan kutistunevat poliittisiin realiteetteihin. Pizzan jakamisen ”uudet opit” eivät auta mitään, jos jaettava pizza koko ajan pienenee.

Niinpä sekä John McCainin silmäniskut että Barack Obaman palopuheet muuttuvat koomisiksi heti, kun vaalikampanjointiin liittyvä jännitys karisee pois ja kuvaan astuu arki. Yhdysvaltain politiikkaa leimaa jatkossakin tragikoomisuus. Jos minun pitäisi valita, kuka esittää pääosaa George W. Bushista kertovassa elokuvassa, valintani olisi John Malkovich. Kieroon katsovana ja puulla päähän lyödyn näköisenä hän sopisi rooliin loistavasti.