2. huhtikuuta 2010

Teurastusta terveyskeskuksissa


Suomessa tehdään vuosittain noin 11 000 aborttia (abortus arte provocatus) vuodessa. Tämä merkitsee, että joka seitsemäs raskaus päättyy keskeytykseen. Yksi syy maamme väestön vähenemiseen ja niin sanottuun työvoimapulaan on vuonna 1970 säädetty laki raskauden keskeyttämisestä (239/1970), jonka tuloksena abortin saantia helpotettiin. Nykyään abortteja tehdään liukuhihnamaisesti sairaaloissa ja terveyskeskuksissa, ja yli 90 prosenttia pelkästään sosiaalisista syistä. Abortin voi saada myös, jos äiti on alle 17-vuotias, yli 40-vuotias tai hänellä on jo neljä lasta. Toiseksi tavallisin syy onkin äidin alle 17 vuoden ikä (5,3 %). Sen sijaan sikiövaurion vuoksi tehtiin vuonna 2007 vain 2,2 % aborteista ja äidin terveyden tai hengen vaarantumisen vuoksi 0,5 %. Käytännössä kaikki naiset saavat Suomessa raskaudenkeskeytyksen niin halutessaan.

Edellä esitetyt luvut merkitsevät, että aborttia käytetään myöhästyneenä jälkiehkäisynä, eli silloin kun hedelmöitys on jo tapahtunut ja raskaus päässyt alkamaan. Valtaosa kaikista raskaudenkeskeytyksistä tehdään siksi, että lapsi on niin sanotusti ei-toivottu. Sosiaalisiin syihin viittaaminen merkitsee, että äiti tai molemmat vanhemmat eivät halua tai voi pitää lasta. Niinpä on pääteltävä, että tapauksissa, joissa aborttia haetaan sosiaalisista syistä, syynä raskauden alkamiseen on ollut ajattelemattomuus, harkitsemattomuus, ehkäisyn laiminlyönti tai kumin tai kumppanin pettäminen.

Abortin tekoon sanotaan liittyvän syyllisyydentunteita. On väitetty, että siihen liittyy myös aitoa syyllisyyttä. Aborttia on sanottu murhaksi. Toisaalta muutamat filosofit ovat väittäneet omassa ”rakasta, kärsi ja unhoita” -etiikassaan, että raskauksien keskeyttäminen on täysin viatonta puuhaa. He ovat tarkastelleet asiaa systeemifilosofisesti eli keräämällä asiaan liittyviä perusteita puolesta ja vastaan sekä laittamalla ne tuomarinvaakaan. Sitten he ovat katsoneet, mille puolelle viisarin kärki värähtää.

Abortin puolustajat ovat tästä lähtökohdastaan väittäneet, että synnytys saattaa johtaa huonoihin perheoloihin, jos lapsi on ei-toivottu, ja että äidille koituu tuskaa, mikäli lapsi synnytetään ja luovutetaan adoptiolapseksi. Isien asemaa, oikeuksia ja velvollisuuksia on tarkasteltu vähemmän, ja myös laki rajaa abortin saamisen äidin oikeudeksi, ikään kuin asia ei koskisi miehiä ollenkaan. Tämä paljastaa, että abortti on nähty sekä filosofiassa että lainsäädännössä yksipuolisesti naisten ja naisliikkeen kannalta sekä osana feministien yhteiskunnallista sotaa. Pikaisena vastauksena voinkin omasta puolestani sanoa, että jos abortti ylipäänsä hyväksytään tai mikäli sillä on moraalinen oikeutus, tämä oikeus pitäisi kirjata lainsäädäntöön myös isien oikeudeksi joko estää abortti tai saada aloittamalleen raskaudelle keskeytys.

Häveliäisyys sulkee silmät todellisuudelta

Entä onko abortti moraalisesti niin viaton ja käytännöllisesti niin ongelmaton asia kuin miltä eräät systeemifilosofit ovat koettaneet saada sen näyttämään. Suomalaisessa filosofiassa aborttia on tarkastellut lähinnä yksi 1980-luvulla mainetta niittänyt kirjoittajakaksikko, jonka toisistaan sittemmin eronneet osapuolet on palkittu töistään professorinviroilla. Suomalainen aborttikeskustelu on ollut lähinnä heidän mielipiteisiinsä nojaavan auktoriteettiverifioinnin varassa, eikä toisenlaisia näkemyksiä ole haluttu kuulla. Omasta mielestäni heidän tarkastelutapansa on ollut kyyninen ja kolea, elämää ymmärtämätön sekä tieteellisesti kapea-alainen ja keinotekoisesti rajattu.

Se on myös erittäin altis filosofiselle kritiikille. Raskaudenkeskeytyksiä on tarkasteltu vain siltä kannalta, mikä on hyödyllistä tai haitallista, mutta ei siltä, mikä mahdollisesti on oikein tai väärin. Häyry-etiikka on systeemiteoriaa, joka perustuu eri vaihtoehtojen vertailuun. Sen tyyppistä immanenttia puntarointia ovat harjoittaneet jo juristitkin omissa yhtälöissään. Filosofisesti kiintoisa kysymys on se, miten asiat todella ovat: onko sikiö riittävästi ihminen nauttiakseen samaa oikeutta elämään kuin ihmiset yleensä? Aborttien tuottamasta syyllisyydestä voidaan päättää vasta tältä pohjalta. Jos sikiö voidaan mieltää ihmiseksi, abortti on murha. Tappo se on joka tapauksessa, sillä sikiönlähdetyksen kautta tapetaan elävä organismi. Vaikka sikiö ei olisikaan itsenäinen ihminen, se voidaan mieltää osaksi äitiä tai molempia vanhempia, ja siksi sikiön tappaminen on äidin tai isän tiettyyn ruumiinosaan kohdistuva amputaatio, tietyllä tavalla katsoen murha.

Systeemiteoreettinen puntarointi osoittautuu ohueksi ja pinnalliseksi siksi, että se laiminlyö ontologisen analyysin. Ontologialla tarkoitetaan olevaisen tutkimista. Aborttikysymyksen ontologia on siis sen pohtimista, miten asiat ovat: onko sikiö ihminen vai ei, onko ihmisen elämällä itseisarvo, milloin elämä alkaa ja niin edelleen. Näitä kysymyksiä voi jokainen miettiä tutustumalla esimerkiksi tähän aborttia kritisoivan Pro Life Suomi -järjestön internetsivustoon.

Abortin vastustajia on usein sanottu fundamentalisteiksi. Fundamentalismi on halua löytää ja tutkia perustoja. Fundamentalisteilla on yleensä ajatuksilleen jokin perusta. Ontologisen analyysin voi tietenkin suorittaa myös päätymättä mihinkään perustaan tai väitteeseen todellisuudesta. Mutta usein ontologinen tarkastelu johtaa johonkin tiettyyn perusnäkemykseen, jos sellainen on olemassa. Useimmiten perustana toimivat tosiasiat tai todellisuutta koskeva totuus. Jollakin tavallahan asiat yleensä ovat.

Aborttia koskien tällainen perusta voi hyvinkin olla olemassa. Se voisi olla esimerkiksi elämän itseisarvo ja näkemys, että ihmisen elämä alkaa raskauden alkaessa. Tässä mielessä abortin vastustajien fundamentalismi olisi varmasti pienempi rikos kuin abortti itse.

Tältä pohjalta abortin vastustamista voidaan sanoa eettisesti perustelluksi, vaikka myös ei-toivottujen lasten synnytysten tiedetään tuottavan ongelmia. Myös abortit ovat usein kipeitä, eikä aborttien puolustelemiseen riitä pelkkä eri näkökohtia yhteismitallistava ja tasalaatuistava vertailu, sillä ratkaisevat argumentit ovat joka tapauksessa tämän immanentin punnitsemisen ulkopuolella. Ne ovat vastauksia siihen, mitä on elämä. Näin ollen myöskään sikiöitä ei voida pitää systeemiteoreetikoiden tapaan pelkkänä biomassana.

Heteroseksuaalisen valtakulttuurin suurin tabu

Minulta on usein pyydetty kannanottoja eettisesti kiinnostaviin filosofisiin kysymyksiin. Toisinaan taas viranomaisfilosofit ja varsinkin feministit ovat pyytäneet minua vaikenemaan huolellisesti perustelemistani johtopäätöksistä, kun he ovat saaneet tietää, mitä ne ovat. Otan kuitenkin kantaa nyt myös abortin oikeutukseen. Oma näkemykseni on, että aborttien moraalinen oikeutus ei ole läheskään niin selvä asia, kuin kulttuurissamme on koetettu uskotella. Niin onkin tehty ihan vain tyttöjen tyynnyttelemiseksi ja heidän vapauttamisekseen syyllisyydentunnoista. Terapeuttisuutta täytyy kuitenkin pitää eri asiana kuin totuuden tavoittelua, eikä tosiasioita pidä johdella psykologisesta hyväntahtoisuudesta.

Itse katson, että abortin tekoa voidaan hyvinkin pitää tappona, jopa murhana. Asiaan ei vaikuta olennaisesti se, ettei sikiöllä välttämättä ole tietoisuutta tai ettei sikiö ole subjekti samassa merkityksessä kuin aikuinen ihminen. Eihän syntyneellä vauvallakaan ole tietoisuutta eikä persoonaa samassa merkityksessä kuin aikuisella, eikä lapsikaan ole subjekti samalla tavalla kuin filosofian pähkähullu professori. Silti ei pidetä oikeutettuna tappaa lapsia.

Sikiötä voidaan pitää raskauden alusta asti potentiaalisena ihmisenä, sillä sikiössä on ihmisen mahdollisuus. Lisäksi sikiön on todettu aistivan raskauden aikana myös kohdun ulkopuolisia tapahtumia. Ontologisesti ihmisyyden voidaan katsoa alkavan raskauden alkamisesta. Aborttia ei voida perustella sillä, että äiti tai isä omistaa lapsensa ja olisi itsemääräämisoikeutensa pohjalta kompetentti päättämään sikiön kohtalosta. Vanhemmat tai yhteiskunta eivät omista sikiön omia aikuispotentiaaleja, vaan ne omistaa lapsi itse oman itsemääräämisoikeutensa pohjalta.

Abortin oikeuttamiseen liittyvä näennäisfilosofinen mielipiteidenmuodostus on kiintoisa tutkimuksen kohde myös sinänsä. Miksi monet systeemifilosofit ovat olleet niin innokkaita oikeuttamaan abortteja? Yksi syy on naisliikkeen painostus sekä feministisen politiikan soluttautuminen kriittiseen tieteeseen. Feministit ovat kokeneet lapsista eroon pääsemisen vapautumisena ja abortit eräänä ehkäisykeinona. Yksi merkki siitä on abortteja koskevan päätäntävallan pidättäminen vain näiden naispetojen omiin käsiin.

Toinen syy systeemifilosofien innokkuuteen puolustella abortteja on varmasti ollut se, että suurin osa heistä on heteroita. Heillä on siis oma lehmä ojassa, ja siksi he ovat muodostaneet mielipiteensä etunäkökohtien pohjalta eivätkä sen mukaan, miten asiat todella ovat tai mikä on oikein. Ei-toivotut raskaudet ja aborttien hurja eettinen ongelmallisuus ovat heteroseksuaalisen valtakulttuurin suurimpia tabuja. Miten selvitä puhtain käsin siitä, että seksin seuraukset johtavatkin pahimmillaan murhaan? Monissa länsimaissa asia on haudattu ja siivottu pois moraalisesta keskustelusta, aivan kuten sikiöiden jäänteet poltetaan poroksi sairaaloiden krematorioissa. Omatunto vapautuu ja tulee kevyt olo. Sellaiset ovat porton polut, ja niitä puolustelemaan heteroseksuaalinen valtakulttuuri on lähettänyt kuorma-autolastillisen systeemifilosofisia laskukoneita.

Aborttien ongelmallisuudesta ei ole viime aikoina juuri puhuttu, sillä julkisessa sanassa on ollut vaikeaa myöntää, että rakkaudeksi sanotut seksuaaliset determinantit johtavatkin lopulta elämänriistoon heteroseksuaalisen kanssakäymisen päätteeksi. On täysin ristiriitaista, että samaa sukupuolta olevien oikeudesta adoptioon nostettiin aikoinaan kova mekkala, mutta juuri kukaan ei ole pukahtanut mitään heteroseksuaalisen valtakulttuurin omasta sisäisestä ongelmasta: aborttien runsaudesta. Myöskään kohutut homoavioliitot eivät sisällä juuri mitään moraalisia ongelmia verrattuna heteroseksuaaliseen lisääntymiseen liittyvään aborttiongelmaan, joka on mittasuhteiltaan järkyttävä. Homoavioliitoilla ei ainakaan vahingoiteta ketään, eikä niillä ole uhreja, kuten verisillä raskaudenkeskeytyksillä.

Ontologinen tarkastelu on laiminlyöty myös monessa muussa järjestelmäkeskeisessä filosofiassa. Kettutytöt ja eläintensuojelijat pitävät kyllä porua eläinten oikeuksista, vaikka eläin ei ole ihminen edes sen vertaa kuin sikiö voisi olla. Myös tämä on paljastavaa. Tosiasiassa eläinten oikeuksista ei voida puhua samassa merkityksessä kuin ihmisten oikeuksista, mutta silti eräät analyyttiset systeemifilosofit, kettutytöt ja feministit (siis akateeminen vihervasemmisto) tekevät niin pohtimatta ihmisen ja eläimen ontologista eroa.

Eläimellä ei ole tietoisuutta eikä persoonaa, ja tämän johdosta eläin ei voi olla subjekti. Niinpä eläinten ja ihmisten oikeuksia ei pitäisi saattaa keinotekoisesti vertailukelpoisiksi, sillä itse asioiden välillä vallitsee laadullinen ja ontologinen ero. Se, että tietyt filosofit pitävät eläinten oikeuksia ihmisoikeuksina mutta eivät pidä sikiön oikeuksia ihmisoikeuksina, osoittaa kuinka ristiriitaista, epätasapainoista ja puolueellista heidän ajattelunsa on. Sen päätelmät on johdeltu ideologisesti motivoituneista tarkoitusperistä.

Väestöpolitiikan väline ei ole abortti vaan ehkäisy

Vaikka olenkin painottanut ontologisen analyysin ensisijaisuutta eettisiä asioita pohdittaessa, lopuksi myös eräs kulttuurivertailu saattaa olla paikallaan. Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa on uhannut 1970-luvulta asti väestökato. Väestöstä puuttuu juuri tuo viisitoista prosenttia, joka häviää raskaudenkeskeytyksiin aivan niin kuin keskitysleirijuniin. Sen sijaan muslimimaissa abortit ovat laittomia muista paitsi äidin henkeen tai terveyteen liittyvistä syistä. Ei tarvitsekaan ihmetellä, miksi islamilainen kulttuuri on osoittautunut niin voimakkaaksi ja laajenemaan kykeneväksi. Euroopan maista vain vahvasti katoliset Saksa, Puola ja Espanja ovat pitäneet raskauden keskeytyksen laittomana muissa paitsi sikiövaurion ja raiskauksen tapauksissa sekä silloin kun äidin oma henki tai terveys on uhattuna.

En tietenkään ajattele, että yhteiskunnan lajinsäilytysstrategiset tai väestöpoliittiset edut pitäisi asettaa yksilöiden oman tahdon edelle, mutta ideologisilla tekijöillä voitaneen selittää maailman väestöllisten voimasuhteiden kellahduksia. Ekologisesti olisi parasta, että maailman väkiluku kokonaisuudessaan kääntyisi laskuun, mutta siihen ei pidä pyrkiä aborteilla vaan raskaudenehkäisyllä.

Abortteja ovat maailmalla vastustaneet lähinnä ne tahot, joilla on ollut ylipäänsä jokin näkemys oikeasta ja väärästä eli jokin perusta, fundamentti. Sen sijaan aborttia ovat puolustaneet ne, joilla ei ole ollut näkemyksilleen mitään perustaa. Merkille pantavaa on, että juuri kukaan, joka on vaivautunut ajattelemaan ihmisen olemusta ontologisesti, ei ole löytänyt aborteille hyväksyttäviä perusteita. Aborttien oikeuttamispyrkimykset ovat lähes jokaisessa tapauksessa perustuneet ihmisyyden olemuksen laiminlyömiseen ja ontologisen analyysin abortoimiseen pois keskustelusta.

Tämän kaiken tapahtuessa teurastus jatkuu myös suomalaisten sairaaloiden liukuhihnoilla yli kymmenen tuhannen abortin vuosivauhdilla. Yhteiskunnalla on kuitenkin vastuu aborttien myöntöperusteista ja yksilöillä seksinsä seurauksista. Yhteiskunta voisi vaikuttaa ratkaisevasti siihen, kuinka välinpitämättömästi tai vastuullisesti ihmiset hankkiutuvat raskaiksi ja kuinka paljon turhia raskaudenkeskeytyksiä tehdään. Nyt määrät ovat lähteneet lentoon. Esimerkiksi Ruotsissa aborttien määrä kasvoi viidenneksen vuodesta 2000 vuoteen 2007 ja päätyi 37 205 abortin vuosilukemaan. Vielä heikompi tilanne on edistyksellisyyden Eldoradossa Venäjällä, jossa 80 prosenttia naisista on kokenut abortin. (Yle esitti aiheesta hiljattain TV-dokumentin, jota poliittiseen korrektiuteen liittyvistä syistä ei suositeltu alle 13-vuotiaille – heille, joille ohjelma mitä parhaiten sopisi.)

Eroon turhista aborteista

Katsotaanpa asiaa ontologiselta kannalta tai hyötyjen ja haittojen näkökulmasta, aborttien käyttämisestä myöhästyneenä jälkiehkäisynä pitäisi päästä eroon, ja aborttien saamisen perusteita pitäisi olennaisesti tiukentaa. Tämä ohjaisi ihmisiä suurempaan eettiseen harkitsevaisuuteen.

Selvää on, että esimerkiksi katolisen kirkon aborttikielto ja ehkäisyn kieltäminen muodostavat yhdessä mahdottoman yhtälön, ellei ihmisiä vaadita pidättäytymään kaikesta lisääntymiseen tähtäämättömästä heteroseksistä tai ohjata toteuttamaan seksuaalisuuttaan homoseksuaalisesti. Koska yhteiskunnan tehtävänä ei ole rajoittaa ihmisten seksuaalista kanssakäymistä mutta ei myöskään surmata lapsia, ehkä puolustettavissa voisi olla kanta, jonka mukaan aborttia voitaisiin käyttää nimenomaan jälkiehkäisyyn. Se sallisi vain sikiöiksi kehittymättömien alkioiden poiston mutta ei pitkälle kehittyneiden ihmissikiöiden abortointia. Yksi mahdollisuus lähestyä elämänriistoon liittyvää periaatteellista ongelmaa käytännöllisesti olisi kehittää adoptioinstituutiota. Adoptiolapsista on nykyisin pulaa, mutta myös ylimääräisille lapsille löytyisi helposti sijoituspaikka esimerkiksi hyväksymällä homojen adoptio-oikeus ja vanhempien mahdollisuus luovuttaa syntyvä lapsi raskaudenkeskeytyksen asemasta sijaisvanhemmille.

Huomiota herättävää aborttikeskustelussa on ollut sen sukupuolittuminen. Naiset ovat puolustaneet oikeuttaan aborttiin vetoamalla käsitykseensä, että ”naisella on oikeus päättää kehostaan”. Tämä argumentti on kuitenkin täysin kestämätön, sillä nainen ei omista sikiötä eikä sen aikuispotentiaaleja. Nainen ei ole myöskään suvereeni päättämään raskauden keskeyttämisestä tai jatkamisesta yksin, koska hedelmöittyminen on joka tapauksessa seuraus miehen toiminnasta, ja niinpä myös miehellä on oikeus ja velvollisuus osallistua päätökseen raskauden keskeyttämisestä tai jatkamisesta.

Merkille pantavaa on, että Uuden Suomen ”Puheenvuoro”-palstan kirjoituksissa naiset yleensä puolustivat aborttia ja mahdollisuutta tehdä se melkein millä tahansa verukkeella tai kokonaan ilman perustetta, kun taas miehet suhtautuivat aborttiin erittäin kriittisesti ja torjuvasti. Tämä antaa paljon puhuvan kuvan naisten epämoraalisuudesta, tunteettomuudesta ja siitä irrationaalisuudesta, jolla he ovat puolustelleet ihmissikiöiden tappamista. Paradoksaalista on, että julkisessa sanassa naiset pyrkivät usein esiintymään äidillisinä, lempeinä ja humaaneina, jollaisina heidät usein myös kuvataan tiedotusvälineissä ja tutkimuksissa, kun taas miehet esitetään usein väkivaltaisina ja tyrannimaisina. Todellisuudessa osat näyttävät olevan päinvastoin.

---

Post scriptum: Niille, jotka kiljuvat viitteitä ja lähteitä, vastaan: olen käsitellyt aborttien teon ontologiaa, sen ongelmallisuutta ja asemaa feministisen politiikan hedelmänä muun muassa teoksessani Enkelirakkaus (2008 s. 233–235).