Norja ja Ruotsi heittivät rauhanpuskurin väliin

Suomen presidentinvaaleissa tunnettiin valitsijamiesjärjestelmän aikoihin niin sanottu mustan hevosen politiikka, jolla viitattiin valitsijamiesten mahdollisuuteen nostaa yhdessä junailemansa ehdokas omien päämiestensä ohi loppuäänestyksessä. Martti Ahtisaari ei ehtinyt sellaiseksi, sillä suora kaksivaiheinen kansanvaali oli jo korvannut valitsijamiesjärjestelmän Ahtisaaren ollessa ehdokkaana vuonna 1994.

Vaaleihin Ahtisaari tuli kuitenkin ikään kuin puun takaa syrjäyttäen monta poliitikkona ansioitunutta henkilöä. Hän onnistui ajoittamaan kannatushuippunsa sopivaan kohtaan maassa, jossa ehdokkaaksi valitseminenkin on pelkkää bingoa. Kansa ei näytä perustavan kannatustaan minkään poliittisen ohjelman tai johdonmukaisuuden ympärille, vaan se valitsee tai hylkää ihmisiä pelkän tunnelman mukaisesti. Sitä osoittaa muun muassa Ahtisaaren presidenttiyden jääminen yhteen kauteen. Ihmiset siis näyttävät tykkäävän mustista hevosista.

Ahtisaarta pidettiin pitkään myös Nobel-palkintokomitean mustana hevosena ja lopulta ikuisena ehdokkaana. Hänen palkitsemisestaan iloittiin Suomessakin etukäteen niin, että juuri tuo malttamaton odottaminen saattoi olla yksi syy siihen, miksi palkintoa ei kehdattu Suomeen myöntää kunnes vasta nyt, kun odottajat olivat luopuneet toivosta.

Entä voiko Ahtisaaren Nobel-palkintoon olla muita kuin hänen uraansa liittyviä syitä? Ahtisaaren eilisellä palkitsemisella Pohjoismaat käytännössä heittivät puskurin itsensä ja Venäjän väliin. Näin halutaan osoittaa, että Venäjän rajamaa on kansainvälisen huomion kohteena ja että Suomen rauhanponnisteluja ”arvostetaan”. Koska noblesse oblige, myös Nobel velvoittaa. Palkinnolla haluttaneen ilmaista, että Suomelta ja suomalaisilta odotetaan jatkossa hieman enemmän esimerkiksi Venäjän harjoittaman aseiden kalistelun tuomitsemiseksi Kaukasiassa. Suoraan tämän asian ulkopoliittiset ulottuvuudet voi lukea Venäjän ja Serbian katkerista kommenteista, joiden mukaan Ahtisaari olisi pitänyt palkita ”sotaan kiihottamisesta ja separatismiin kannustamisesta”.

Hyvää asiantuntemusta sen sijaan osoittaa Ahtisaaren kannanotto Suomen Nato-jäsenyyden puolesta. Minua tosin hämmästyttää edelleen se, miten huonoa ja suomalaisittain murteellista englantia Ahtisaari puhuu, vaikka hän on viettänyt koko ikänsä kansainvälisissä kehissä. Olisiko niin, että Ahtisaaren ansiot neuvottelijana perustuvatkin hänen pulskeaan olemukseensa? Kun tarpeeksi isokokoinen mies pannaan lähestymään peace plan väskyssään taistelukenttiä, niin rauha löytyy helposti.

Nobel-komitean mielestä Suomessa kukoistavat kemian prosessiteollisuus, kirjallisuus ja rauha. Saa nähdä, kauanko menee, että joku suomalainen yliopisto kutsuu ainoan elossa olevan suomalaisnobelistin professoriksi parannellakseen asemiaan maailman yliopistojen ranking-listalla.

Haluamatta syyllistyä kansallisen narsismin syntiin kehtaan kysyä, miten oikeudenmukaista on loppujen lopuksi se, että rauhanteoista palkinnon saa ulkopuolinen sovittelija. Kyseinen käytäntö tuntuu arvostavan oikeudenkäyntejä, joissa tuomari rikastuu. Rauhassa elämiseenhän riittää yleensä yksi, mutta riitelyyn tarvitaan vähintään kaksi. Sovittelu puolestaan onnistuu kolmen kesken, ja rauhantahtoisista ihmisistä tässä maailmassa näyttää olevan pulaa, joten hommaan kelpaa periaatteessa kuka tahansa.

Outoa on myös se, että rauhanponnistuksista palkitaan aina joku kansainvälisillä lentoasemilla parveileva rauhankyyhky, vaikka rauhan varsinainen toteutumisyhteys onkin aina kansallisvaltio ja sen hyvinvointi. Ihme, ettei kukaan ehdottanut Nobelin rauhanpalkintoa äskettäin menehtyneelle Jörg Haiderille, joka tunnettiin Itävallan kansallismielisten johtajana. Sen verran vuolaasti muiden puolueiden johtajat nyt kiittelivät Haideria muun muassa ”poliittisesta lahjakkuudesta”, ikään kuin Haiderin voitokkaita vaaleja seurannut äkillinen kuolema olisi ollut hänen jokin ansionsa. Ja olihan Haiderilla toki meriittejä rohkean isänmaallisuuden esiin nostamisessa maahanmuutosta kärsimään joutuneessa Itävallassa, levottoman Balkanin läheisyydessä.

EU:lle tyypillistä pömpöösimäisyyttä puolestaan osoitti se, että Haiderin puolueen noustessa hallitukseen vuonna 1999 unioni alkoi painostaa Itävaltaa pakotteilla sekä perusti pakotteita valvomaan niin sanotun ”kolmen viisaan miehen kerhon”, jonka yhdeksi jäseneksi kutsuttiin presidentinvirasta juuri vapautunut Ahtisaari. Mutta mitä kummaa itsenäisen valtion sisäiset asiat ja demokraattisesti valitun hallituksen toiminta EU:lle kuuluvat? Vaikka pakotteet vuoden 2000 kesällä purettiinkin, EU:n harjoittama kansalliseen itsemäärämisoikeuteen puuttuminen jää tahraksi sen omaan takkiin.