15. helmikuuta 2009

Suomen lopettaminen


Suomen lähes kaikki puolustusmäärärahat hupenivat 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa kahden suuren panssarilaivan rakentamiseen. Kalliin ja tuohon aikaan edistyksellisen asevarustelun vuoksi Suomen armeijan kehittäminen jäi pitkäksi ajaksi retuperälle. Toinen laivoista upposi Hankoniemen edustalle ajettuaan peiteoperaatiossa miinaan 13.9.1941, minkä jälkeen toinen ajettiin piiloon Kotkan edustalle, kunnes se sodan jälkeen jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliittoon.

Korkeasti kehittyneet ja kalliit aseet eivät sovi kovin hyvin pinta-alaltaan laajan ja harvaan asutun maan puolustamiseen. Ne on pian ammuttu ilmaan tai sieltä alas. Myöskään suppeat nopean toiminnan joukot ja ammattiarmeija eivät riitä Suomelle. Sodankäynnin teknistyminen ei poista tavanomaisen armeijan tarpeellisuutta, mutta se luo kyllä lisävaatimuksia puolustukselle. Siksi on perusteetonta ajaa alas reserviläisjoukkoja ja luopua vaivihkaa yleisestä asevelvollisuudesta. Mitä enemmän luotetaan siihen, että tulevaisuudessa käydään vain taloudellista tai informaatiosotaa, sitä korkeammaksi perinteisen sodan riski kasvaa.

Eräs toinen historiallinen virhe 1930-luvun määrärahasupistusten ja hienojen hankintojen lisäksi oli sodanjohdon päätös kutsua suuri osa rintamamiehistä kylvötöihin kevätkesällä 1944, juuri ennen Kannaksen suurhyökkäyksen alkamista. Vastaavia virheitä edustavat nykypäivänä päätös liittyä Ottawan miinakieltosopimukseen ja Puolustusvoimien vahvuuksien ja resurssien heikennykset.

On kenties oikein lähteä oletuksesta, että tulevaisuudessa ei käydä niin sanottua rintamasotaa. Nykyaikaisessa sodankäynnissä ei ole tarkoitus tuhota sen enempää siviilejä kuin sotilaitakaan vaan lamauttaa yhteiskunnan toimintoja. Mutta on myös väärin kuvitella, että sodankäynti koostuisi pelkästä strategisesti tärkeiden kohteiden suojelusta, jota toteuttavat hämähäkkimiesten tavoin seinänvierustoja kiipeilevät trikoosukkasotilaat. Sen sijaan tulevaisuuden sodankäynnissä jokaisen on puolustettava itseään. Tämän vuoksi sotilaskoulutus pitäisi antaa jokaiselle kansalaiselle eikä vähentää reserviläisten määrää.

Sota on korkein laki

Kansanedustajat saivat viime viikolla eteensä valtion uuden turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon. Aina kun eduskunnassa käsitellään Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa, kenraalit saavat lisää harmaita hiuksia. Mistä tämä johtuu?

Politiikka on erilaista kuin sodankäynti siksi, että politiikka perustuu vapaisiin valintoihin – sodankäynti ei. Eduskunnassa voidaan tehdä esimerkiksi sosiaali- ja työvoimapolitiikkaa, jonka perustana ovat suhteellisen vapaat poliittiset valinnat. Sen sijaan puolustuspolitiikan tarve ei perustu vapauteen vaan äärimmäisiin pakkotilanteisiin ja niiden uhkaan. Tämä merkitsee, että puolustuspolitiikkaa tehdään väistämättömien syiden vuoksi, joissa valinnanvaraa ei ole – muuta politiikkaa taas vapauden ilmentämiseksi ja joskus jopa huvin tai hauskuuden vuoksi.

Politikoimaan tottuneet edustajat voivat erehtyä luulemaan, että sodan ja rauhan kysymykset ovat heidän päätettävissään. Myös perustuslaki (11.6.1999/731) erehtyy siinä suhteessa, että sen mukaan sodasta ja rauhasta päättää tasavallan presidentti eduskunnan suostumuksella (93 §). Todellisuudessa poliitikot eivät päätä siitä. Vihollinen päättää, milloin sota alkaa. Poliitikot päättävät vain sotatilan tai rauhantilan julistamisesta. Tämän vuoksi näkemys, että poliitikot voivat ratkaista aseellisen maanpuolustuksen tarpeen, on väistämättä virheellinen.

Eduskunta ei siis voi paljoa politikoida puolustusmäärärahojen tarpeellisuudella, mikäli itsenäisestä Suomesta ja kansallisesta itsemääräämisoikeudesta halutaan pitää kiinni. Sota on ylin laki. Eduskunta voi vain miettiä, minkä verran puolustusresursseja lisätään tai vähennetään.

Oi kaunis Johanna, älä usko marsuihin

Eduskunnan asennoituminen Suomen aseelliseen puolustamiseen näyttää surkealta. Tuhopuolue vihreiden sirkeäsilmäinen helsinkiläisedustaja Johanna Sumuvuori sumutorvesi puheenvuorossaan, että ”tilanteessa, jossa maa on syvässä taantumassa, on puolustusmenojen pysyvään kasvuun sitoutuminen kestämätöntä”. Paljon kestämättömämpää lienee kuitenkin se, jos puolustus ei kriisitilanteessa kestäisi.

On kummallista, että hallituksessa voi istua puolue, joka noin selvästi asettuu puolustusministeri Häkämiehen esittämiä indeksikorotuksiakin vastaan. Häkämiehen mukaan ilman korotuksia yksi varuskunta joudutaan jälleen sulkemaan, ja hänen ehdotuksensa myös naisten kutsumiseksi vapaaehtoisesti aseisiin väestökadon paikkaamiseksi on täysin perusteltu. Kun vihreät todennäköisesti asettuvat vastustamaan myös kuudennen ydinvoimalan rakentamista, on lähtöpassit hallituksesta jaettu.

Perussuomalaiset sopisivat paljon paremmin hallitusvastuuseen, aivan kuten Timo Soinin kanta osoittaa. Soinin mukaan puolustusmenojen leikkaukset pakottavat Suomea Natoon. Suunta voi olla oikea mutta määrärahaleikkauksilla pakottava menetelmä väärä. Omasta mielestäni Suomen olisi hyvä liittyä Natoon, mutta vain jos se ohjaisi lisäämään valtakunnan puolustamiseen ohjattavia menoja. Tämä on linjassa sen kanssa, mitä tuleva komentaja Ari Puheloinen on asiasta viime aikoina puhellut.

Vihreiden ohella myös demarit tekevät päätöntä politiikkaa pitäessään tavanomaisia puolustusmenojen indeksitarkistuksia ”käsittämättömänä arvovalintana”, kuten Jutta Urpilainen expressis verbis lausui. Ymmärrän tämän epätoivoiseksi yritykseksi tehdä oppositiopolitiikkaa, johon kuuluu se, että vastustaa täytyy. Laittakaa nyt toki kaikki Puolustusvoimien heikentämisen kannalla olevat pölvästit nimenne selvästi näkyviin, jotta ansionne pääsevät esiin, kun Suomi seuraavan kerran joutuu sotaan ja ihmisiä kuolee lumihankeen kouluttamattomuuden vuoksi.

Naisten Suomi

Oletteko muuten huomanneet, että politiikan järkevyys ja järjettömyys eivät riipu niinkään puoluekannasta kuin sukupuolesta. Esimerkiksi vihreissä absurdeja näkökantoja ovat esittäneet lähinnä naiset (Tuija Brax Lex Nokiaa, sähköistä äänestystä ja kansalaisten nettitarkkailua edistävillä toimillaan, Sirpa Hertell perussuomalaisten ajojahdillaan ja Johanna Sumuvuori tässä kirjoituksessa kerrotuilla mielipiteillään).

Miehet ovat olleet paljon järkevämpiä, esimerkiksi vihreissä Jyrki J. Kasvi ja Osmo Soininvaara nettisensuuria arvostellessaan. Demareissa monilla miehillä, kuten Kari Rajamäellä, on järkevän kriittinen maahanmuuttokanta, kun taas puolueen naiset juoksevat päätä pahkaa sen tapaisten tasa-arvohankkeiden perässä, joilla poljetaan kantaväestön etuja. Samoin kokoomuksessa älyttömyyksiin ovat langenneet lähinnä naiset, esimerkiksi Suvi Lindén nettisensuurin ja Lex Nokian edistämisellään ja Anne Holmlund laiminlyömällä aselain tarkennukset. Sen sijaan miesten otteet ovat olleet paljon vastuullisempia, kuten Jyrki Kataisen ja Jyri Häkämiehen toimista nähdään.

Naiset eivät juuri koskaan myöskään hyökkää, puolusta eivätkä laadi valtaussuunnitelmia tai strategioita (paitsi ollessaan feministejä, jolloin he puolustavat itseään), vaan he yleensä vain myöntyvät, sovittelevat ja antavat periksi. Lyhyesti sanoen: naispoliitikot ovat miehiä huonompia johtajia ja neuvottelijoita.