Oi Saara Saara, miksi nauroit?

Mitään ei pitäisi juhlia ennen kuin lopputulos on selvillä. Britannian X Factor -kilpailun finaaliin edennyttä Saara Aaltoa juhlittiin ja hehkutettiin Helsingin Senaatintorilla viikko sitten tuhansien ihmisten ja ilotulitteiden voimalla.

Vähäinenkin munaus riittää yleensä pilaamaan menestyksen kuin menestyksen, mikäli se on tarpeeksi näyttävä ja tapahtuu ratkaisevalla hetkellä. Suomalaiset valitettavasti hervahtivat jälleen kerran slaavilaisperäiseen fiilistelyyn ja repivät peliverkkarinsa ennen ratkaisevaa finaalia ja äänestystä.

Niinpä britit saivat tilaisuuden äänestää ikään kuin toiseen kertaan Euroopan unioniin kuulumisesta. Suomalainen kilpailija oli brittiäänestäjille liikaa, mutta hienoa, että suomalainen pötki edes hopealle Britannian sisäisessä musiikin Valioliigassa! Kotiin päin vetäminen näyttää olevan ominaista kaikille kansakunnille, eikä siitä pidä moittia vain meitä suomalaisia. Ei ollut siis tappio tämä, vaikka ulkomusiikilliset tekijät olisivatkin ratkaisseet.

Luulen kuitenkin, että brittien oma ehdokas Matt Terry voitti ensisijaisesti siksi, että altavastaajaksi julistettuna hän säilytti nöyryytensä loppuun asti. Yleisö turtui siihen, että tuomarit, juontajat ja media suitsuttivat Saara Aaltoa kuin uutta kuningatarta, joka joutui imemään ennakkosuosikin paineet itseensä kuin pesusieni.

Koko ohjelma kumosi lopulta myös oman viihdyttävyytensä, kun ylisanat loppuivat. Tällöin mikä tahansa esitys läsähtää kuin pannukakku. Kun tuomarit nousevat joka esityksen jälkeen seisomaan kuin jumalanpalveluksessa osoittaakseen kunnioitusta esiintyjälle ja tuottajat puolestaan tekevät aaltoja (pienellä kirjaimella), lähetyksen show-luonne on ylittänyt viihdyttävyyden rajan.

Viihteen tehtävä on hillitä pitkästymistä. Kun viihde sinänsä alkaa pitkästyttää, olisi aika viheltää peli poikki. Vielä viikko sitten Saara Aalto olisi voittanut, koska kamelin selkä ei ollut katkennut. Mutta viime maanantaisen Suomi-mainoksen ja Britanniaan levinneen viestin vaikutuksesta – siis sen, joka kertoo, että tässä on kyse maiden välisestä kilpailusta – jälkeen ilmat pääsivät pihalle, noste katosi, ja samalla katosi myös osa karismasta ja hyvin tehdystä menestyksestä, joka lähti loivaan laskuliukuun.

Se on surullista, koska hillitymmällä taktiikalla ja alleviivatummin välitetyllä ja korostetummalla nöyryydellä Aalto olisi voinut voittaa. Median ja tuotantoportaan ehkä jo tarkoituksellinenkin riepottelu ei vain enää antanut tilaa kohdata yleisöä vaatimattomasti. Aalto pakotettiin omaksumaan diivan rooli, koska se oli ainoa suojaväri, joka mahdollisti kehumalla esitetyn kritiikin kääntämisen camp-huumorina takaisin kohti kehujia. Kyseessä oli tuotantoportaan virittämä klassinen harhautus, jossa hiillostettavaa hengästytettiin ja viimeisellä metrillä pyyhkäistiin ohi. Ymmärrän täysin Simon Cowellin kaksimieliset sanat voittajalle: ”You know, why you are the winner.”

Mitä sitten ajattelen Saara Aallosta laulajana? Kerrottakoon nyt poikkeuksellisesti sekin, vaikka tämä on poliittisten suhteiden käsittelylle omistettu blogi enkä pyri uudeksi Simon Cowelliksi Idols-kilpailuun.

Saara Aalto on ansainnut nyt saavuttamansa tähteyden määrätietoisella työllä ja muistuttaa siten kaikille, että koskaan ei kannata luovuttaa. Hän pärjäsi laulukilpailussa, koska hänen taustansa on Sibelius-Akatemiassa. Hän ei ole menestynyt populaarimusiikin teossa, sillä hänen profiilinsa ei ole tarpeeksi pop, mutta toisaalta hänen ääniresurssinsa eivät riitä oopperalaulajaksi, vaikka ne riittävätkin popmusiikkiin. Hän on ollut siis väliinputoaja, joka menestyi nyt popartistien joukossa, koska hän ylitti tason siellä.

Saara Aallon maneeri on, että hän hakee ilmaisuvoimaa vibrasta (älkää ajatelko ohjelman mainostauoilla markkinoituja leluja). Väriltään kaunis, kirkas ja heleä ääni todellakin aaltoilee ja värisee myös tahattomasti. Ääni nousee vaivattomasti ylärekisteriin ihan vaikka koloratuurioopperoiden esittämistä varten mutta jää ohueksi hengityksen tuen puutteiden vuoksi. Tiedän kaksi takavuosien naislaulajaa, joiden ääni muistuttaa Saara Aallon ääntä tässä suhteessa. Toinen on Kate Bush ja toinen israelilainen, alun perin oopperalaulajana aloittanut mutta sittemmin kevyen musiikin pariin siirtynyt Ofra Haza.

Linkkaan tähän loppuun YouTube-videot Saara Aallon ja Ofra Hazan esityksistä, niin voitte todeta yhtäläisyyden. Oheinen esiintyminen oli Aallon paras, ja se sopi hänen äänelleen toisin kuin kumpikaan finaaliin valituista kappaleista. Tilanteen pelastaa se, että myös toiseksi tuleminen voi olla tyylikästä. Filosofisesti katsoen häviäjä oikeastaan voittaa, koska samalla näyttämöllä ollessaan hän voi osoittaa suuripiirteisyytensä. Voittajan pitää olla kiitollinen, mutta häviäjä voi ilmaista riippumattomuutensa mielipiteistä.



Ofra Haza: