Valheiden vauhtipyörä ei elvytä taloutta

Euroopan keskuspankki kilahti paniikkiin, sillä Kreikan vaalit todennäköisesti voittava vasemmistopuolue Syriza uhkaa erottaa maan valuuttaunionista. Niinpä Frankfurtin pankkiparonit laittoivat painokoneet käyntiin. Summa, jolla EKP aikoo elvyttää eurotaloutta, on yli 1000 miljardia, eli suunnilleen sama, jota Markku Uusipaavalniemi esitti Talousdemokraattien haastattelussa syksyllä 2010.

Muistatte kai, kuinka tiedotusvälineet vaikenivat tästä ehdotuksesta, kunnes Uusi Suomi teki aiheesta jutun kansalaisadressin perusteella. Sensuroimalla totuutta suojeltiin. Uutisoidaanko vai ei uutisoida, pohdittiin. Ei uutisoitu, kunnes ”tilastoista tuli totta”. Nyt, kun EKP ihan itse keksi saman, siitä tehtiin pääuutinen.

Elvytys ei toimi globaalissa taloudessa

Euron tekijänoikeus ei kuulu tietenkään vain EKP:lle. Rahanluonti-instituutiohan on luovutettu yksityisille pankeille, joille valtiot puolestaan ovat velkaantuneet. EKP on voinut ostaa valtioiden joukkovelkakirjapapereita, joita pankeilla on hallussaan rahojensa panttina. Näin EKP on voinut laskea liikkeelle rahaa, joka lisää yksityisten pankkien luotonantomahdollisuuksia, mutta vain osaksi, sillä pankit yleensä poistavat pääomalyhennykset kierrosta.

Nyt EKP on päättänyt ostaa valtioiden joukkovelkakirjoja suoraan liikkeellelaskusta ja tekee sen ensimmäistä kertaa. Jokainen näin luotu lume-euro suunnilleen kymmenkertaistuu niin sanotun luotonlaajenemisilmiön kautta vauhdittaen inflaatiota. Pankista pankkiin kannettuna luotu raha lisää luotonantovaraa yksityisissä pankeissa.

Inflaation oletetaan lisäävän taloudellista aktiivisuutta ja siten lievittävän lamaa. Elvytys ei taida kuitenkaan olla oikea metodi. Rahan määrää lisäämällä ei nimittäin tuoteta arvoja. Yksityiset pääomat virtaavat globalisoituneessa maailmassa helposti pois kansantalouksista ja EU:n alueelta päätyen sijoitukseen esimerkiksi Aasiassa.

Investointitoiminnan kasvun voi toivoa lievittävän työttömyyttä, mutta todellisuudessa moisella trikkitempulla ei paranneta teollisen toiminnan omia syitä olla olemassa. Hintojen kallistuminen ohjaa ostoksille vielä kun rahalla saa jotakin, mutta pitkällä tähtäimellä rahan arvon huonontuminen ei lisää ostovoimaa. Siksi olen saksalaisten kanssa samaa mieltä siitä, että keinotekoinen elvyttelypolitiikka ei voi toimia nykyisessä taloudessa.

EKP rikkoi rajansa

EKP voi hankkia haltuunsa myös muutaman Suomen valtion lainapaperin, mutta maksajaksi Suomi joutuu rahoittamalla EKP:tä Suomen Pankin kautta. Näin Suomi piilovelkaantuu.

Surkuhupaisaa on tapa, jolla Suomen Pankki, ministerit ja pankkivaltuutetut vaikenivat siitä, mitä oikeastaan tapahtui. Ja media kaunisteli rikoksen. Poliittisesti ja juridisesti katsoen EKP ei suinkaan ”venyttänyt” tehtäviensä rajoja vaan rikkoi peruskirjaansa, joka kieltää keskuspankilta suoran rahoituksen. EU:n peruskirjan 123 artikla nimittäin suorin sanoin kieltää keskuspankkia ostamasta eurovaltioiden joukkolainoja niiden liikkeellelaskusta. Kurvit vedettiin jälleen suoriksi.

Velkakirjojen osto-ohjelman EKP aloitti jälkimarkkinoilla jo 2009, ja lähes yhtä suuri rahoitusoperaatio toteutettiin vuoden 2011 lopussa ja 2012 alussa, jolloin EKP tarjosi pankeille kolmen vuoden edullista rahoitusta. Pankit lainasivat vuoden 2011 joulukuussa 489 miljardia euroa ja vuoden 2012 helmikuussa 530 miljardia euroa, eli yhteensä yli biljoona euroa. Ja vakuusehtoja ”laajennettiin” eli höllennettiin.

Elvytys ei kuitenkaan tehonnut, vaikka inflaatio pysyikin toivotuissa lukemissa. Talouden vauhtipyörä ei käynnistynyt, työttömyys ei alentunut eikä lamaa voitettu. Asiaa ei paranna puolustelu, että EKP toimi jälleen ”vaikeassa tilanteessa”. Liikepankkien ekonomisteille jatkuva elvytys tietysti sopii, sillä sen kautta yksityiset pankit saavat liikkumavaraa. Tässä nähdään taas taloustieteellisen totuuden puolueellisuus.

Kuka hyötyy?

EKP:n toimista hyötyvät lähinnä sijoittajat ja keinottelijat. Tämä näkyy pörssin elpymisenä. Pumpataan rahaa finanssisektorille, mutta tehtaat seisovat, ja kaikki luulevat kaiken olevan hyvin.

Tosiasiassa rahan painaminen ja palkkojen jäädyttäminen käynnistävät inflaation ja leikkaavat kuluttajien ostovoimaa. Suomen kannalta paremmin voisi toimia palkkojen korottaminen ja varsinkin sosiaalietuuksien nostaminen, sillä viimeksi mainitut päätyvät yleensä peruskulutukseen Suomen kansantalouden sisällä.

Deflaatiokaan ei ole välttämättä huono asia. Inflaatio sopii yleensä velkaisille, sillä se syö velkapääomaa. Mutta muutoin rahan arvon nousu ja velkaantumisen vaikeutuminen opettaisivat ihmisille talouskuria, ja velkaisten ahdinkoa pahentaa inflaation nostama korko.

Setelielvytys on loppujen lopuksi pelkkää hölmöläisten viltinpidennystä, kun itse tuotantokoneisto sakkaa työn kaikkoamisen, huonon tuottavuuden ja kysynnän hiipumisen vuoksi. Lamaan on muitakin syitä kuin käteisen puute. Arvotuotanto sinänsä on epäkunnossa.

Kansantalouksia ei voida elvyttää perinteisillä keynesiläisillä keinoilla, sillä mitään kansantalouksia globaalissa maailmassa ei enää ole. Arvotuotannon astia vuotaa, ja työttömyys kasvaa kansainvälisen hintakilpailun vuoksi, kun työ ja teollisuus valuvat entisiin kehitysmaihin.

Euroerolla uhkaaminen on Kreikalle populistinen neuvotteluase

Myöskään Kreikkaa ei pelasta elvytys, sillä eurotaloudessa on pysyvä systeemihäiriö. Sen jatkuva korjaileminen ei kannata, sillä vika on masiinassa.

Akordi ja ero eurosta olisivat parempia vaihtoehtoja. Paluu itsenäisiin valuuttoihin olisi parasta kaikille nykyisille euromaille. Saa nähdä, milloin tästä varjellusta salaisuudesta tulee totta.

Luulen muuten, että vasemmistolaiselle Syrizalle eurosta eroamisella uhkaaminen on pelkkää neuvotteluvaluuttaa, eräänlaista lumerahaa sekin. Todellinen tavoite näyttää olevan vain velkataakan puolittaminen.

Diskurssianalyysia Hyysärin harjoittamasta mokutuksesta

Muslimiterroristien tekemästä iskusta oli ehtinyt kulua vain muutama päivä, kun Helsingin Sanomat katsoi parhaaksi julistaa otsikossaan, että ”Muslimiperheille sopivia koteja ei juurikaan rakenneta”. Näin lehti kantaa huolta ulkomailta Suomeen tulevien siirtolaisten asumisoloista pääkaupungissamme, jossa edes kantaväestöön kuuluville ei tahdo riittää asuntoja, ei sopivia eikä sopimattomia.

Jutun mukaan islaminuskoisten kodissa on tärkeää, että naiset voivat välttyä miesten katseilta tarvittaessa. Esimerkiksi ruokaa voi laittaa kätevämmin ilman huivia, mutta silloin keittiön tulee olla ”suljettu tila”. Jos perheeseen tulee vieraita, miesvieraiden olisi ihanteellista ”käyttää omaa sisäänkäyntiä”. Tytöt ja pojat eivät saisi asua samassa huoneessa enää yli 7-vuotiaina. Näkyvyys asuntoon ei myöskään saisi olla ”suora”.

Jos arkkitehtoniset ratkaisut ovat maailmankuvan manifestaatioita, aika himmeä kuva muslimimiesten ja -naisten menemisistä ja tulemista välittyy.

Minä olen ymmärtänyt niin, että Suomessa voi kukin rakentaa minkälaisen talon itse haluaa. Mutta nämä maahanmuuttajat haluavat näköjään tulla tässäkin asiassa valmiiseen pöytään.

Suomeen on otettu muslimitaustaisia maahanmuuttajia turvapaikanhakijoina ja pakolaisina jo yli 30 vuoden ajan. Mutta vieläkään me suomalaiset emme ole sopeutuneet heidän vaatimuksiinsa. Emme ole kuunnelleet tarpeeksi heitä emmekä tuottaneet heidän vaatimiaan taloja. Miten kehtaamme kutsua itseämme sivistysvaltioksi, mikäli emme osaa mukautua tulijoiden tarpeisiin emmekä palvele heitä kyllin hyvin?

Helsingin Sanomien jutussa jatketaan edelleen: ”Mohamed myös muistuttaa, että kaikki somalialaiset suurperheet eivät elä sosiaalituella vaan kumpikin vanhempi voi käydä töissä ja lapset todennäköisesti opiskelevat.”

Omistusasuntoja muslimiperheet eivät kuitenkaan halua ostaa, vaikka varaa olisikin. Sillä: ”Kaikissa Pohjoismaissa omistusasuntoihin siirtyminen koettiin hankalaksi, koska islaminuskossa korkojen maksamista tai vastaanottamista pidetään vääränä.”

Koronkiskonnasta kieltäytyminen voi puhutella myös suomalaisten sielua, mutta enemmän kyseinen uskonnollisperäinen kannanotto kertoo muslimien sopeutumattomuudesta hyväksymään talousjärjestelmämme perusehtoja, edes tämän nykyisin vallitsevan alhaisen korkotason aikana.

Helsingin Sanomien juttu paljastaa tahattomasti myös osasyyn siihen, miksi pääkaupunkiseudulla vallitsee asuntopula. Kysynnästä johtuva hintakupla on vienyt asunnot tavallisten suomalaisten palkansaajien ulottuvilta. Syy on maahanmuuton aiheuttama väestöpaine.

Sitä paitsi lehden perusväite ei pidä paikkaansa. Muslimeille sopivia asuntoja löytyy pääkaupunkiseudulta runsain mitoin. Vihreiden junaileman keskineliöpolitiikan vuoksi uusiin kerrostaloihin pitää suunnitella myös hyvin suuria huoneistoja, jotta voidaan rakentaa markkinoiden oikeasti kaipaamia pienasuntoja.

Tämä järjetön politiikka on johtanut siihen, että suuret lukaalit ovat tyhjillään, ja kaupungin sosiaalitoimi vuokraa niitä muslimien suurperheille. Näin islam toteuttaa omaa laajenemis- ja valloitushankettaan. Monilapsiset perheet ovat muslimeille tavanomaisia, sillä sosiaalitoimi tukee paremmin ulkomailta tulevia varattomia maahanmuuttajaperheitä kuin suomalaisia ihmisiä, jotka maksavat sosiaaliturvan ylläpidon.

Jos suomalainen yksilö tai perhe joutuu kärsimään työttömyydestä ja tulottomuudesta, hakija ei saa toimeentulotukea, mikäli hänellä on vähäistäkin rahaksi muutettavaa varallisuutta. Sen sijaan humanitaarisin perustein tulevat muslimimaahanmuuttajat täyttävät omistus-, yritteliäisyys- ja kouluttautumisvihamielisen sosiaaliturvajärjestelmämme vaatimukset ollessaan vailla kaikkea tuloa ja varallisuutta. Näin vasemmiston luoma sosiaaliturvajärjestelmä antaa heille kaiken ja luo heille hyvät mahdollisuudet lisääntymiseen.

Kiitoksena tästä syyt muslimien mahdollisista vihanpurkauksista ja tyytymättömyydestä vieritetään suomalaisille ihmisille. ”Väestöryhmien välillä syttyvät konfliktit asuinalueilla voivat joskus johtua liian pienistä asunnoista tarpeeseen nähden”, valistaa Helsingin Sanomien haastattelema Helsingin kaupungin sosiaaliohjaaja ja jatkaa: ”Esimerkiksi 12-henkisen perheen on vaikea löytää asuntoa, kun isoja perheasuntoja rakennetaan vähän. Liian pienessä asunnossa voi tulla valituksia metelistä tai ruoanlaitosta.”

Totuus on, että suuria asuntoja ei rakenneta liian vähän vaan liian paljon. Eikä muslimimaahanmuuttajien oman perhesuunnittelun epäonnistuminen ole suomalaisten vika. Yleensäkin ihmisten pitäisi itse vastata jälkeläisistään ja perheoloistaan. Vain maahanmuuttajatko muka joutuvat asumaan ”liian pienissä asunnoissa”?

Helsingin Sanomien vuolaalla kyynelehtimisellä maahanmuuttajien puolesta on vain yksi tehtävä: suomalaisten pehmittäminen hyväksymään jatkuva maahanmuuttajien virtaaminen Suomeen. Jutun yleisökommenteista päätellen jutut tuntuvat toimivan tämän tarkoitusperän vastaisesti.

Samaa maahanmuutto- ja mokutusmyönteistä asennemuokkausta Helsingin Sanomat jatkoi jutussaan, jonka mukaan ”Romanian romanit pelastivat lumenluontiyrittäjän”. Että ihan pelastivat!

Joku kadulla asioita seurannut suomalainen puolestaan sai aiheen todeta, että heti kun tekevät jotain, niin on Helsingin Sanomat siitä mesoamassa. Eikä ollut ensimmäinen kerta, vaan aiheesta on kehittymässä todellinen urbaanilegenda.

Jo vuonna 2010 Helsingin Sanomat teki suuren jutun, kun vastaanottokeskusten asukit osallistuivat lumenluontiin Helsingissä. Yhtä vastaanottopaikkaa kohti (hinta noin 17 000 euroa vuodessa) näistä talkoista tuli kalliita lapiollisia. Mikäli jokainen huitaisi keskimäärin 170 lapiollista, yhden hinnaksi tuli 100 euroa. Itse kirjoitin aiheesta tässä ja lupasin huiskia tuolla summalla kotikatuni puhtaaksi koko talven ajan.

Ei ihme, miksi Helsingin Sanomia sanotaan ”Hyysäriksi” ja ”Somalian Sanomiksi”. Lyhytkin diskurssianalyysi paljastaa, mitä lehti ajaa. Ja tilauskantansa laskee kuin lehmän häntä.

Ajatuksia islamisaatiosta

 

Al-Qaidan ja ISIS-terroristijärjestön vahvistuttua oli odotettavissa, että kymmenen vuoden takainen Muhammadin pilakuvajupakka palaisi ennemmin tai myöhemmin näyttämölle.

Niinpä ei ollut yllätys, että kolme muslimiterroristia hyökkäsi pariisilaisen Charlie Hebdo -satiirilehden toimitukseen 7.1.2015 surmaten rynnäkkökivääreillä kaksitoista ihmistä: kaksi poliisia, päätoimittajan ja useita pilapiirtäjiä. Unohtaa ei sovi myöskään niitä kahdeksaa panttivankia, joista neljä kuoli eilen terroristien luodeista juutalaisessa kosher-ruokakaupassa.

Olen yrittänyt kynttilät hatun reunalla loimottaen luoda valoa siihen, miksi muslimien täytyy osoittaa uskontonsa hurskautta tappamalla muita ihmisiä, mutta en ole onnistunut.

Pienestä täytyy olla ihmisten ilo kiinni, kun eivät voi suvaita edes pilapiirroksia. Kurjaa ylipäänsä on, että muslimien täytyy noin vakavasti suuttua leikistä. Mieleen hiipii pakostakin epäilys, että muslimit käyttävät loukkaantumistaan väkivallan verukkeena ja tekevät sen tahallaan. He tekevät tunteenomaisesta pahastumisestaan tekosyyn verenvuodatukselle ja eläimelliselle kyvyttömyydelleen hallita affektejaan ja impulssejaan.

En myöskään tiedä mitään toista nykyistä uskontoa, jossa pilakuvista pahastuminen loisi aiheen murhiin ja muihin raivopäisiin veritekoihin. Mikäli kyseessä olisi kosto, sitä kai edeltäisi jokin aritmeettisesti yhteismitallinen teko, johon revanssia haetaan. Ja jos kyse olisi sosiaalipsykologi Rom Harrén kuvaamasta ritualisoidun aggression muodosta, se puolestaan sisältäisi jonkinlaisia järkiperäisiä tavoitteita, jotka suisidaaliseen terrorismiin eivät kuulu.

Erään selityksen tarjoaa arvaus, jonka mukaan Al-Qaida ja ISIS kilpailevat keskenään pahuudessa ja koettavat tuottaa näyttöjä järjestöihin värvättäville. Tämän ulkopuolelle jätetään kuitenkin kysymys, miksi muslimien on niin tarpeen jakaa maailmaa muslimeihin ja ei-muslimeihin omalla vihanlietsonnallaan.

Muslimit näyttävät pahoittaneen mielensä tavalla, jota ei voida enää mitenkään parantaa. Median tietojen mukaan myös pariisilaisen lehden toimitukseen hyökänneet veljekset olivat alun perin aivan tavallisia ”kunnon muslimeja”, jotka sittemmin vain radikalisoituivat ja hankkivat viharikostaustan.

Oma oletukseni on, että syynä veren kiehahtamiseen voi olla filosofi-kirjailija Michel Houellebecqin uuden romaanin ilmestyminen ja hänen kuvansa julkaiseminen satiirilehden kannessa juuri terrori-iskun päivänä. Houellebecqin kirja Soumission (suom. ”Alistuminen”) kertoo Ranskan tasavallasta muslimipresidentin alaisuudessa.

Jonkin tällaisen voiman vaikutuksessa näytämme elävän myös tässä ei-fiktiivisessä todellisuudessa. Sikäli parodiahorisontti vaikuttaa alittuneen, ja sananvapaus on hurahtamassa jälleen huurteeseen.

Kun joku tarkemmin määrittelemätön ”perussuomalaiseksi” sanottu taho uskaltautui piipittämään Twitterissä, että ”Yllättyneet voivat nostaa kätensä pystyyn”, Ilta-Sanomat ensimmäisten joukossa aloitti hillittömän poisjynssäämisen: oli kuulemma ylilyönti.

Kun terrori-iskun tekijöistä saatiin hetken kuluttua vihiä, Sanomien päälehti puolestaan alleviivasi uutisoinnissaan, että tekijät olivat ”ranskalaisia”, ikään kuin pöytään olisi kannettu pommes frites, ranskalaisia perunoita. Näin media suojelee lukijoitaan levottomalta tunteelta, jota tieto väkivallan kytkeytymisestä nimenomaan islamiin ja muslimiterrorismiin herättää.

Oliko sitten kyseessä sattuma, tilastollinen osuma terrorismin synkeässä historiassa vai yksittäistapaus, joka johtui vain joidenkin mielenterveyskuntoutujien pilleripurkin tyhjenemisestä?

Kun surullisen kuuluisa Anders Breivik paukutti päiviltä 77 maanmiestään Norjassa, tapausta ei pidetty yksittäisen hullun tekona, vaikka hänellä todettiin skitsofreeninen oireyhtymä ensimmäisessä mielentilatutkimuksessa. Sen sijaan hänet yhdistettiin ympäri Eurooppaa toimiviin poliitikkoihin, jotka ovat arvostelleet maahanmuuttoa. Lopulta myös heitä syyllistettiin yhtä ankarin sanoin kun Breivikia. Ja kaikki tämä siitä huolimatta, että Breivikin iskun kohteena ei ollut mikään etnisesti erilainen kansanryhmä.

Sen sijaan pariisilaisten pilapiirtäjien ruumiit eivät olleet ehtineet vielä kylmetä, kun Helsingin Sanomat ja sen haastattelemat puoluejohtajat (pois lukien Timo Soini, joka kommentoi asiaa omassa blogissaan) julistivat kirkkain silmin, että ”Ranskan terrori-iskua ei pidä käyttää politiikan tekemiseen”.

On kummallista, jos maahanmuutosta johtuvia ongelmia ei saisi käyttää maahanmuuttopolitiikan tekemiseen. Yhtä omituista on, jos muslimiterroristien tekoja ei saisi käyttää lähtökohtana uskontokritiikin ja poliittisen arvostelun esittämiseen.

Kaksinaismoralismi näkyy juuri tässä: muslimiterroristeja ei saisi yhdistää muuhun muslimiyhteisöön eikä islamin sisältöihin, vaikka yhteys on olemassa. Muslimien terroritekoja ei sallittaisi yhdistettävän myöskään laajempaan maahanmuuttokritiikkiin, ongelmien analysoimiseen eikä johtopäätösten tekoon. Sen sijaan poliittisten linjanvetojen teko yritetään kieltää ja maahanmuuttokriitikot koetetaan samastaa uusnatseihin, fasisteihin, äärioikeistolaisiin tai muuten vain moraalittomiin ihmisiin.

Tällainen politikointi on asioiden epä-älyllistämistä ja tieteellisten selitysperusteiden hautaamista länsimaisten haudankaivajien omalla lapiolla. Paha sanoa, mutta kunnia valheellisten vääristymien levittämisestä kuuluu poliittista korrektiutta varjelevalle medialle, jota Suomessa johtavat erityisesti Sanoma Oyj:n lehdet ja Yleisradio.

En ainakaan minä halua Euroopasta sellaista miinakenttää, jossa jokaisen pitää sipsutella varpaisillaan. Siksi olen samaa mieltä kuin Charlie Hebdon murhattu päätoimittaja Stéphanne Charbonnier, joka totesi mieluummin kuolevansa seisten kuin elävänsä polvillaan. Ikävää on jo sekin, mikäli nämä ovat ainoat vaihtoehdot. Luulen kuitenkin, että muitakin vaihtoehtoja on olemassa.

Varmaa on, että pilapiirtäjät, islamkriitikot ja maahanmuuttokriittiset nykypoliitikot eivät ole polttaneet autoja, riehuneet kaduilla eivätkä murhanneet, uhanneet eivätkä pahoinpidelleet ihmisiä. Siksi on häikäilemätön virhe, että media ”sananvapautta puolustaessaan” syyllistää terrori-iskuista maahanmuuttokriittistä liikettä mutta terrori-iskuja selitellessään välttelee näkemästä, myöntämästä, tunnustamasta ja kuvaamasta sitä ideologista ja poliittista sidosta, joka vallitsee jihadia käyvien äärimuslimien ja aivan tavallisten muslimien välillä. Tämänkin iskun tekijät nousivat nimenomaan ”tavallisten kunnon muslimien” seasta, ja samasta viattomien rivistä tulivat myös syyskuun 11. päivän terrorintekijät, joukossaan arkkitehti Mohammed Atta.

Muslimiterrorismin takana on joka tapauksessa eräs hyvin suuri ongelma, joka kohoaa vuosisadan poliittisten virheiden kärkeen yhdessä EMU-järjestelmän käyttöönoton kanssa, toisin sanoen maahanmuutto, väestöjen sekoittaminen ja siihen liittyvä monikulttuurisuuden ideologia sekä ilmiö.

On kummallista, että Suomestakin käydään Syyrian sotatoimialueilla noin vain taistelemassa ja saamassa militäärikoulutusta Suomen viranomaisten katsellessa asiaa kallella kypärin. Jos esimerkiksi minä asevelvollisuuteni Suomessa suorittanut syntyperäinen kantaväestöön kuuluva mies päättäisin omin toimin lähteä jonnekin päin maailmaa käymään sotaa, se ei taitaisi ihan niin vain onnistua, vaan matkanteko pysähtyisi viimeistään viisumin puutteeseen, omaan sotilasvalaani ja moneen käytännön hankaluuteen.

Mutta kun Suomessa siirtolaisina oleskelevat pakolaiset, turvapaikanhakijat ja muu joutoväki lähtevät terroristialueille kouluttautumaan, Suojelupoliisi tyytyy ”seuraamaan” heidän liikkeitään. Eikö heille muka voida mitään? Eikö tätä jengiä voida pysäyttää tai päästää menemään ilman takaisin paluun mahdollisuutta ja laittaa ovia lukkoon lisätulijoilta?

Tätä nykyä Suomesta käydään pyhäkoulumaisesti maailman väkivaltapesäkkeissä oppia saamassa. Ja ovet paukkuvat mennen tullen. Mikäli tiedon lähteille ei pääse, sitä tuodaan maahan hurskauden kaavussa.

Kaikki muistavat, kun Britanniassa asuva kiihkoislamisti Anjem Choudary esiintyi kutsuvieraana Helsingissä maaliskuussa 2013. Pariisin terrori-iskun tapahduttua hän kiirehti siunaamaan sen toteamalla, ettei sananvapaus ulotu Muhammadin loukkaamiseen. Mutta sanomattakin on selvää, että hänen mielestään homoseksuaalisuuden toteuttamisesta pitäisi kivittää kuoliaaksi.

Sillä tavalla lausuttaessa tuskin taaskaan kysytään, millä perusteella jonkun lakana-Lassen uskonnollisperäinen hienohipiäisyys oikeuttaisi hengenriiston keneltäkään toiselta. Esimerkiksi Pakistanissa ihmisiä tuomitaan kuitenkin jatkuvasti kuolemaan jumalanpilkasta syytettyinä, ja Saudi-Arabiassa teloitetaan homoseksuaaleja sharia-lain nojalla. Myös länsimaistuneena pidetyssä Egyptissä homoseksuaaleja tuomitaan vankeusrangaistuksiin islamiin vedoten, ja kannatuksensa tälle politiikalle antaa niin sanottujen länsimaiden joukosta vain Syyrian arabisosialistista Baath-puoluetta tukeva Venäjä.

Islamissa on kyse vihan, rasismin ja suvaitsemattomuuden ideologiasta, joka tuottaa terrorismia ja jolla äärimuslimit pitävät länttä pihdeissään. Heidän torjumisensa, valvomisensa ja tarkkailunsa on voimavaroja vaativaa ja erittäin kallista. Lisäksi länsimaiden pitäisi onnistua terroritekojen eliminoinnissa joka kerta, kun taas paketillinen pernaruttoa laukussaan matkustavalle ihmiskunnan vihaajalle yksikin onnistuminen riittää.

Sarkastista satiirilehti Charlie Hebdoon tehdyssä terrori-iskussa oli se, että lehti on profiloitunut vasemmistolaiseksi toisinajattelijoiden äänitorveksi, jonka sävy on anarkistinen. Nimenomaan vasemmisto on puhunut maahanmuuton puolesta ja selitellyt islamisaation ongelmia pois.

Kaksinaismoralismi näkyy Ranskan sisäpolitiikassa, kun Marine Le Pen ja hänen Kansallinen rintamansa suljettiin pois sunnuntaina järjestettävältä tasavaltalaismarssilta, jonka tehtävänä on puolustaa vapautta, tasa-arvoisuutta ja veljeyttä. Ymmärrän toki, että monia maahanmuuton suosijoita ottaa nyt kupoliin, kun omat koirat purivat, mutta kantaväestön jakautumisesta eri ryhmiin ei poissulkijoiden kannata syyttää muita kuin itseään.

Pahinta ei ole nyt se, että islamkriitikot ovat joutuneet epäreilun kohtelun kohteeksi. Pahinta ei ole sekään, että terrorin lisääntyminen kasvattaa uhkia maahanmuuttokriitikoita ja kaikkia ihmisiä vastaan. Pahinta on, että niin media, tutkijat kuin poliitikotkin pitävät tärkeimpänä huolenaiheenaan sitä, lisääkö tapaus kielteisiä asenteita muslimeja ja islamia kohtaan.

Tällöin unohdetaan todelliset uhrit: menetetyt ihmishenget ja sanan- sekä elämäntavan vapaus. ”Tutkijoiksi” itseään nimittävät tyypit tyytyvät silittämään ongelmia aiheuttavien kansanryhmien päätä ja työntävät oman päänsä autiomaiden hiekkaan. Syyllisiä terroritekoihin eivät ole vain niiden tekijät vaan myös ne kantaväestöihin kuuluvat poliitikot ja muut aivopesijät, jotka ovat maahanmuuttoa suosimalla luoneet länsimaihin tämän kauhean ongelman.

Kuinka helppoa tiedostavien ja sananvapaudesta murehtivien onkaan nyt kulkea Pariisin kaduilla ”Je suis Charlie [Minä olen Charlie]” -kyltti kädessään ja sulautua massaan ilman pelkoa itse joutua joukkomurhan uhriksi? Kuinka luontevaa onkaan kokea kollektiivista surua massan mukana, vaikka ei ole itse tehnyt mitään maahanmuuttoa seuranneen kulttuuritaantuman ehkäisemiseksi?

Tässä porukassa on paljon niitä, jotka kymmenen vuotta sitten tuomitsivat Muhammadin pilakuvien julkaisun, mutta nyt he kyynelehtivät vuolaasti terrori-iskun vuoksi ja ovat muka ”sananvapauden puolella”. Heistä monetkaan eivät ole tukeneet maahanmuuttokritiikkiä millään tavalla mutta ovat kauhuissaan islamisaation tuloksista. Sen sijaan, että he nyt kantaisivat käsissään noita kiisteltyjä ja sensuuriuhan alle asetettuja pilakuvia, he tyytyvät heiluttelemaan lappujaan ja huutelemaan puskista latteuksia.

Tapaus kelpaa esimerkiksi siitä, kuinka häpeällisen helppoa on ratsastaa ruumiilla sananvapauden puolesta mutta kiistää sananvapauden uhatuksi joutumisen syyt. Kuinka vaivatonta onkaan kadota ihmisjoukkoon ilmaisematta näkemyksiään omalla nimellään ja työpaikkansa hinnalla tai ilman, että joutuu maksamaan filosofiastaan menettämällä kaikki virat yliopistojen politisoituneissa virantäytöissä?

”Allahu akhbar”, he huusivat – Kadulle teloitettu muslimitaustainen poliisi puolestaan: ”C’est bon, chef. [Kaikki hyvin pomo.]”. Tapauksessa on vertauskuvallista se, että julistuksellaan terroristit tunnustavat toimintansa yhteiseksi nimittäjäksi nimenomaan islamin, kun taas media ja ”tiede” pesevät islamia puhtaaksi väittämällä syyksi syrjäytymisen ja sosiaaliturvan riittämättömyyden. Paljastavaa on, että terroristit eivät sano olevansa kostamassa mitään oletettua rasismia tai sosiaalista eriarvoisuutta, vaan he vakuuttavat olevansa kirkastamassa profeetan kunniaa.

Samalla kun on vältelty leimaamasta muslimien koko ihmisryhmää, on kierretty kysymys siitä, millainen heidän uskontonsa todella on ja mihin se antaa pahimmillaan aiheen. Monenkaan tavallisen muslimin ei tarvitse tuntea islamin ”todellista olemusta”, vaan hänelle riittää, että hän samastuu poliittiseen ideologiaan, joka takaa hänelle taivaspaikan. Sen tuella värväys jatkuu.

Yksi merkittävimmistä kontrollin muodoista on itsekontrolli. Kun tarkkailu menee oman tai yhteisön ihon alle, se on vaikuttavimmillaan. Mikäli Euroopan unionin maat palauttaisivat jokaista muslimien surmaamaa tai pahoinpitelemää kantaväestöön kuuluvaa ihmistä kohti 10 000 muslimia takaisin lähtömaihinsa, tämä ohjaisi muslimiyhteisöä itse pohtimaan uskontonsa olemusta ja harjoittamaan keskuudessaan uskonpuhdistusta.

Mitä taas ranskalaisiin pilapiirroksiin tulee, en ollut koskaan kuullut Charlie Hebdo -nimisestä julkaisusta mitään. En ole myöskään koskaan pitänyt ranskalaisesta huumorista, joka on aina jonkin verran rabulistista ja reuhaavaa sekä hyödyntää Ranskassa suosittua revyy- ja varietee-perinnettä.

Myös itse julkaisu näyttää olevan melko mitätön roskalehti, jonka julkisuus olisi jäänyt ilman terrori-iskua samalle tasolle kuin Titanicin matka ilman uppoamista. Kiintoisaa kuitenkin on, kuinka laajalle terroriuhka vielä leviää, kunhan maailman eri lehdet alkavat julkaista Charlie Hebdon kuvia solidaarisuuden osoitukseksi itselleen ja toisilleen.

Kun ei saa enää sanoa, niin täytyy kai sitten piirtää.

Näin ei voi jatkua

Sukeltaminen on syytä lopettaa silloin kun on pohjalla. Suomalaiset ovat kyllästyneet voivottelun, jankuttelun ja jahkailun ilmapiiriin, joka estää hyvinvointiyhteiskunnan, julkistalouden ja kansallisvaltiomme pelastamisen. Luulen, että monet suomalaiset olisivat valmiita vähäsen maksamaankin ja luopumaan jostain, jos he voisivat olla varmoja, että siitä on hyötyä yhteisen etumme kannalta: velkaantumisen pysäyttämisessä ja kääntämisessä laskuun.

Suomalaiset pakotettiin maksamaan toisen maailmansodan jälkeen kohtuuttomat sotakorvaukset, jotka saneltiin meille epäoikeudenmukaisesti rauhansopimuksessa. Myöhempi historiankirjoitus koristeli tämän kansakuntaamme vastaan tehdyn rikoksen lohduttelemalla ja laastaroimalla asiaa näkemällä siinä vain myönteiset puolet. Tuttu väite on, että Neuvostoliiton harjoittama ryöstely ikään kuin ohjasi meidät luomaan metalli- ja metsäteollisuuden, jota emme muuten olisi tulleet perustaneiksi.

Suomalaisilla on kokemusta ylivoimaisten vihollisten ja vastoinkäymisten voittamisesta. Muutamat ihmiset jopa luovuttivat kultaiset kihlasormuksensakin sodan jälkeisiin keräyksiin voidakseen auttaa kansakuntaa, ja tulivat toimeen lopun ikänsä rautaisilla.

En ihannoi sitkeyttä enkä armeliaisuutta sinänsä, sillä nekin osoittavat pohjimmiltaan alistumista ja taipumista vastustajien edessä. Ne edustavat nöyrtymistä korjailemaan vahinkoja, joita toiset maat ja niiden kanssa solmitut sopimukset ovat meille aiheuttaneet.

Nyt kun valtiomme kansallinen varallisuus on tuhlattu ja velkaa on enemmän kuin lääkäri määrää, olisi syytä syyttää niitä poliittisia tahoja, jotka ovat meidät tähän suohon polkeneet.

Arvelen, että suomalaisissa kytee kipinä tämänkin asian oikaisemiseksi. Jos suomalaisiin saataisiin täysi into ja yhteen hiileen puhaltamisen henki päälle, jopa sadan miljardin velkakuormasta selvittäisiin melko lyhyessä ajassa.

Mikä sitten estää asioihin tarttumisen? Suomalaiset potevat lamaannusta, koska he ovat huomanneet, että kansakuntamme ja valtiomme yhteiseksi hyväksi työskenteleminen ei auta, vaan ihmisten ponnistukset valuvat hukkaan, toisin sanoen kehitysapuun, EU-jäsenmaksuun, toisten kansakuntien velkojen hoitoon, ilmastomaksuihin, maahanmuutosta johtuviin sosiaalikustannuksiin ja muuhun hömpötykseen.

Suomalaiset kokevat, että yhteisiin talkoisiin osallistuminen ei kannata, koska valtio antaa jokaisen vaivalla säästetyn ja kansalaisilta pois otetun lantin lahjaksi ulkomaalaisille. Näin Suomen kansalaisilta puuttuu motiivi työskennellä meidän omaksi yhteiseksi hyväksemme. Sen mukana on kadonnut myös kansallinen yhteisvastuu toisista suomalaisista ja omasta maastamme.

Tätä kielteistä tulosta sanotaan tieteen kielellä fragmentoitumiseksi ja postmoderniksi desentralisaatioksi. Siinä, missä 1960- ja 1970-lukujen yhteiskuntatieteellä nähtiin olevan konstruktiivinen funktio yhteiskunnan rakentamisessa, nykyinen sosiaalitiede ihannoi ja palvoo nomadiutta ja desentralisaatiota ja tulee oikeuttaneeksi ihmisten näkemistä beduiinimäisinä kiertolaisina. Vallitsee laissez faire tietoisen suunnittelun ja ohjailun sijaan. Ja mikäpäs siinäkään, paitsi että tämä tie johtaa lopulta pakkotilanteisiin.

Alkanut vuosi 2015 tuo eteen suuria muutoksia. Tarvitaan valtion ja kuntien menoja säästävä rakenneuudistus. Tärkeintä olisi vähentää työttömyyttä, sillä huono työllisyystilanne on suurin syy korkeisiin sosiaalimenoihin. Siksi nykyinen, 1980-luvun tilannetta olennaisesti parempi, BKT:kaan ei pelasta valtiota velanotolta. Myöskään työllisten määrän lisäys ei auta, vaan työn tuottavuuden pitäisi nousta. Siksi ei pitäisi lisätä sekundaarisektorilla olevia hoito- ja holhoustyöpaikkoja, vaan tarvitaan vaihto- ja myyntikelpoisten arvojen tuotantoa sekä jo olemassa olevien innovaatioiden saattamista tuotantoon.

Jos työttömyys pysyisikin korkealla tasolla, pitäisi ainakin varmistaa, että työttömät voivat osallistua arvotuotantoon, kuten omaehtoiseen yrittämiseen ja opiskeluun. Omaehtoinen opiskelu, yrittäminen ja työelämään osallistuminen pitäisi tehdä suorastaan velvollisuudeksi työttömyysturvalla ja sen aikana, eikä näitä toimeliaisuuden muotoja pitäisi kieltää työttömyysetuuksien saajilta. Samoin pitäisi karsia pois kaikki perustoimeentuloon riittävää määrää korkeammat työttömyysetuudet, ansiosidonnaiset päivärahat ja muut tekemisen ja osallistumisen esteet.

Jokaiselle työelämän ulkopuoliselle, niin opiskelijalle, työttömälle kuin eläkeläisellekin pitäisi maksaa sama, elämiseen juuri ja juuri riittävä määrä rahaa – ei enempää mutta ei myöskään vähempää. Sosiaalietuuksien tilkkutäkki pitäisi korvata sen tyyppisellä perustulojärjestelmällä, jota olen luonnostellut kirjassani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan. Muista malleista poiketen ideana on, että perustuloa maksettaisiin negatiivisen tuloveron tavoin niin opiskelijalle, työttömälle kuin eläkeläisellekin, ja oikeus perustuloon olisi jokaisella, jonka muut tulot eivät riitä asumisesta ja toimeentulotuen perusosasta koostuviin menoihin.

Perustulon toteuttamiseen ei ole päästy, koska ay-liike vastustaa ansiosidonnaisten poistamista. Mahdollisuus selviytyä ansiosidonnaiselle päivärahalle kellottelemaan onkin lähes ainoa ammattiyhdistyksiin liittymisen peruste nykyisin. Toisaalta perustuloa ovat vastustaneet myös työnantajat, jotka pelkäävät, että perustulon tapainen sosiaaliturvajärjestelmä maksaisi liikaa, vaikka tosiasiassa sen kautta ei jaettaisi etuisuuksia entistä enempää. Vain rahan osoite vaihtuisi mahdollistaen arvotuotantoon osallistumisen.

Myös eläkekatto pitäisi saattaa voimaan. Jos joku haluaa eläkkeellä ollessaan enemmän, tehköön yksityisen eläkevakuutuksen, tai olisi tehnyt jo. Eläkeyhtiöiden varallisuus pitäisi sulattaa suurten ikäluokkien eläkkeiksi ja palauttaa tällä tavoin varat niiden tuottajille. Sen jälkeen pitäisi siirtyä perustulomaiseen tasaeläkejärjestelmään, joka rasittaisi budjetteja nykyistä vähemmän. Selvää on, että nykyisin voimassa olevat eläkelupaukset ovat täysin mahdottomia kattaa.

Uskon, että kansalaiset innostuisivat valtiomme ja kuntiemme talouden pelastamisesta, jos he voisivat nähdä tuloksia. Tulosten saavuttamisen estää jäsenyytemme Euroopan unionissa ja eurossa, toisin sanoen taloudellisen itsemääräämisoikeutemme menetys, jonka seurauksena jokainen säästetty euro pilkotaan palasiksi ja lähetetään lahjana Kreikkaan tai Portugaliin, Britannian jäsenmaksun kuittaamiseen, ilmastonsuojeluun, kehitysapuun tai vieraiden kansakuntien uskonsodista johtuville ”kriisialueille”. Suomen itsenäisyys on kuin Matti Nykäsen mitalit: asetettuna näytteille museoon, josta niiden voittaja ei saa niitä takaisin eikä pois.

Pahin tulevaisuuden skenaario on, että menetämme oikeuden itsenäiseen ulkopolitiikkaan ja sitä kautta valtiollisen suvereniteettimme. Putinin Venäjän kohtalo nähdään parin seuraavan vuoden kuluessa. Ärsytettynä Venäjä on entistäkin vaarallisempi, sillä se ei piittaa enää mainetekijöistä julkisuuskuvan ollessa muutenkin pilalla. Niinpä venäläisten houkutus myös Suomen joidenkin osien saattamiseksi hallintaan Ukrainan rytäkän osana kasvaa.

Liputan tänäkin vuonna kansallisen edun ja kansallisen itsemääräämisoikeuden puolesta. Oikein hyvä olisi, jos suurimmat puolueet päättäisivät tulevissa eduskuntavaaleissa linjata Nato-jäsenyyden puolesta.

Riippuvuuspäivä ja Suomen neljä tietä

Talvella vuonna 1709 Versaillesissa juhlittiin loisteliasta hovielämää samaan aikaan, kun muualla maassa kuoli 630 000 ihmistä nälkään ja kylmyyteen. Siihen verrattuna Suomen itsenäisyyspäivän vietto on vain himpun verran vaatimattomampaa kuin suuressa Euroopassa, vaikka kyllä meidänkin oloissamme porvaristo ja protestoijat pääsevät varmasti omaan parhaaseensa. Asiaa tehostaa uusi kulissi: presidentin niin sanotun Linnan ehostustöiden valmistuminen.

Niinistö oli kieltämättä oikeassa siinä, kun hän kerran lausahti, että kolmatta maailmansotaa käydään nyt Euroopassa kapitalismin aseilla. Myös omien vaatimattomien havaintojeni mukaan tuhotyöt eivät ole tässä sodassa aineellisia vaan pelkästään taloudellisia, mikä on pohjimmiltaan sama juttu. Kansallinen varallisuus on joko menettänyt arvonsa tai siirretty vieraaseen hallintaan.

Ei tarvitse kerrata niitä pieniä yksityiskohtia, joista tämä laukaukseton sota koostuu, sillä ihmiset ja muut zoon politikonit ovat jo niin turtuneita, että kukaan ei piittaa enää mistään mitään, vaan tämän junan annetaan kiitää vääjäämättömään päätepisteeseensä. Mitä sieltä tulee vastaan reaaliköyhyyden, varattomuuden ja vaikutusvallan menetyksen lisäksi? Aseellinen yhteenotto todennäköisesti – sekä kansanryhmien välillä että muiden valtioiden kanssa.

Kertaan silti. Valtion velkakuorma lähestyy 100 miljardia euroa. Sitä ei voida maksaa koskaan pois, mutta sen voi syödä hyperinflaatio, kun EKP alkaa lunastaa valtioiden velkakirjoja lelurahalla, joka paisuu luotonlaajennusinstituution kautta. Inflaatio taas on tasavero kaikille. Se syö yhtä suuren osan niin palkoista kuin säästöistäkin.

EU:n jäsenyyden myötä meidät suomalaiset on pakotettu rahoittamaan muiden maiden kurjuutta ja menoja. Meille on valehdeltu, että se muka kannattaa ja että rahat saadaan joskus takaisin. Ei saada. Ei kenenkään pitäisi avittaa muita kansantalouksia omaksi velaksi. Se on hölmöläisten hommaa. Eri asia, jos jollakin olisi jotakin pois annettavaksi, mutta kun ei ole. Valtion verotusoikeus perustuu siihen, että varat palaavat kiertoteitse takaisin maksajille, tosin vuotavalla ämpärillä, mutta parempi niin kuin kokonaan muualle.

Kansainväliset suuryritykset ovat yksi kerrallaan kaapanneet haltuunsa lääkärikeskuksia, katsastusasemia ja muita firmoja, joille on ulkoistettu lakisääteisiä tehtäviä. Suomalaisomistajat ovat ahneuksissaan vaihtaneet yrityksensä rahaksi päästäkseen kellottelemaan Espanjan aurinkoon ja katselemaan läheltä, miltä romahtanut kansantalous näyttää. Julkisia kunnallisia verovaroja käytetään nyt palveluiden ostamiseen ulkomaisten sijoitusyhtiöiden omistamilta lääkäriasemilta, jolloin niiden tuotot päätyvät ulkomaille verotettaviksi eivätkä jää rikastuttamaan kansantalouttamme.

Valtion omistamat yritykset on tappiin asti myyty. Varallisuuspuskuri on käytetty, niin kuin velkapuskurikin. Jäljellä on pelkkää häpeällistä syömävelkaa. Vain strategisesti tärkeinä pidetyistä valtion yrityksistä on jokin kulma jäljellä, ja päätösvallan varmistamaa niukkaa enemmistöä pidetään yllä esimerkiksi Finnairissa. Joku vihreä ekofundamentalisti vaatii siitäkin luopumista yhteisvastuun nimissä.

Metsäteollisuutemme raappahousut ovat niin roudassa, että niissä voisi säilyttää lampaanviulua. Euron korkea kurssi on hyydyttänyt viennin euroalueen ulkopuolelle. Siksi tuotantoa lopetetaan Suomessa, tingitään työvoimasta ja palkoista, ja raaka-aineen arvo laskee keinotekoisesti, vaikka puusta vallitsee pulaa kaikkialla maailmassa. Näin kärsivät sekä metsänomistajat, työläiset että teollisuus. Tuotantoporras on euron kahleissa, ja sen vuoksi esimerkiksi Ruotsin puunjalostusteollisuus pystyi kilpailemaan markkinoilla Suomea paremmin korjaten alhaisella kruunullaan huomattavat voitot muutamia vuosia sitten.

Suomalaisen asuntopolitiikan taseissa on valtavat vajeet. Euron jäsenyys pakotti pitämään yllä alhaista inflaatiota. Siinä on onnistuttu, kun markkinoille tuotiin lopusta venyvät asuntoluotot. Asumiskustannusten kasvua ei päästetty näkymään kuukausi- eikä vuositasolla, sillä maksuerät pidettiin vakioina, mutta lainalaskut venyivät lopusta kuin purukumi, eikä loppupäätä näy ennen kuin kuolema lonksuttelee taivaan portteja. Jos korkokin vielä nousee, ihmiset eivät saa lainojaan koskaan maksettua. Elämä ei riitä. Asumiskustannusten kallistumisen vuoksi Suomessa on vallinnut huikea piiloinflaatio, jota vain ei ole päästetty näkymään tilastoissa.

Suomalaiset eivät oppineet mitään Yhdysvaltojen sub prime -kriisistä. Tulevaisuudessa rahan arvo mitataan asumisen hinnassa. On mahdotonta, että palkansaajat eivät saisi asuntojaan maksetuksi, sillä taseiden pitää mennä tasan. Niinpä asuntojen hintojen on romahdettava myös kasvukeskuksissa. Tätä taloudenpitäjät pelkäävät. Jos asuntovarallisuuden vakuusarvot romahtavat, romahtaa koko talous. Niin kuitenkin käy, ellei sitten siirrytä kokonaan toisenlaiseen asuntopolitiikkaan.

Se taas merkitsee, että hyväksytään käytäntö, jossa ihmiset eivät koskaan saa asuntoja omiksi. He pystyvät maksamaan 350 000 euron kaksioistaan korkeintaan sen 15 prosenttia, joka on alin omarahoitusosuus omaan kotiin tai kynnysraha vuokra-asunnon kaltaiseen asumisoikeusasuntoon. Ihmisistä tehdään ikuisia vuokraorjia, jotka eivät saa kovaa maata alleen. Tämä on paluu juurevasta oman tuvan ja luvan identiteetistä takaisin torppariuden aikaan, siis elintason ja elämänlaadun lasku.

Tällaista tilannetta rakennusteollisuus, pankit ja poliitikot luovat suunnitelmallisesti, sillä sen kautta ihmisistä voidaan tehdä säntäilijöitä ja hyrräoravia, jotka kiitävät paikkakunnalta toiselle, aina sinne, missä jokin hätätyö on tarjolla. Ei enää kotia.

Rahoittajat toivovat hintojen kalleutta, jotta asuntokupla ei puhkeaisi, ja siksi ne pitävät tahallaan yllä asuntopulaa kasvukeskuksissa. Pankit saavat kaupaksi suuria asuntoluottoja, joista irtoaa isompi siivu korkotuottoa matalankin korkotason aikana. Rakennusfirmat taas pyrkivät ylläpitämään asuntopulaa, sillä niissä tiedetään, että jokainen uudisrakennus vähentää kysyntää ja laskee hintatasoa. Niinpä ne rakentavat vain sen verran, että kysyntä pysyy korkeana ja ylittää tarjonnan, jolloin myös katteet pysyvät valmistunutta asuntoa kohti korkeina. Näin ei tarvitse rakentaa enempää eikä hengästyttää itseään työllä, mutta päästään silti muhkeisiin liikevoittoihin. Tästä syystä asuntopulaa ei voida ratkaista markkinataloudessa, vaan tarvittaisiin valtion ja kuntien väliintuloa.

Ketkä tilanteesta hyötyvät? Hyötyjiä ovat pankit ja rakennusliikkeet sekä keinottelijat. Haittaa kärsivät ne ihmiset, jotka joutuvat ikuiseen velkaorjuuteen, ja ne, joiden asuntojen arvot laskevat kasvukeskusten ulkopuolella. Merkittävä syy asuntojen hintojen kallistumiseen ei ole vain EU:n jäsenyydestä johtuva kaupunkivaltiollistuminen ja väestön keskittyminen liikenteen solmukohtiin, vaan myös maahanmuutto. Se on suurimpia syypäitä asuntojen loppumiseen muun muassa Helsingistä. Mutta lisää väestöä houkutellaan ulkomailta, jotta maassamme karjuvaan työvoimapulaan saadaan ratkaisu. Se vasta ongelma onkin Suomessa, jossa on noin 300 000 työtöntä, 750 000 ihmistä jonkinlaisten työpoliittisten toimien kohteena, ja enää alle puolella työssä olevista on vakituinen työpaikka.

EU:n vaikutuksesta lähestymme jälleen renessanssiaikaa, jolloin säädyt ja väestöt riitelivät keskenään eivätkä kansallisvaltiot olleet vielä voimissaan taaten ihmisten hyvinvointia ja oikeudenmukaisuutta.

Asuntokuplan ohella toinen merkittävä kupla on eläkekupla. Suurille ikäluokille on uskoteltu, että heitä odottaa 40-vuotisen työ- tai virkauransa päätteeksi leveä eläke. Kun 1970-luvulla valmistui jostakin joksikin, työpaikka annettiin heti julkista sektoria laajentamalla. Niitä laskuja maksetaan vielä pitkälle tulevaisuuteen.

Meidän sukupolvemme pakotetaan maksamaan pullamössösukupolven eläkkeet, vaikka omat eläkkeemme ovat karttuneet kehnosti pätkätöiden vuoksi. Eläkekassojen sijoitukset ovat muun muassa asunnoissa, esimerkiksi Satossa, joka korottaa asumiskustannuksia jatkuvasti voidakseen maksaa eläkkeitä liikevoitoistaan. Traagista on, että asunnoissa asuu todennäköisesti maksajia, joiden pitäisi olla myös eläkkeiden saajia. Mitäpä, jos realisoitaisiin eläkerahastoissa oleva varallisuus ja pulitettaisiin eläkkeet niistä, palauttaen pääomat niiden kartuttajille korkoineen? Sitten siirryttäisiin tasaeläkejärjestelmään, jossa jokaiselle maksettaisiin elämiseen juuri ja juuri riittävä määrä rahaa. Joka enemmän kaipaa, tehköön yksityisen eläkevakuutuksen. Paha sanoa, mutta muutoin eläkepommia ei voida purkaa. Ja sanottakoon sekin, että itse en jää eläkkeelle koskaan, jos joskus saan vakituisen viran, tehtävän tai toimen.

Myös maapohja ja kaikki mitä sen alla on, on vaarassa, niin mineraalit kuin pohjavedetkin. EU-kapitalismi on tehnyt kansallisvaltioista kehitysmaita, joista kaikki voidaan laivata pois riistoimperialismin keinoin. Niinpä kansainväliset suurfirmat ovat iskeneet silmänsä Suomen mineraalivarantoihin ja pohjavesiin, jotka nekin voidaan nähdä rahana ja resurssina vesipulasta kärsivässä maailmassa. Ja liikevoitot tästä Suomea reikäjuustoksi kaivavasta toiminnasta valuvat tietenkin ulkomaille. Myös työvoima tuodaan ulkomailta, joten suomalaisten ei tarvitse kuin katsella sivullisina, miten maamme vallataan ilman sotaa.

Suomi on ”Pohjolan Afrikka” siinäkin suhteessa, että ensin olimme Ruotsin siirtomaa, josta laivattiin tervaa Tukholman tervamarkkinoilla myytäväksi. Sitten olemme olleet Venäjän alusmaa, jollaisena meidät tunnetaan yhä. Jotkut sanovat, että nykynaapurinamme on rannaton ”Saudi-Arabia”, mikä ei deleuzelaisen autiomaakäsityksen valossa ole hullumpikaan tulkinta.

Tätä jeremiadia olisi luonnollisesti helppo jatkaa sosiaalipolitiikan ja työvoimapolitiikan alueella. Muistutettakoon vielä turvallisuuspolitiikasta. Nyt kun Euroopan unionin kylvämät keskinäiset riidanaiheet ovat puhkeamassa kukkaan, Venäjä hioo sapeliaan iskeäkseen juuri silloin, kun erimielisyydet EU:ssa ovat kasvaneet tarpeeksi suuriksi ja yhteenliittymä hajoaa tai menettää vaikutusvaltansa. Tämä pelko onkin ainoa, joka pitää EU:n kuviteltua yhtenäisyyttä vielä koossa.

On todennäköistä, että Venäjän strategien houkutukset kasvavat ennen pitää liian suuriksi. Ei Venäjä Suomea kokonaan valtaa, sillä se olisi epäviisasta. Se ottaa yhden palan kaakkoisnurkalta laajentaen pääsyään Itämerelle: esimerkiksi Lappeenrannan, Kotkan ja Kouvolan kaupungit. Maailmaa se tyynnyttelee sanomalla, että näin vain hiukkasen siirretään rajaa Suomessa asuvan venäläisväestön suojelemiseksi syrjinnältä ja tyrannialta. Ja maailma hyväksyy, koska se ei halua aloittaa suurta sotaa pienen pohjoisen maan jonkin nurkan palauttamiseksi.

Suomen ulkopolitiikasta vastaavat mämmikourat eivät käyttäneet tilaisuuttaan hyvän sään aikana eivätkä ohjanneet Suomea Natoon. Nyt taitaa olla liian myöhäistä. Naton jäsenyyttä vastustavat edelleenkin juuri ne kämäiset änkyräpoliitikot, jotka ovat tuottaneet myös talouskriisin. Kansainvälisistä sopimuksista Naton jäsenyys olisi Suomelle kaikkein hyödyllisin, kun taas EU:n ja euron jäsenyydestä ei ole ollut mitään hyötyä, pikemminkin haittaa. Paras tilanne on Pohjoismaista Norjalla, joka kuuluu Natoon muttei euroon eikä EU:hun.

Entä mitä tästä kaikesta seuraa? Skenaarioita on neljä.

1) Federalismin tie. Ensimmäinen vaihtoehto on se, että nykyinen kehitys (jota voisi paremminkin kutsua taantumukseksi) jatkuu. Sen päämääränä on liittovaltio, pimeyden ydin, jonne myös Alexander Stubb haluaisi meidät johtaa. Valtioiden välinen verokilpailu, jonka vuoksi euromaiden verohaavin ohitse menee noin 1000 miljardia euroa vuodessa, lopetetaan yhteisellä verotuksella. Näin luodaan yhteiset toimintaehdot mutta pönkitetään sisäistä devalvaatiota, jossa kilpaillaan entistä vahvemmin työvoiman hintatasolla, eli palkoilla. Tämän yhtenäistävän, samanlaistavan, kurkku- ja traktorinpenkkidirektiiveistä koostuvan konglomeraatin lopputulos on infantiili beethovenilaisesta näennäisharmoniasta koostuva valheiden, subventioiden sekä katakombeissa tapahtuvan korruption pikku-Neuvostoliitto. Tuloksena on kansallisvaltioiden romutus, jonka seurauksena Rooma voi hyvin, mutta Eurooppa on alueellisesti takapajulaa: ulkoilmamuseota, jossa kuttu syö ruohoa ja eukot viljelevät pihamailla kaalinpäitä, koska ei ole muuta tekemistä.

2) Sosialismin tie. Toinen tapahtumakulku liittyy talouden pelastamiseen. Euroopan valtiot päättävät irtautua velkakurimuksestaan rahoittamalla itse velkansa. Tämä tapahtuu EKP:n kautta, kuten edellä kuvasin. Valtiot ovat sikäli erilaisia pankkiasiakkaita, että astellessaan pankkeihin ne voivat säätää pankkilait uusiksi. Pankit on jo muutamaan kertaan pelastettu veronmaksajien rahoilla. Valtiot ovat toisaalta legitimoineet pankkien toiminnan myöntämällä niille rahanluontioikeuden. Ehkä valtioiden tulisi kerrankin ottaa. Niinpä valtiot voivat vastineeksi hyvyydestään pankeille ja sijoittajille saattaa pankit hallintaansa. Tämä on sosialismin tie. Se ratkaisee kätevästi finanssikriisin, ja euron kriisihän ei ole pitkään aikaan ollut muuta kuin valtioiden rahoituskriisi, sillä pankkikriisi on jo hoidettu. Kenties nyt tulisi kääntää asetelma.

3) Nationalismin tie. Kolmas tapahtumien kulku seuraa siitä, että 1 toteutuu ja 2 ei toteudu tai 1 ei toteudu ja 2 toteutuu. Jos 1:n mukainen kaiken periksi antava, veltto ja hengetön kehityskulku jatkuu, voi olla, että muutamat ihmiset eivät tyydykään kansallisvaltioiden riistoon vaan ottavat ohjat omiin käsiinsä. Sama voi seurata myös toisessa tapauksessa: jos uhkaa talouden sosialisoiminen. Tämä on äärioikeiston uudelleen nousun ja fasismin tie. Ne suuret ja spontaanit kansanjoukot, joihin kommunismin pääideologit usein vetosivat kuvitelmissaan, eivät koskaan saapuneet. Mutta fasistien tapauksessa ne ovat nousseet pintaan useinkin. Tämä johtuu siitä, että sosialismin vaatima altruismi ja toisten hyväksi toimiminen eivät ole ihmisten itsesäilytyspyrkimyksille ominaisia, mutta oikeistolle tyypillinen omien ja kansallisten etujen valvominen on. Näyttöä on saatu jo Kreikassa, Italiassa ja Espanjassa, joissa aatesuunnalla on myös historiallisia perinteitä.

4) Itsemäärämisoikeuden tie. Neljäs vaihtoehto on, että palataan hallitusti takaisin lähtökohtaan, eli itsenäisten kansallisvaltioiden Eurooppaan. Tämä on kansallisen itsemääräämisoikeuden tie. Sen keskeinen väline on itsenäinen rahapolitiikka: kyky säädellä kansakunnan kokoisten taloudellisten yksiköiden eli kansantalouksien toimintakykyä poliittisen päätöksenteon avulla. Niinpä se merkitsee yhteisvaluutan ja yhteisen rahapolitiikan loppua, mahdollisesti jopa EU:n murenemista. Tämä on vapauden, itsenäisyyden ja hyvinvoinnin tie. Siksi pidän juuri sitä toivottavimpana ja tavoittelemisen arvoisena.

Ei ole klisee, että itsenäisyys on lunastettava joka päivä. Nykyisin tuosta lauseesta on tullut valitettavan totta. On jännittävää nähdä, ehdimmekö viettää kansallisen itsenäisyyden satavuotisjuhlia ennen kuin se on kokonaan menetetty tai muutettu pelkäksi autonomiaksi.

Suomi on perinteisesti ollut olemassa väkivallan, pelkojen ja uhkien kautta. Tätä nykyä Euroopassa myös moni muu maa kärsii tästä samasta syndroomasta.

En tarkoita, että joka itsenäisyyspäivänä pitäisi laittaa konepistooli ikkunalaudalle, muuttaa koti poteroksi ja ampua sarjatulta kohti kaikkea, mikä liikkuu. Mutta vähäisenkin muutosvastarinnan puuttuessa, kaiken EU-kriittisyyden loistaessa poissaolollaan valtapoliitikkojen sanankäytöstä sekä kulttuurieliitin antaessa kannatuksensa debiilille monikulttuurisuushuuhaalle, vaikka moniarvoisuuden hyväksymisestä ei ole käytännön näyttöä, on surkuhupaisaa puhua enää itsenäisyyspäivästä.

Suomi on valtiona tätä nykyä riippuvaisempi kuin koskaan aiemmin. Ennen vanhaan vihollisemme, olipa se siten Ruotsi, Venäjä tai Neuvostoliitto, miellettiin sentään vastustajaksi, joka oli nujerrettava tai jonka kanssa piti vain tulla toimeen. Sen sijaan nykyisen laissez fairen vallitessa poliitikot ja sokeudesta kärsivä kulttuurieliittimme tanssivat ja haahuilevat pillipiiparien ja muiden lakanalassejen perässä huomattava määrä ohutta yläpilveä kupolissaan, ruohonkiehkura kohti unelmiensa yhteiskuntaa kohoten.

Kunnes: Ratatatatatatatatatatatatata! Sillä enää vain väkivalta voi pelastaa Suomen, kun kaikki on yksityistetty ja myyty ulkomaille, ja kapitalismin aseilla käyty kolmas maailmansota pörsseissä ja tietoliikennekaapeleissa on ohi.

Puhu hiljaa rakkaudesta

Sallinette vielä sanasen avioliittokeskustelusta, vaikka monien mitta onkin jo täynnä ja myös aika niiden ”tärkeämpien asioiden käsittelyyn” olisi ollut kauan sitten.

On se jännää, miten voi laki tehdä ihmiset onnellisiksi – tai monissa yhteyksissä tietenkin myös onnettomiksi, riippuen asiayhteydestä. Mutta pienestähän se on ihmisten ilo yleensäkin kiinni.

Toivon luonnollisesti, ettei ensimmästä täysistuntokäsittelyä seuraava lainsäädäntötyö jumiutuisi valiokuntiin, vastaehdotuksiin tai seuraavan – todennäköisesti kepulais-konservatiivisen eduskunnan – harjoittamaan viivytykseen. Toisaalta silläkään ei olisi suurta arvomerkitystä seksuaalivähemmistöille itselleen vaan lähinnä valtakulttuurille.

Kuten olen jo aiemminkin todennut, tasa-arvoisen avioliittolain lähes ainoa merkitys on vertauskuvallinen. Asiassa kiisteltiin seksuaalivähemmistöjen yleisestä hyväksymisestä ja siitä, kuuluuko Suomi muihin Pohjoismaihin, joissa vastaava laki on voimassa, vai liitymmekö Venäjän homokielteiseen kaartiin. Kyseessä oli kansallisen identiteetin määritys.

Tavallaan ymmärrän lain vastustajia ja niitä, jotka leimasivat tasa-arvoisen avioliittolain ”homorummutukseksi”. Vuosien ajan heteroseksuaalisessa avioliitossa olleet parhaiten tietävät, ettei avioliitto mikään oikeus ole, eikä se tuo varsinkaan vapautta vaan velvollisuuksia ja vapauden rajoituksia.

Poliittinen vasemmisto on perinteisesti pyrkinyt edistämään tasa-arvoa samanlaistamalla, siis saattamalla ihmiset ”ihan tasavertaisina” ja samanlaisiksi pakotettuina lain eteen: alistetuiksi. Liberaali oikeisto taas on ajanut tasa-arvoa vapauden kautta. Tämän merkiksi puhutaankin joko seksuaalisesta tasavertaisuudesta tai seksuaalisesta vapautusliikkeestä. Arvatkaa, kumpaa itse pidän tärkeämpänä.

Yleensäkin katson, että valistusihanteista vapaus kelpaa päämääräksi ja tasa-arvo vain lähtökohdaksi. Jos vapautta pidettäisiin ihmisten olemukseen liittyvänä lähtökohtana, oltaisiin tyhjien julistusvapauksien tiellä. Lisäksi se olisi vastoin todellisuutta, sillä ihmiset eivät ole kovin vapaita.

Jos tasa-arvoa pidettäisiin päämääränä, sitä tavoiteltaessa jouduttaisiin helpostikin siirtelemään oikeuksia ja velvollisuuksia ryhmältä toiselle vuotavalla sangolla. Niinpä kannatan mahdollisuuksien tasa-arvoa lähtökohdaksi ja vapautta päämääräksi. Myös erilaisuus on oikeus. En minä ainakaan halua olla ”tasa-arvoiseksi samanlaistettu”, ja vapaa en tietenkään ole lähtökohtaisesti. Sen sijaan miellän itseni ja muut ihmiset alun perin tasa-arvoisiksi, ja tasa-arvo puolestaan on se lähtöviiva, jolta kukin tavoitelkoon vapautta. Veljeys on yleisperiaate, joka liittyy molempiin.

Hyvä nyt kumminkin, että ihmiset ovat jokseenkin samassa asemassa, kun kerran avioliitto varjostaa ihmisten elämää joka tapauksessa. Emmehän me homot halua olla avioliiton kahleista vapaina etuoikeutettuja, ja tasa-arvoa edistämme vain todistaaksemme, ettemme ole muita parempia.

Tasa-arvoiseen avioliittohankkeeseen liittyi hullunkurisena piirteenä se, että myös seksuaalivähemmistöt altistettiin instituutiolle. Kirkon piirissä on pappeja ja piispoja, jotka asiaa kannattaessaan laskelmoivat, että tasavertainen avioliittolaki tuo ideologisen voiton kirkolle. Näin myös homot ja lesbot on saatu anelemaan vihkimisiä ja läpivalaisemaan ihmissuhteensa. Mitäpä muuta avioliitot ovatkaan kuin seksuaalisen käyttäytymisen alistamista julkiselle, valtion tai kirkon tai molempien, harjoittamalle tarkkailulle ja sääntelylle? Homojen vastustajat siinä siis onnistuivat, joten onneksi olkoon.

Ehkä samaa sukupuolta olevien avioliittojen vastustajat ajattelivat myös homojen ja lesbojen parasta. Kielteisyydellään he halusivat ”hyvää hyvyyttään” estää meitäkin joutumasta avioliittojen kurimukseen ja katsoivat, että avioliitto kuuluu vain Matille ja Merville. Kiitokset siis myös vastustajille.

Filosofisesti katsoen avioliitoissa on kyse siveyden ja intohimojen suhteesta. Avioliitto on intohimojen sublimointia siveyden hyväksi. Koska siveys harvoin on kovin intohimoista, monista ihmisistä on tuntunut ristiriitaiselta, että homot, jotka on tunnettu nautiskelijoina ja hurjastelijoinakin, haluavat avioliiton satamaan. Voi olla, että vastustajien mielipiteet johtuvat osittain heidän salatuista toiveistaan ja alitajuisista haluistaan promiskuiteettiin: pyrkimyksestä projisoida oman valvotun seksuaalielämänsä ulkopuolelle vapauden saareke, homoseksuaalinen elämä, joka on avioliiton kahleista vapaa. Takaa kajastelee kateus vapaudelle.

Sen sijaan avioliitto on naimisissa oloa julkisen vallan kanssa. Viranomiskontrolli on naamioitu yhteiskunnalliseksi oikeudeksi. Avioliitot saavat yksinelämisen ja avosuhteet näyttämään sekundalta, mitä ne eivät suinkaan ole. Avioliitto myös jyrkentää aviosuhteiden ja avosuhteiden kontrastia ja kääntää avoimuudestaan tunnetun gay-kulttuurin kohti sulkeutunutta valtaa.

Onpa kyse sitten homo- tai heteroavioliitoista, kummallista on, kuinka tärkeänä avioliittoinstituutiota ylipäänsä alettiin pitää sekä lakiesityksen puolustajien että vastustajien riveissä. Yllättäen siitä nousi keskeinen, jopa hallitseva, teema politiikkaan, kuten Uuno D. G. Turhapuron aviokriisissä.

Arkielämässä tärkeä kysymys sen enempää homoille kuin heteroillekaan ei ole koskaan ollut mikään muotoseikka, kuten pääseekö tai joutuuko avioliittoon vai ei. Keskeistä on ollut, mistä ylipäänsä voisi löytää sellaisen ihmisen, jonka kanssa parisuhde olisi mahdollinen: kuka huolisi, kenelle kelpaisi ja kuka tai minkälainen ihmisen sopisi omaan kainaloon? Ja mikä pitäisi suhteen koossa tässä yksilöllistymistä vahvistavassa, yksin elämistä arvostavassa ja epäluottamusta lietsovassa todellisuudessa, jossa aika ja energia kuluvat voileipäkeksien metsästämiseen ja heittopussina elämiseen työmarkkinoilla?

Avioliitoista innostumisen voikin nähdä tätä arkitodellisuutta vastustavana haavekuvana, jota vastaavaa todellisuutta ei ole olemassa: siis eräänlaisena todellisuuspakona. Varmaan siksi aihe on ollut monille niin tärkeä, jopa kipeä. Sen kautta viestitään kaipausta sellaiseen asiaintilaan, jota ei ole, josko voi ollakaan. Avioliittokeskustelun vilkkaus kertoi niin heteroiden kuin homojenkin pyrkimyksestä turvalliseen läheisyhteyteen.

Samasta lähtökohdasta voidaan ymmärtää myös raivokasta vastustusta, kun ihan fiksuilta vaikuttavat tyypit alkoivat yhtäkkiä perätä ihmissuhteilta ”traditionaalisuutta”. Vastustamisen kautta monet kai yrittivät eksponoida uskollisuutta ja luottamusta sekä luoda eloa kuolleisiin avioliittoihinsa. Silti kukaan ei edellytä traditionaalisuutta vaatimalla esimerkiksi sähkövalon lopettamista perinteisen kynttilänvalon hyväksi – tai traditionaalisen kirjepostin käyttämistä sähköpostin sijaan.

Taloudellisesti epävarmoina aikoina ihmiset harhautuvat etsimään turvaa ”vanhoista hyvistä ajoista”, vaikka mitään hyviä aikoja ei ole koskaan ollutkaan – ei edes hyvinvointiyhteiskunnan kukoistuskaudella 1980-luvulla, jolloin YYA-sopimus oli vielä voimassa ja maailmaa uhattiin ydintuholla ja happosateilla (mihin nekin katosivat?).

Kyvyttömyys nähdä kutakin jo elettyä aikaa leimanneet epävarmuustekijät luo ihmisille turvallisuuden harhakuvan, kun mennyt maailma on jo luotettavasti paketissa. Pahimmillaan moinen uuskonservatismi johtaa poteron kaivamiseen, kaiken kehityksen torjumiseen, uudistusten vastustamiseen ja taantumukseen, onpa kyse sitten tekniikasta tai sosiaaliturvasta.

Minä en näe avioliitoissa oikeastaan muuta hyvää kuin mahdollisuuden rikastua naimakaupoilla. Ja sekin on pohjimmiltaan esineellistävää. Rakkaudesta ja intohimosta tehdään toisenlaisia tekoja.

Pitääkin varoa, ettei homojen ihmissuhteista tule valtion harjoittaman tasa-arvopolitiikan välityksellä samanlaista kitschiä kuin se muualla jo on: välineellisyyden luomuksia, joissa ihmissuhteita hallitsevat juridis-makaabereihin asioihin liittyvät kysymykset, kuten henkivakuutukset, perinnön varmistelut, läheisriippuvuus, omaishoitaminen ja monet muut kuolemaan ja ahdistukseen liittyvät morbidit asiat. Vaalikarjana meidät nähdään jo nyt, kun lailla pamputtamisesta on tehty vaaliase seksuaalivähemmistöjen kyyditykseen.

Minulle tuli tämän prosessin keskellä mieleen myös tapa, jolla filosofi Rolf Lagerborg (1874–1959) hankkiutui siviiliavioliittoon. Kirkollinen avioliitto oli vielä 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen Suomessa pakkoinstituutio, ja nainen määriteltiin miehen holhottavaksi. Oman aikansa radikaalina pidetty Lagerborg oli arvostellut filosofiassaan avioliittoinstituutiota siitä, että se alistaa ihmiset kirkon kontrollille, mutta hän halusi kuitenkin (syystä, jota en täysin tunne) hankkiutua naimisiin nuorikkonsa kanssa.

Niinpä hänet ja avopuolisonsa tuomittiin oikeuden päätöksellä avioliittoon vuonna 1903, sillä näin voitiin välttää syytteet ”syyllistymisestä esiaviolliseen sukupuolisuhteeseen”. Koska vihkimispaikkana ei ollut kirkko vaan lakitupa, luotiin tilaa siviiliavioliitoille, mikä oli Lagerborgien tarkoituskin. Samantyyppisessä tilanteessa eletään homojen ja lesbojen maailmassa edelleen.

Ruotsalainen homoseksuaali filosofi Carl Pontus Wikner (1837–1888) puolestaan piti miehen ja naisen rakkaussuhdetta siinä määrin ”synnin turmelemana”, että avioliittokin oli suotu ihmisille välttämättömänä myönnytyksenä ”heidän sydämensä kovuuden vuoksi”. Hän siis näki heteroseksuaalisessa suhteessa filosofisen elämän vastakohdan ja epäarvon.

Avioliitossa eläviä kristittyjä hän piti niin paheellisina, että heidän sydämensä täytyi olla kuin piitä, toisin sanoen kylmettyneitä ottamaan vastaan aitoa Kristus-rakkautta, joka hänen käsityksensä mukaan oli nimenomaan homoseksuaalista. Vaikka siis normaalissa avioliitossa olevista ei voinutkaan tulla Kristuksen ”todellisia seuraajia”, heille oli suotava lievityksenä avioliitto, jossa he voisivat jäljitellä Jeesuksen ja hänen miesoppilaidensa todellista rakkautta. Tämä on tietenkin varsin kaukana siitä, mitä kristityt ovat ajatelleet avioliitoista.

Lagerborg ja Wikner toimivat filosofian professoreina viime vuosituhannella, joten heidän ajatuksensa eivät ehkä enää järkytä. Mutta muutoin toivoisi, että yhteiskunta olisi kehittynyt heidän päivistään.

Myös minä, arvostellessani avioliittoa, kamppailen tätäkin kautta sellaista vanhoillisuutta vastaan, joka on vain naamioitu edistyksellisyydeksi ja jossa avioliiton puolustamista käytetään perimmältään samanlaisena verukkeena äänten kalasteluun puolueissa kuin avioliiton vastustamistakin. Älkäämme unohtako myöskään Søren Kierkegaardia, joka antoi piupaut avioliitoille joko/tai-pohdinnoissaan. Paikkaansa pitää vanha sanonta: ”Avioliiton ainoa todellinen uhka on avioliitto itse!”

105 – 92: Hyvä päivä tasa-arvolle ja kansanvallalle

Eduskunta päätti tänään hyväksyä kansalaisaloitteen tasa-arvoisen avioliittolain puolesta äänin 105 – 92, joten aloite etenee suureen valiokuntaan, jossa kannattajilla on enemmistö. Laki tulee lopullisesti hyväksyttyä parin, kolmen viikon kuluttua, mikäli se saa täysistunnon toisessa äänestyksessä samat äänet kuin tänäänkin. Eli ihan varma tämäkään asia ei vielä ole.

Joka tapauksessa päivä oli selvä voitto sekä tasa-arvolle että kansanvallalle. On mukavaa kuulua samaan arvoyhteisöön toisten Pohjoismaiden, Englannin, Ranskan ja monien muiden liberaalien länsimaiden kanssa.

Toivon myös, etteivät lakia vastustaneet pettyneet pahasti. Äänestyspäätöshän ei ollut keneltäkään mitään pois, ja luullakseni myös vastustajat sopeutuvat asiaan samoin kuin naispappeuteen ja sukunimilakiinkin. On hyvä, jos avioliittokäsitteen muuttuminen ohjaa perinteistäkin avioliittokäsitystä pois esineellistävästä ajattelusta, eli siitä, jossa naimisiin mennään omistussuhteen osoittamiseksi tai rahasta. Jos vaikka rikkaisiin naimisiin ei pääsisikään, niin toivottavasti edes rakkaisiin tai kauniisiin!

Eduskunnan myönteinen kanta asiaa kohtaan oli samalla kannanotto maailmalla leviävää uuskonservatiivisuuden paatosta vastaan: rohkean nykyaikaisen ajattelun puolesta. Eivät kulje junatkaan enää höyryllä, laivat purjeilla eivätkä lentokoneet kaksilla tasoilla.

Erityisen kiitoksen ansaitsevat ne edustajat, jotka pitkään harkittuaan asettuivat lakimuutoksen kannalle tai jotka muusta ryhmästä poiketen antoivat kannatuksensa tasa-arvolle, kuten perussuomalaisten Arja Juvonen. Äänestyksen ollessa melko täpärä he oikeastaan ratkaisivat pelin –  sekä tietysti Jani Toivola, joka toi kysymyksen vastalause-esityksellään valiokunnasta täysistuntoon.

Hetkeä aiemmin suoritettuun hallituksen epäluottamuslauseäänestykseen verrattuna taululla olivat joka tapauksessa varsin selvät numerot, sillä hallitus jatkaa enää äänin 100–97. Edustajakohtaiset tulokset tässä.

Ei pussannut Suomi Putinin propagandaa pyllylle! Laitetaan tuosta vielä Finlandia-hymni soimaan Helsingissä vierailleen London Gay Men’s Choruksen esittämänä – esimerkiksi siitä, miten Suomi tässäkin asiassa ”karkotti orjuuden”. Eläköön 105 kunnian edustajaa!

Homoavioliitot eivät ole omantunnonkysymys

Eduskunta äänestänee tasa-arvoisesta avioliittolaista huomenna, ja ratkaisusta tulee tiukka. Tiukkasävyistä on ollut keskustelukin.

Ryhmäkurista tinkimistä ei tulisi perustella pitämällä homoavioliitoja omantunnonkysymyksenä, sillä mikään poliittinen ratkaisu ei ole pohjimmiltaan omantunnonasia. Sen sijaan kyseessä ovat oikeudenmukaisuus ja ihmisoikeudet. Pitäisikö ne jättää subjektiivisten tuntemusten varaan, vaikka aiheesta on olemassa myös tieteellistä tietoa ja puolueiden vahvistamat kannat? Omat tunnothan voivat olla periaatteessa aivan mitä tahansa, mutta kenenkään omallatunnolla ei pitäisi rajoittaa toisten ihmisoikeuksia.

Mikäli eduskunta äänestäisi puolueiden virallisesti vahvistamien kantojen mukaan, kansalaisaloite saisi selvän voiton. Tekemällä asiasta epämääräinen omantunnonratkaisu, käydään poliittista peliä. Muotoseikkoihin vaikuttamalla koetetaan säätää prosessin parametrit homoavioliitoille epäedullisiksi, kun tiedetään, että vastustajat joka tapauksessa äänestävät ryhmäkurin mukaan.

Konservatiivien harjoittama jarrutus on sikäli hullunkurista, että homoavioliitothan on jo laajalti hyväksytty yhteiskunnassa. Kansalaisten enemmistö kannattaa niitä, samoin kirkon papeista fiksuimmat ja teologeista ne, jotka jotakin jostakin ymmärtävät. Erään argumentin mukaan homot voivat jo nyt hankkia lapsia, ja niinhän toki voivatkin. Asioiden ollessa näin homoavioliittojen hyväksyminen legitimoisi paremmin myös lapsen edun. Lapsen etuun ovat kitapurjeet lepattaen vedonneet niin puolustajat kuin vastustajatkin.

Mutta mistä ”tasa-arvoisessa avioliittolaissa”, ”samaa sukupuolta olevien avioliitoissa”, ”sukupuolineutraaleissa avioliitoissa” ja ”homoavioliitoissa” – mitä termiä nyt halutaankin käyttää – on kyse? Avioliittoinstituutio sinänsä on tietenkin pelkkä vitsi. Vuosikymmeniä sitten avioliitto koettiin kahleeksi niin, että seksuaalivähemmistöliike protestoi sitä vastaan. Kriittisyyttä osoitettiin instituutioita vastustamalla. Nykyään taas protestoidaan koettamalla integroitua instituutioihin: arvostelukykyä osoitetaan instituutioita rakentamalla. Ilmeisesti avioliiton olemus on muuttunut, tai sitten seksuaalivähemmistöliikkeen taktiikka on muuttunut, ja nyt koetetaan vaikuttaa ”sisältä päin”.

Suhtautuminen homoihin on asia, johon kantaa ottamalla jokaisella on tilaisuus osoittaa oma ahdistuneisuutensa. Tietenkin jo asian poliittinen käsittely on vastoin ihmisten oikeuksia, sillä mitäpä muiden elämästä päättäminen millekään eduskunnalle kuuluu. Tätä edustuksellisen demokratian tyrannia on myös laajemmin: sitä, että kansanedustajat pyrkivät hallitsemaan laeilla muita ihmisiä. Ja niiden säätäminen on pelkkää mielipidevallan käyttöä – voimassa olo puolestaan perustuu tottelevaisuuteen, ehdollistamiseen ja rangaistusten pelkoon.

Homoavioliittojen poliittisessa käsittelyssä on kyse vastaamisesta siihen, keitä me suomalaiset olemme. Kuulummeko itään vai länteen (kuten kysyin jo tässä), toisin sanoen identifioidummeko Putinin Venäjään, jossa julkisesti esiintyviä homoja viedään kuin sikaa korvasta.

Muissa Pohjoismaissa, Englannissa, Ranskassa, Espanjassa ja monissa Pohjois-Amerikan osavaltioissa homoavioliitot ovat voimassa ja toimivat osana yhteiskuntaa. Mitään ongelmia ei ole kuulunut. Sen sijaan Venäjällä homoseksuaalisuuden näkyminen on lailla kielletty ja määritelty ”homopropagandaksi”, vaikka kyse on homoseksuaalisuuden sensuroinnista. Ja on kuulunut paljon ongelmia. Haluaako Suomi antaa maailmalle viestin, että Kreml on se jengi, johon mekin liitymme?

Suomettuneisuus näkyy jopa median sanankäytössä, kun Yleisradion uutistoiminnan päätoimittaja Atte Jääskeläinen määräsi, ettei Ylessä saa puhua tasa-arvoisesta avioliittolaista vaan sukupuolineutraalista. Jos puhe tasa-arvosta on muka tässä yhteydessä poliittinen kannanotto, niin eikö tasa-arvoisuudesta puhumisen kieltäminen ole? Yhdenvertaisuutta ja monikulttuurisuutta tukevat normit on upotettu osaksi Ylen strategiaa niin perinpohjaisesti, että ainakin niihin verrattuna Jääskeläisen pullautus on omalla kiertoradallaan.

Miksi muuten tiedotusvälineiden johtaviin tehtäviin palkataan juristeja, jotka arvioivat asioita pelkästään normatiivisessa diskurssissa ja joilla ei yleensä ole minkäänlaista kompetenssia toimittajan tehtäviin? Konservatiivisuus on ihan samanlaista kuin se, jolla jarrutettiin sukunimilain uudistusta ja naisten nimittämistä papeiksi. Jonkun kreationistiprofessorin painajaisunissa Rooma jälleen palaa. Muuan kohudosentti taas vertaa lain puolustajia Hitlerin kannattajiin! Ottaisi nyt edes kätensä pois kaksoisleukansa edestä, niin näkyisivät papinliperinsä paremmin.

Koomista on, että homoavioliitot hyväksyneissä maissa mitään drastista ei ole tapahtunut – ei yhtään mitään, edes homoille. Homoavioliitot ja kirkolliset vihkimiset eivät ole homoille itselleen mikään kympin kysymys. Enemmänkin asiassa painaa symboliikka: määritelläänkö homot sekundaksi vai priimaksi, kestääkö heteroiden oma identiteetti ja pysyvätkö heteronormatiiviset avioliitot pystyssä ilman toisilta kieltämisen henkisiä kainalosauvoja? Ja se kansainvälinen maine.

Eduskunnassa asian näyttävät ratkaisevan kokoomuksen ja kepun kansanedustajat. Matti Vanhasella oli myönteinen kanta asiaan, samoin Juha Sipilä on toisinaan vilkuttanut vihreää valoa, vaikka onkin viime aikoina ollut huomiota herättävän hiljaa. Myös Alexander Stubb on liputtanut uudistuksen puolesta. Turhaan he välttelevät kantojensa ilmaisemista nyt päätöksen kynnyksellä, vaikka ovatkin vaalit tulossa.

Jos kansalaisaloite ei mene läpi, tulos kaatuu varmaankin suurena vaalivoittona kokoomuksen syliin... Näin puolue äänestää kantaansa vastaan. Eduskuntaryhmän puheenjohtajalla Arto Satosella on kielteinen mielipide, samoin etnisten vähemmistöjen esitaistelijalla, Ben Zyskowiczillä. – Kova on Talmudin laki.

Helsingin Sanomat plagioi kirjoitukseni taas!

Helsingin Sanomien toimitus on näköjään löytänyt laadukasta luettavaa. Nyt sen Nyt-liite plagioi blogikirjoitukseni, jossa käsittelin homoavioliittoja. Juttuni oli otsikoitu sanoin ”Homoavioliittoja koskevalla päätöksellä Suomi liitetään joko itään tai länteen”. Sen julkaisupäivä oli 7.11.2014.

Tänään 21.11.2014 Hesarin Nyt-liite tiesi kertoa, että ”[a]violiittolaki on lopulta aika yksinkertainen asia: siinä päätetään jälleen kerran siitä, kuuluuko Suomi itään vai länteen”. Nyt-liitteen juttu oli otsikoitu sanoin ”Kuuluuko Suomi länteen vai Venäjään? Tämä on avioliittolain todellinen kysymys”.

Sanamuoto on yhteinen ja jälki selvä. Sen sijaan sitä ei kerrottu, mistä tämä näkemys oli saatu.

Edellisen kerran Helsingin Sanomat plagioi blogiani tavalla, josta kerroin tässä. Olin julkaissut 31.7.2014 kirjoituksen ”Venäläiset hävittäjät käyttivät Finnairin matkustajakoneita maaleina”, kun taas Helsingin Sanomat jäljensi juttuaineksen sivuilleen 7.9.2014.

Aihe oli spesifi ja löytö omaperäinen. Niinpä myös jäljennyksen varjo on selvä. Joko Helsingin Sanomat plagioi tai se on uutisoinnissaan useita viikkoja jäljessä.

Olen aina sanonut apinoinnista, että ajatusteni toistamisesta ei ole haittaa, sillä se osoittaa oppimista, ja enemmänkin saa varastaa. Harmi vain, etten saa tekijänpalkkiota näistä. Toisaalta se ei olisi mahdollistakaan, koska kirjoittajana olen Sanomien mustalla listalla johtuen mielipide-eroista, jotka koskevat muutamia periaatteellisia ja aatteellisia kysymyksiä.

Suosittelen kohtaliaimmin Hesarin toimittajakoululaisille Jorma Mäntylän teosta Journalistin etiikka.

Homoavioliittoja koskevalla päätöksellä Suomi liitetään joko itään tai länteen

Feminismin esitaistelijana tunnettu Mary Wollstonecraft kirjoitti 1700-luvun lopulla, että avioliitto on henkistä prostituutiota. Niinpä niin. Myös 1960-luvun seksuaalivähemmistöliike karsasti kaikenlaisia muodollisuuksia. Ihmiset polttivat pikkupöksynsä katsoen, että avioliitto vastaa orjanomistusoloja.

Myös nykyisin avioliitto on suureksi osaksi kirkon kontrolli-instituutio, jolla se tarkkailee ja valvoo ihmisten parinmuodostusta ja seksuaalisia suhteita. Eli ihmiset ovat, kuten Jenni Vartiainenkin sanoo, ”ihmisten edessä”. Naimisiin mennään lähinnä muista syistä kuin rakkaudesta yhä edelleen.

Kiinnostavaa onkin, miksi seksuaalivähemmistöliike on tavoitellut avioliittoa, kun sitä voidaan pitää ajastaan jälkeen jääneenä instituutiona. Kenties avioliiton olemus on muuttunut. Avioliitto ei ole enää välttämättä mikään uskonnollinen sidos, vaan puhutaan rakkausavioliitoista.

Koska myös kirkon piispojen ja työntekijöiden kanta samaa sukupuolta olevien avioliittoihin on muuttunut myönteiseksi, myös seksuaalivähemmistöjen suhtautuminen avioliittoinstituutioon on muuttunut. Avio-oikeutta voi jopa tavoitella.

Kun avioliitot ovat joka tapauksessa osa nykyaikaistakin yhteiskuntaa, avio-oikeutta adoptio-oikeuksineen ja lapsiperheen perustamisineen voidaan pitää kaikille ihmisille kuuluvana. Länsimaisen voluntarismin mukaan ihmisten pitää voida itse päättää parinmuodostuksestaan, ja yhteiskunnan tulee luovuttaa siihen tasavertaiset mahdollisuudet. Niinpä samaa sukupuolta olevien avioliittoja on pidettävä perusteltuina. Täytyyhän naimisiin päästä, jos halu on suuri, ja sanotaanhan Sanassakin, että parempi naida kuin palaa.

Samaa sukupuolta olevien avio-oikeutta käsitellään eduskunnassa viikoilla 46 ja 47. Saa nähdä, millainen puhetulva asiasta jälleen nousee.

Suurin vaikutus homoavioliittoja koskevalla ratkaisulla on Suomen kansainväliseen asemaan ja maineeseen. Homoavioliitot ovat voimassa kaikissa muissa Pohjoismaissa, paitsi Suomessa. Jos eduskunnan enemmistö torppaa kansalaisaloitteen ja äänestää homoavioliittoja vastaan, se merkitsee, että Suomi linjaa itsensä Itä-Eurooppaan kuuluvaksi.

Mikäli eduskunta äänestää homoavioliittoja vastaan, Suomi tulee astuneeksi askeleen lähemmäksi Venäjää. Vaikka ratkaisu ei johtuisi Venäjällä voimaan saatetuista homosensuurilaeista (jotka ovat homoja avoimesti syrjiviä ja siten myös rasististen ihmisoikeusrikosten kaltaisia), Suomen eduskunnan kielteinen päätös tulkittaisiin sekä Venäjällä että muualla maailmassa suomettuneisuuden merkiksi.

Jos eduskunta päättää hylätä kansalaisaloitteen, se vesittää samalla kansalaisaloiteinstituutiota. Ja Venäjän hallituksessa osataan iloita. Putinin hallitus voi tällöin tulkita päätöksen homosensuurilakejaan seurailevaksi ja julistaa propagandasodassaan, että Suomi myötäilee Venäjän politiikkaa. Kovin kummalliseen valoon joutuu Suomi myös Englannissa, Ranskassa, Hollannissa, Belgiassa, Espanjassa ja monessa muussa maassa, joissa homoavioliitot ovat voimassa.

Suomessa kokoomus, ruotsalainen kansanpuolue, sosiaalidemokraattinen puolue, Vasemmistoliitto ja Vihreä liitto kannattavat avioliittolain muuttamista niin, että myös mies- ja naispareilla olisi mahdollisuus avioliittoon. Koska puolueilla on asiaan virallisesti vahvistettu kanta, ainakin näiden puolueiden edustajien tulisi ratkaista asia ryhmäkurin mukaan. Ihmisoikeusasiasta on väärin tehdä omantunnonkysymystä ihmisoikeuksien tappioksi.

Varsinkin niiden perussuomalaisten, kokoomuslaisten ja keskustalaisten kansanedustajien (joiden kanta on ollut homoavioliittoihin nähden kielteinen) kannattaa nyt tarkoin harkita, haluavatko he liittää Suomea itään vai länteen.
---
Päivitys 12.11.2014: Eduskunnan lakivaliokunta näyttää viivyttävän tasa-arvoisen avioliittolain antamista täysistunnon käsiteltäväksi. Mikäli käsittely venyy vaalitaukoon asti, kansalaisaloite raukeaa. Näin eduskunta voi kätevästi välttää äänestämästä koko asiasta, jolloin myöskään aloitteen vastustajien ei tarvitse leimata itseään Venäjän homosensuurilakien tukijoiksi, Venäjän suosijoiksi tai Putinin kannattajiksi. Demokratian pilkkaa ja suomettuneisuutta räikeimmillään!