Saksan oikeusministeri Brigitte Zypries (sd.) ilmoitti äskettäin tähtäävänsä hakaristien kieltämiseen oman maansa lisäksi koko Euroopan unionissa. Saksassa hakaristin käyttö on jo perustuslaissa kiellettyä opetustarkoituksia lukuun ottamatta, ja myös Saksan parlamentti ehti ehdottaa kiellon laajentamista pari vuotta sitten Britannian prinssi Harryn toikkaroitua naamiaisasuna käyttämässään natsiunivormussa.
Mielestäni tuon kaltainen ideologinen valvonta on typerää ja ajattelematonta. Se ei ole hyväksi poliittisille oloille vaan kääntyy itseään vastaan. Kieltäminen tekee hedelmistä entistäkin houkuttelevampia. Samalla pitäisi tietenkin kieltää myös sirpit ja vasarat sekä ristit ja puolikuut, sillä niidenkin nimissä on tehty hurjia väkivallantekoja. Näiden symbolien kieltämistä ei ole kuitenkaan edes ehdotettu, vaikka vielä 1800-luvulla esimerkiksi kristityt kiduttivat ihmisiä polttamalla heitä roviolla.
Ne, jotka nykyään koristelevat sirpeillä ja vasaroilla t-paitansa, eivät näköjään piittaa lainkaan siitä tiedossaan olevasta tosiasiasta, että setä-Lenin ja setä-Stalin murhauttivat Hitleriäkin enemmän ihmisiä keskitysleireillään. Islamin nimissä puolestaan tehdään nykyisin samanlaisia terroritekoja kuin natsismin lipun alla aikoinaan.
Kyseessä ovat siis poliittiset ideologiat, eikä niihin pitäisi reagoida ainakaan vastaideologioilla tai poliittisella paimennuksella vaan järjellä. Zypriesin toteamukseen, että ”sananvapaudellakin on rajansa”, voi vastata, että niin pitää olla myös sananvapauden rajoittamisella.
Tehdäänkö hakaristi taas suosituksi?
Hitlerin hyödyntämä hakaristi on kauniina pidetty symboli, joka on esiintynyt niin suomalaisessa kansanperinteessä kuin kreikkalaisessa ja hindulaisessa mytologiassakin. Kun nelisakarainen kuvio asetetaan pyöreälle pohjalle, se näyttää suorastaan hypnoottiselta, ja sen taivutetut kärjet luovat vaikutelman kinesiksestä, liikkeestä. Sama symboli esiintyy edelleen Suomen Ilmavoimien lipuissa ja muissa merkeissä lentokoneiden siipitunnuksia lukuun ottamatta.
Niihin se puolestaan välittyi tunnetusti ruotsalaiselta kreivi von Rosenilta, joka lahjoitti Ilmavoimille sen ensimmäisen lentokoneen. Hän piti hakaristiä onnen symbolina. Sillä ei siis ole mitään tekemistä natsi-ideologian kanssa, vaikka symbolin käyttö sotakoneissa saattaakin johdattaa ajattelemaan niin. Se on kuitenkin jälkikäteistä tulkintaa eikä perustu historiallisiin tosiasioihin saati merkityksiin, jotka kuva-aiheeseen on liitetty Suomessa ja Intiassa. Minä ainakin toivon, että Ilmavoimat pitää tunnuksensa. Näillä koneilla puolustettiin hyvää ja oikeaa asiaa vuosien 1939–1944 sodissa.
Sen sijaan sirppien ja vasaroiden kieltämiseen voisi olla todellista syytä, sillä kyseisillä symboleilla ei ole takanaan pitkää historiaa, kuten hakaristillä, joka on ollut yleinen koriste eri aikakausien kuvataiteissa, koruissa ja arkkitehtuurissa. Kommunismin tunnus oli pelkkä poliittisia tarkoituksia varten luotu embleemi, ja siksi sen merkitys on yksiselitteisesti sama kuin kommunismin nimissä suoritettujen tekojen.
Sofismia
Kirjailija Sofi Oksanen kysyikin tämän jutun julkaisemisen jälkeen Parnasso-lehden numerossa 1/2007, miksi sirppejä ja vasaroita voidaan käyttää t-paitojen koristeina, mutta natsisymboleilla parodioimista ei ymmärretä samanlaiseksi retrotaiteeksi tai huumoriksi. Terävän ja selitysvoimaisen vastauksen hänelle antoi historioitsija Markku Jokisipilä blogissaan.
Olen Jokisipilän kanssa samaa mieltä siitä, että symbolien toisistaan poikkeava suosio johtuu niiden takana olevien ihanteiden toteutumisesta tai toteutumattomuudesta nykypäivän maailmassa. Monissa maissa voimassa oleva liberaalikapitalismi muistuttaa nyt kansallissosialismin arkipäivää. Niinpä reaalisosialismin humoristinen nostalgoiminen voidaan helposti ymmärtää pelkäksi vitsiksi, kun taas hakaristeillä varustautuvien voidaan olettaa tosissaan kannattavan kyseisenlaista yhteiskuntajärjestelmää.
Selitysvoimaisena pidän myös Jokisipilän näkemystä, että sirppi-, vasara- tai DDR-paidan päälle pukemista voidaan pitää kommunismista selvinneen ihmisen vastalauseena nyt jo kuolleelle järjestelmälle. Se voidaan myöntää kommunisminvastaiseksi yhteiskuntakritiikiksi, sillä Marxin ja Leninin kritisoimat kapitalistit tekevät sosialismin rekvisiitalla selvää rahaa. Ajatuksen takana piilee ehkä tietynlainen tunnustus: kommunismin uhrit myönnetään enemmän uhreiksi kuin natsi-Saksassa eläneet tavalliset ihmiset. Entisille neuvostokansalaisille suodaan siis suurempi oikeus myös järjestelmän parodioimiseen kuin saksalaisille, joita on tyydytty vain syyllistämään jälkikäteen.
Omat näkemykseni kuitenkin poikkeavat Jokisipilän ajatuksista muutamassa suhteessa. Mikäli kansallissosialismia ja kommunismia arvioidaan ideologioina, kommunismi paljastuu vähintään yhtä pahaksi kuin natsismi, eikä niiden tosiasiallisella pahuudella ole suurta aatteellista eroa, toisin kuin Jokisipilä väittää. Myös kommunismi perustui väkivaltaisen vallankumouksen ideaan, ja se nimesi suoranaiseksi vihollisekseen porvarillisen yhteiskuntaluokan – aivan kuten natsismi nimesi juutalaiset. Sen sijaan Jokisipilä on varmasti oikeassa käsityksessään, että kommunismin pahuutta ei ole yksinkertaisesti ehditty tuomita, koska Neuvostoliitossa järjestelmä pysyi yllä yli 70 vuotta. Muuallakin se vakiintui yhteiskuntaelämän tunnustetuksi muodoksi, eikä se sallinut sellaista kritiikkiä, jota liberaalissa lännessä on voitu esittää natsismia kohtaan heti toisen maailmansodan jälkeen. Sen sijaan varsinainen kansallissosialismi voitiin mieltää vain 12 vuoden mittaiseksi häiriötilaksi.
Toivottavaa on, että vuosien 1933–1945 poliittiset virheet eivät riittäisi vesittämään hakaristin käyttöä koristeena, kun toinen maailmasota alkaa olla henkisesti yhtä etäällä meidän päivistämme kuin vuosina 1853–1856 käyty Krimin sota. Hakaristikuviot on kuitenkin poistettu esimerkiksi Suomen tasavallan presidentin käädyistä. Lentokoneiden siivistä ne vaati poistettaviksi valvontakomissio, joten palauttaminen voisi merkitä Suomelle aiheutetun neuvostotrauman laukeamista.
Sanokaa ”Fazer” kun haluatte anonyymejä henkilöitä
Toisen huonon esimerkin poliittisen korrektiuden vaalimisesta tarjosi Fazer, joka ilmoitti, että lakritsipatukoiden kääreet ja pakkaukset ”uudistuvat”. Kääreessä on ollut musta neekerinpää vuodesta 1927, ja se on kyseisen tuotteen brandi. Helsingin Sanomat (joka usein itse käyttää sanaa ”neekeri”) raportoi uutisessaan, että Fazer on päätynyt ratkaisuunsa ”antamalla periksi arvostelulle”. Olisi mielenkiintoista tietää, minkälaisten tosikkojen ja tasa-arvolla touhottajien harjoittamasta painostuksesta on ollut kyse. Kerrottiinhan sen kohdekin avoimesti. Mutta arvaan, että kysymyksessä on, kukapas muu kuin virkaintoinen vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen.
Fazer meni mukaan aivan samanlaiseen hysterisointiin kuin Brunberg, joka jo muutama vuosi sitten muutti neekerinsuukkonsa ”vaahtounelmiksi”. Yksi mahdollisuus ratkaista neekerinpäitä koskeva kiista olisi ollut neliväripainokoneen hankkiminen ja lakritsipatukoiden kääräiseminen paperiin, jossa on musta, valkoinen, keltainen, punainen, vihreä ja sininen pää sekä kaikki sateenkaaren värit, jotta myös erilaiset poliittiset suuntaukset olisivat tulleet huomioon otetuiksi. Fazerin periksianto poliittisen korrektiuden vaatimuksille johtunee siitä, ettei sen makeistuotanto ole enää suomalaisten omaisuutta vaan on ajautunut ruotsalaisen Cloetta-yrityksen omistukseen.
Etnisten tuotemerkkien turmio?
Entä miten on muiden perinteisten suomalaisten tai muihin kansallisuuksiin viittaavien brandien laita? Sanaa ”neekeri”on pidetty epäsuotavana, sillä sen katsotaan perustuvan halventavana pidettyyn ilmaukseen. Tosiasiassa sana ”neekeri” perustuu sanaan ”negro”, joka tarkoittaa ”mustaa”. Niinpä sana ”neekeri” ei ole loukkaava, kuten sana ”nekru”, jota tulee sanasta ”nigger”. Se puolestaan on halventavassa merkityksessä käytetty sana. Tuskin myöskään sana ”Lakupekka” katoaa suomen kielestä, vaikka kaikki maailman lakritsipatukat vedettäisiin myynnistä. Toistaiseksi hyllyllä kilpailee vielä ”Halvan maukasta lakritsaa”, vaikka halpaa tai halventavaa sekään ei ole.
Tuotepakkausten sensuroimista on helppo jatkaa. Poliittisen korrektiuden nimissä saattaa sensuurin kohteeksi joutua myös Eloveena-tyttö, sillä sen esittäminen voidaan mieltää arjalaisen ihmisihanteen lietsomiseksi! Uncle Ben’s -riisi olisi vedettävä myynnistä, sillä se sisältää viittauksen juutalaisuuteen. Geisha-patukat voivat loukata japanilaisia naisia, kun feministinen liike näkee siinä vain ”naisten alistamista ja hyväksikäyttöä”. Karhu-olut esineellistää eläimiä. Pringles-purkki alentaa meksikolaisia latinoja. Sun Maid -rusinoissa on tummaihoinen ja -tukkainen tyttö, mikä voidaan mieltää sangen epäilyttäväksi viittaukseksi tämän väestön käyttämiseen orjatyövoimana plantaaseilla. Lopulta myynnistä vedetään Fazerin sininen suklaa kiihkoisänmaalliseksi ja väriltään kansallismieliseksi tuomittuna.
Todellisuudessa yhtäkään näistä merkeistä ei ole aikoinaan tehty loukkaaviksi, eikä niissä ole myöskään nykyisin mitään siihen viittaavia merkityksiä. Viime vuosisadan alussa ne olivat osa sen aikaista ajattelutapaa ja arjen estetiikkaa, eikä niiden esittäminen nykyisinkään ole sen paheellisempaa kuin minkä tahansa retrospektion tekeminen 1920-luvusta. Vastaavasti esimerkiksi Oliviero Toscanin valokuvat ja hänen suunnittelemansa Benetton-tuotteet suorastaan hyödyntävät ihmisten erilaista etnistä alkuperää. Tasa-arvon kiistämiseen ja todelliseen rasismiin johtaa se, jos ihmisten ei sallita olla näkyvästi omaa rotuaan, neekereitä, valkoihoisia, homoja tai heteroita – tai mikäli meitä ei saa esittää kuva-aiheissa eikä mainoksissa.
Monet vähemmistöt ovat ottaneet heihin liitetyt pilkkanimet ja symbolit omasta aloitteestaan käyttöön – tosin merkitykseltään päinvastaisiksi muunneltuina. Esimerkiksi homoseksuaalit käyttävät vaaleanpunaisia kolmioita ja pinkkiä väriä koko seksuaalivähemmistöliikkeen tunnuksena, vaikka kyseisten tunnusten käyttö on lähtöisin Hitlerin toimeenpanemista vainoista. Merkityksen kääntämistä sanotaan amelioraatioksi: pilkkanimi adoptoidaan käyttöön ja sen merkitys käännetään positiiviseksi. Sen sijaan juridisessa diskurssissa keskitytään tosikkomaisesti vain paheiden vastustamiseen ymmärtämättä, mitä subjektiivisia merkityksiä asioihin liittyy ja kuinka vallankäytöltä suojaudutaan jo muovaamalla merkitysten antoprosesseja.
Valkoinen kulttuuri syrjäytymisvaarassa
Entä millaista tasa-arvopoliittinen holhous nykypäivänä on? Esimerkin siitä antaa betoniporsaiden pikainen katoaminen katukuvasta, kun muuan espoolainen seurakunnan työntekijä kanteli niiden ”epäesteettisyydestä”. Espoon betoniporsaat olivat kuvanveistäjä Pekka Jylhän suunnittelemia vaaleansinisiä, sian muotoisia katukalusteita, jotka poistettiin Espoon keskuksesta kaupungin virastotalojen lähistöltä alkuvuodesta 2001 kaupunginjohtaja Marketta Kokkosen vetämän johtoryhmän päätöksellä. Yksi kommentoijista, Kanta-Espoon seurakunnan kappalainen Marja-Liisa Nokelainen, oli maininnut johtoryhmälle, että ”sika on saastainen eläin tiettyjen etnisten ryhmien keskuudessa”, ja näin ollen porsaiden arveltiin loukkaavan alueella asuvia muslimeja. (Helsingin Sanomat 10.3.2001 jutussa ”Betonipossut värjäsivät Espoon julkisuuskuvaa”.)
Paikallinen imaami puolestaan lausui, ettei asia lainkaan kiinnosta heitä, ja myös pastori Nokelainen täsmensi, ettei hänen lausumansa johtunut muslimeilta tulleista vaatimuksista: ”Kukaan ei ole vaatinut mitään. Minä vain mainitsin sian symboliikasta.” Tapaus antaa kuitenkin näyttöä Suomen viranomaisten harjoittamasta sensuurista, itsesensuurista ja poliittisen korrektiuden ylivarjelusta.
Samantyyppisen hysterian vuoksi varmaan kohta kielletään joulun, pääsiäisen ja juhannuksen viettäminen, koska nekin voisivat ”loukata” jotakuta. Suvivirsihän onkin jo sensuroitu muutamien koulujen kevätjuhlista, ja kristillisen joulujuhlan sijasta Itä-Helsingin muslimivaltaisissa kouluissa vietetään ”joulutalenttia”. Ongelmallista on, että maahanmuuttajat eivät sopeudukaan meidän yhteiskuntaamme ja omaksu kaikista kotouttamis-, integroimis- ja mukauttamispyrkimyksistä huolimatta suomalaisten arvoja vaan vaativat meitä luopumaan omista perinteistämme ja käytännöistämme.
Suomessa on kielletty myös erilaisia mustaan väriin liittyviä asioita pitäen niitä ”rasistisina”. Esimerkiksi Mustan-Pekan pelikortit on vedetty myynnistä, ja niiden tilalla on enää ”Pekka”-nimisiä pelikortteja. Mustaa-Pekkaa voitiin ehkä pitää ”rasistisena pelinä”, sillä häviäjälle jäi käteen kortti, jonka voitiin ajatella herättävän ei-toivottuja mielikuvia. Mutta miksi mielikuva neekeristä olisi ei-toivottu? Vaikuttaa siltä, että sensuroija ajattelee itse kielteisellä tavalla eri rotua olevista. Sensurointi on joka tapauksessa vielä kesken, sillä on olemassa ”Musta Pekka” -niminen tietokonekauppa, eikä lähiaikoina päästäne eroon mustastamaijastakaan.
Kailotusta
Asiaa eivät auta feministien eikä naistutkijoiden, kuten Oulun yliopiston määräaikaisen (1999–2004) naistutkimuksen professorin, Kaarina Kailon selvitykset, että mustan miehen pelko muka kertoo valkoisen miehen syyllisyydentunteista, joita he projisoivat entisiin riiston kohteisiinsa (Helsingin Sanomien ”Nyt”-liite 1.3.2002). Peniskateudesta kirjoittanut Freud näyttääkin kelpaavan naistutkijoiden poliittisiin tarkoituksiin aina, kun on kyse heidän omien tarkoitusperiensä edistämisestä, vaikka muutoin nämä vihervasemmistolaiset feministit ovat tuominneet edellä hyödyntämänsä psykoanalyyttisen näkökulman aina pelkästään ”rasistis-fasistiseksi valkoisen miehen propagandaksi ja falloskeskeisyydeksi”. Siinä siis näyttöä kateuden ja ”projisoimisen” todellisesta ilmenemismuodosta!
Poliittisen korrektiuden vuoksi myös lastenlaulut, kuten ”Kuka pelkää mustaa miestä?”, ovat syrjäytymisvaarassa. Alun perin laulun ”musta mies” viittasi kuolemaan eikä mihinkään rotuun. Myös ”Tiernapojat”-kuvaelmaa saatetaan joutua muuttamaan, sillä nykyaikana Muriaanien kuningas ei saisi kumartaa valkoista miestä. Kansanperinteeseemme kohdistuva uhka on todellinen, koska samoilla perusteilla hävitettiin leikkisä neekeripoika lakritsikääreistä. Tällä tavoin kyseinen rasistinen herkku saadaan tietysti pois ahdistamasta ”suvaitsevaisiksi” ja ”monikulttuurisiksi” manipuloitavien lasten mieltä, mutta järkeä tuollaisessa kaitsemisessa ei ole aikana, jona valkoihoinen väestö muodostaa vain kuusi prosenttia koko maailman väestöstä.
Kyseisessä holhoamisessa olisikin varottava sitä, ettei kielletyistä asioista tule liian houkuttelevia niiden kieltämisen vuoksi. Tämän mahdollisuuden johdosta en itse usko tendenssimäisen tiedonintressin toimivuuteen edes siinä tapauksessa, että jonkinlainen kansainvälisyyskasvatus voitaisiin nostaa tieteellisen kasvatusperinteen osaksi ei-poliittisen järjenkäytön ohi. Kiellot kun nostavat vastarintaa, jota muuten ei esiintyisi lainkaan.
Tämän kaiken keskellä kukaan ei ole huomannut vaatia esityskieltoon niitä päiväkotien Malla-tätejä, jotka soittavat kaikuvassa eteishallissa epävireistä pianoa ja hoilottavat lastenlaulujen kaapuun verhottuja sosialistisia vallankumouslaulujaan: ”Harakalla kolme suurta munaa on – ai ai vaaria, kaikilla ei ole saaria, mutta meidän vaarilla oma saari on...” Tämä maskuliinisen olemassaolon ja yksityisomistuksen vastainen joiku on niin kauhea, että sen kieltämisestä olisin ikionnellinen.
Ihmisarvoisuus toteutuu erilaisuuden tosiasiassa
Entä mitä filosofisia johtopäätöksiä symbolien kieltämisestä voidaan tehdä? Tasa-arvovouhotuksen kautta ihmiset yritetään nähdä samanlaisina, vaikka ihmiset ovat todellisuudessa erilaisia. Vasta se, että ihmisellä on oikeus olla erilainen ja että erilaisuus myös esitetään avoimesti, luo tasa-arvolle mahdollisuuden.
Suojatyöpaikoissaan kellottelevien tasa-arvoviranomaisten pää näyttääkin olevan täysin tyhjä. He yrittävät leipoa kaikista ihmisistä anonyymeja, kasvottomia ja sukupuolettomia ”henkilöitä”, joilla ei saisi olla kansallista identiteettiä. Neekerisymbolien poistaminen onkin itse asiassa loukkaavaa, sillä se kertoo arjalaisesta ihmisihanteesta, jonka mukaisesti ihminen ei saa olla avoimesti neekeri edes lakritsipakkauksessa.
Mikäli mustien kasvojen esittäminen loukkaa jotakuta, valkoinen naama loukkaa jotain toista. Näin ollen jokainen naamataulu loukkaa aina jotain yksilöä tai ryhmää, ja tämän mukaan emme voisi tehdä kuvaa mistään ihmisestä tai käyttää sellaista mainonnassa tai tuotepakkauksessa – aivan islamin kuvakieltoa muistuttavasti. Jos nämä ihmisryhmät eivät halua sopia yhteen poliittisesti, päädytään tulokseen, että erilaisten ihmisryhmien olisi viisainta välttää keskinäistä kanssakäymistä konfliktien ehkäisemiseksi. Muuten poistolistalle joutuvat vielä Kallen mätitahnat ja Heinzin ketsuppipurkitkin.
Erään kysymyksen muodostaa tietenkin se, onko ihmisrotuja olemassa vai ei. Tähän voidaan vastata, että ihmisrodut ovat sekä genotyyppisiä (eli biologisia) että fenotyyppisiä (eli rodun ulkoiseen ilmenemiseen perustuvia) tosiasioita, eikä tämän ajattelun mukaisessa rotuopissa ole mitään moraalisesti arveluttavaa. Niin sanotuksi rotuerotteluksi (sen ongelmallisessa merkityksessä) kutsutaankin ajattelua, jonka mukaan jotkut rodut ovat joissakin asioissa toisia parempia. Mutta tämäkin on pelkkä tosiasia – esimerkiksi itäafrikkalaiset ovat muita rotuja parempia kestävyysjuoksijoita. Todelliset moraaliset pulmat alkavat vasta siitä, jos rotuun viittaamalla kiistetään ihmisten ihmisarvo. Sitä puolestaan kutsutaan rasismiksi eli rotusyrjinnäksi tai rotusorroksi.
Erilaisuuden hyväksymisessä, erilaisena olemisessa ja erilaisuuden esittämisessä ei siis ole mitään eettisesti kyseenalaista, vaan ne ovat ihmisarvon toteutumisen edellytyksiä. Ihmiset ovat tietenkin monissa käytännön suhteissa eriarvoisia, eikä tasa-arvo toteudu missään kovin hyvin varsinkaan, kun suuri osa yhteiskunnan omista laitoksista pitää nimenomaisena tehtävänään valikointia, jota tapahtuu esimerkiksi kouluissa.
Mutta ihmisarvon tulee olla kyseenalaistamaton. Sitä taas ei voida sen enempää perustella kuin loukatakaan millään makeispapereilla. Loukkaavaa voi kylläkin olla se, jos rodullisia piirteitä ei saa esittää ja karamellin kuoriin jää vain anonyymeiksi pakotettuja ja persoonattomia ”makeishenkilöitä”. Tässä mielessä samanlaisuuden oletukseen perustuva tasa-arvon pyrkimys on keinotekoinen ja ihmisyyttä rajoittava vaatimus, joka koettiin ahdistavaksi muun muassa Maon Kiinassa. Kukahan opettaisi tasa-arvotoimistojen juristinplantuille filosofiaa?
Symbolien repiminen ei muuta asenteita
Minun mielipiteen- ja ilmaisunvapauttani loukkaa se, että toiset ihmiset pyrkivät päättämään minun puolestani, mikä minua ja muita ihmisiä saa loukata. Vaikka minulla itsellänikin on tietysti mielipiteitä monista asioista, en tohtisi edellyttää, että muiden ihmisten pitäisi järjestää yksityinen käyttäytymisensä ja yksityiset asenteensa omien ohjeideni mukaan. Sen sijaan julkinen hallinto rikkoo tätä periaatetta pyrkimällä jatkuvasti määrittelemään, mitä yksityishenkilöt saavat osata ja tietää.
Poliittisen korrektiuden pyyteillä uhkaileminen rajoittaakin ihmisten henkistä liikkumatilaa pahasti. Sellaista mieltä, jota pelkät paperikääreet voisivat loukata, ei mikään voi parantaa. Ja musta väestö tuskin voisi vähempää välittää siitä, miten kyseinen rotu esitetään ja missä yhteydessä. Rajoittamisessa on kyse ideologiasta, jossa makeiskääreet nähdään suurina ongelmina mutta terrorismin vastaista sotaa pidetään ”rasismina pahimmillaan”.
Lakritsikääreiden säilyttäminen ennallaan olisi ollut merkki yhteiskunnallisesta luottamuksesta. Vitseillä ja symbolisella esittämisellä on yhteys piilotajuntaan, ja huumorin sietäminen kertoisi ihmisten suhteiden olevan kunnossa. Sen vuoksi rotuun liittyviä kiistoja on turha repiä auki pelkillä näennäisillä ja merkitykseltään marginaalisilla seikoilla, kuten karamellinkääreitä koskevalla sensuuri-innolla.
Varsinaisen rasismin ehkäisemiseksi kokonaisten kansakuntien asenteiden olisi muututtava omaehtoisesti. Sitä puolestaan ei edistä kieltotaulujen pystyttäminen eikä asenteiden konkreettisten ilmaisujen, kuten symbolien, repiminen.
Aatteet jatkavat elämäänsä patsaiden kaatamisesta riippumatta, ja ihmisten luomat ideat ja ajatukset myös säilyvät, vaikka niiden kehittelijöiltä putoaisi pää. Sen enempää hakaristit kuin lakritsipojatkaan eivät ole ydinpommeja vaan ajatusten symboleja. Vaikka emme olekaan Euroopan unionissa enää kansallisesti itsenäisiä, on ihanaa, että olemme niin autonomisia, että tämänkin saa vielä sanoa.
