11. maaliskuuta 2008

Lumisotaa


Tänä talvena lapset eivät ole päässeet heittelemään ohikulkijoita lumipalloilla, sillä lunta on ollut etelässä harvinaisen vähän, mutta queer-teoreetikot jaksavat jatkaa herjanheittoaan kaikilla foorumeilla. Helsingin Sanomat julkaisi ihmeekseni 4.3.2008 Patrik Austin -nimisen kirjoittajan jutun, jossa kritisoitiin naistutkimusta ja postmodernia feminismiä puolueellisuudesta. Kirjoitus vaikutti arvattavalla tavalla herättäen raivokasta vastustusta naistutkijoiden ja feministien keskuudessa. Lehden juttu perustui ilmeisestikin Henry Laasasen teoksen Naisten seksuaalinen valta (2008) ilmestymiseen. Koska omakin nimeni mainittiin Hesarin kirjoituksessa kerran, pitäydyn kommentoimaan asiaa lähinnä siltä osin.

Tosiasiassa juttu ei ollut erityisen feminismikriittinen, sillä pitkiä puheenvuoroja suotiin muiden muassa feministi Kristina Rolinille, jonka annettiin esiintyä yliopiston nimissä ja edustaa siten jonkinlaista ylituomaria. Sen sijaan omasta filosofiastani sain tietää seuraavan: ”Kriitiikkiä ovat esittäneet Jussi K. Niemelä, Osmo Tammisalo, Jukka Hankamäki, Arno Kotro ja Hannu T. Sepponen kirjoissaan. Heille on toistuvasti vastattu, etteivät he ole ymmärtäneet ’tiedon subjektiivisuutta’.”

Se oli hauskaa luettavaa. Olen nimittäin kirjoittanut subjektivismin, objektivismin, relativismin ja absolutismin kysymyksistä melkein kaikissa kymmenessä kirjassani ja pidän subjektivismia ja relativismia koko olemassaolomme keskeisenä lähtökohtana. Niinpä kysyn: mitä hyödyttää ”toistuvasti vastata”, että en olisi muka ymmärtänyt ”tiedon subjektiivisuutta”, jos sillä tavoin väittävä ei ole itse ymmärtänyt, tuskin lukenutkaan, kirjoituksiani?

Mitä subjektivismi sitten merkitsee tiedon ja tietämisen kannalta? Merkitseekö se sitä, ettei muunlaiseen toisten ihmisten ja todellisuuden ymmärtämiseen pitäisi pyrkiä? – Ei tietenkään. On parempi edes pyrkiä totuutta kohti kuin sallia mielivaltainen liikehdintä pois päin siitä. Näin on siitä huolimatta, että katson totuuden olevan perusluonteeltaan tavoittamaton.

Fenomenologinen lähtökohta tutkimuksissani merkitsee sitä, että katson todellisuuden koostuvan ilmiöistä (eli fenomeeneista), jotka ovat tulkinnanvaraisia. Sen sijaan feministien ja naistutkijoitten edustama postmodernismi ja sosiaalinen konstruktionismi ovat johtaneet eräänlaiseen valheellisuuteen pyrkiessään kieltämään fenomenologian ja eksistenssihermeneutiikan keskeisen lähtökohdan: aistihavaintojen ja kokemusten antaman suoran varmuuden, joka koskee todellisuutta, esimerkiksi sukupuolieron biologisperäistä kaksiarvoisuutta.

Sukupuolen fenotyyppistä olemassaoloa koskeva havaintomme on sellaisenaan luotettava, ja tämä on lähellä myös empirian antamaa todistusta, vaikkakin fenomenologia perustuu todellisuuden suoraan havaitsemiseen, kun taas empiria nojautuu systematisoituun havaintojen tekoon (esimerkiksi koejärjestelyjen avulla). Minulla ei ole siis mitään syytä muuttaa näkemyksiäni, jotka olen esittänyt sekä sukupuolen tutkimuksen metodologisista lähtökohdista että itse aiheesta teoksissani Dialoginen filosofia (2003) ja Filosofiset viuhahdukset (2007) sekä verkkokirjassani Seksit selviksi (2007). Kiteytetyn tulkintani subjektivismin ja objektivismin välisestä kissanhännänvedosta voitte tarkistaa esimerkiksi viimeksi mainitun julkaisun luvusta 7 (sivut 56–58).

Feministien puoluetoimistot lautoihin

Minulla ei ole myöskään mitään lisättävää Osmo Tammisalon laatimaan vastineeseen, joka ilmestyi Hesarissa 7.3.2008: ”Suomen Akatemian paneeli selvitti naistutkimuksen tilaa Suomessa vuonna 2002. Selvityksen mukaan ala on tukeutunut muutamaan akateemiseen muoti-ilmiöön: postmodernismiin, poststrukturalismiin, diskurssianalyysiin ja dekonstruktionismiin. Tilanne on kaikille osapuolille kiusallinen, sillä naistutkimuksen oletetaan usein edistävän sorrettujen ja marginalisoitujen ryhmien (naiset, etniset ja sukupuoliset vähemmistöt) oikeuksia. Paradoksaalisesti se kuitenkin ohjaa tutkijoita tyhjänpäiväiseen toimintaan, joka marginalisoi näitä ryhmiä entisestään.” Sanottakoon, ettei tämän asian toteamiseen olisi tarvittu Suomen Akatemian itse nimittämää arviointipaneelia, vaan saman olisi voinut lukea verkkokirjastani Contra Academia.

Huolestuttavaa Patrik Austinin kirjoittamassa jutussa oli tieto, jonka mukaan Harvardin yliopiston rehtori Lawrence Summers oli joutunut eroamaan toimestaan syyllistyttyään poliittisen korrektiuden rikkomiseen ja väitettyään, että synnynnäiset erot selittävät, miksi luonnontieteissä on enemmän naisia kuin miehiä. (Kyseessä on muuten sama hemmo, joka toimi Bill Clintonin valtiovarainministerinä 1990-luvulla, joten ei häntä ainakaan epädemokraattisuudesta voisi syyttää.) Ilmeisesti lehdessä haastateltu Helsingin yliopiston rehtori Ilkka Niiniluoto puolestaan saa pysyä virassaan, kunhan hän jatkaa maltillisella linjalla, kehuu naistutkimuksessa saavutettuja tuloksia, muistuttaa olleensa perustamassa naistutkimusyksikköä ja pitää naistutkimuksen ansaitsemaa kritiikkiä vain ”ylilyöntinä”.

Sanon suoraan, että oli pöljää perustaa naistutkimusyksikön niminen organisaatio, josta sahattiin pois toinen puoli: miestutkimus. Myös lehdessä esitetty Ilkka ”Femi” Niiniluodon kanta, että yliopistoissa pitäisi edelleen lisätä ”naisten tasa-arvoa”, on merkki miehiin kohdistuvasta käänteisestä diskriminaatiosta ja siitä, kuinka tasa-arvopolitiikkaa tehdään heteroiden ja heterotieteen ehdoilla. Naisten jatkuvalla tasa-arvon rääkymisellä kun on merkitystä vain heteroiden omissa kompleksisissa ihmissuhteissa, toisin sanoen sukupuolten yhteen sovittamisessa. Tasa-arvolla politikoimisen ristiriitaisuudesta olette voineet lukea esimerkiksi artikkelistani ”Kun yhdet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset” (Tiedepolitiikka 1/2006).

Itse en luota myöskään Niiniluodon mainostamaan kriittiseen tieteelliseen realismiin enkä Rolinin palvomiin vertaisarviointeihin, sillä ne juuri muodostavat valtapolitiikan keskeisen pelikentän ja johtavat myös ei-toivottuun relativismiin ja subjektivismiin. Sen sijaan uskon anarkistiseen tieteenihanteeseen eli väitteiden, perustelujen ja tulkintojen esittämiseen ilman ennakkosensuuria. Vain puoliksi oppineet tarvitsevat ajatuksilleen lapsenvahdin, kun taas dialogisesti ajatellen vasta julkisissa ja avoimissa keskusteluissa nähdään, kuinka käy.

Panen kiitollisena merkille, että onnistuin opettamaan dialogisen filosofian käsitteen myös naistutkijoille. Nyt he tosin käyttävät kyseistä nimitystä vain eräästä seminaaristaan kutsuen omaa keskusteluaan siellä ”queer-dialogiksi”.

Naistutkimus globaalissa sulamispisteessä

Naistutkimuksen kentällä on joitakin asialliseen keskusteluun yltäviä tieteenharjoittajia, mutta samaa ei voi ikävä kyllä sanoa Pia Livia Hekanahosta, joka leimaa Henry Laasasen käsityksen sosiaalisesta vaihdosta sukupuolimarkkinoilla ”huoritteluksi”. Miksi ihmeessä kriittisen miestutkijan näkemys siitä, että naiset pihtaavat miehiltä seksiä ja siten tekevät ostamisen suorastaan välttämättömäksi, olisi huoraksi julistamista? Koko ilmiöhän syntyy juuri tuosta heteronaisten ja heteromiesten kompleksisesta suhteesta. Ongelmana on, että feministit ovat laittaneet aivonsa niin pahasti takalukkoon, että he eivät enää suostu ottamaan vastaan kerta kaikkiaan minkäänlaista informaatiota. Tulkintani on, että koko keskustelu kertoo vain naisten ja miesten fataalista yhteensopimattomuudesta heteroseksuaalisessa valtakulttuurissa.

Tosiasia on, että naistutkimukseen kohdistettu kritiikki on ollut täysin ansaittua. Judith Butler, Michel Foucault ja Donna Haraway ovat olleet naistutkimuksen piirissä täsmälleen samanlaisia kotijumalia kuin Lenin ja Marx olivat taistolaisten yhteiskuntatutkijoiden piirissä 1970-luvulla. Feministien kirjoituksista päätellen Butler ei olekaan enää vain queer, vaan hän on suorastaan Alien: Täydellinen Olio! (Kauhulla ajattelen, mitä tapahtuu, jos nämä feministit hankkivat vielä sen biologisenkin sukupuolen ja alkavat lisääntyä...)

Naistutkijoita yhdistää marxilaisiin myös heidän tapansa käydä keskustelua. Feministit toimivat samaan tapaan kuin akateemiset sosialistit ja kommunistit, jotka omien dogmiensa vahvistamiseksi koettivat kääntää huomion vastapuolen ajatuksissa näkemiinsä heikkouksiin ja kiljuivat kitapurjeet lepattaen: ”Missä viitteet?!”, ”Missä lähteet?!”, ”Esitä perustelut!”, ”Todistustaakka teillä!”.

Tämäntapaisilla välihuudoilla feministit ja vasemmisto onnistuvat sotkemaan jokaisen akateemisen seminaarin ja taivuttelemaan toiset ihmiset puolustelukannalle, vaikka feministien ja vasemmistolaisten omat väitteet eivät kestä kerrassaan mitään kriittistä tarkastelua. Perustelujen penääminen kertoi heidän peloistaan, että he itse jäävät kiinni ajatuslonkeroidensa puolueellisuudesta tai itselleen suomistaan helpotuksista. Mikä onkaan ilmeisempi tosiasia kuin sukupuolieron kaksiarvoisuus, jonka niin sanottu queer-teoria on yrittänyt kiistää?

Feministisinä naistutkijoina ovat postmodernismin, poststrukturalismin, sosiaalisen konstruktionismin ja dekonstruktionismin nimissä esiintyneet melko kokemattomat ja nuoret tutkijat, joista suuri osa on vailla korkeinta akateemista tutkintoa, tai sitten heidän ainoa julkaisunsa on heidän väitöskirjansa. Omassa nuoruudessani vallitsi sellainen akateeminen käytäntö, että jos aikoo kritisoida jotain henkilöä tai hänen ajatuksiaan, myös hänellä itsellään pitäisi olla esittää ainakin jonkinlaista näyttöä itsenäisestä julkaisutoiminnasta kyseisellä alalla. Tällä toteamuksella en halua polkea ketään, mutta haluan rohkaista naistutkijoita ja varsinkin kaikkein nuorimpia mielipiteiden esittäjiä hakeutumaan todellisen filosofian pariin pohtimaan tiedon, tieteen ja todellisuuden suhteita tietoteorian tai tieteenfilosofian näkökulmasta.

Olen myös sitä mieltä, että feministien hyökkäävyys alentaa kenties jo tarpeettomastikin heidän statustaan, sillä he eivät vaikuta keskittyvän kuulemaan vasta-argumentteja lainkaan. En jaksa myöskään toistuvasti hokea niitä heille, sillä minulla on oman julkaisutoimintani piirissä tällä hetkellä tärkeämpää tehtävää. Voi olla, että lopulta koko naistutkimusparadigma osoittautuu lumiukoksi, josta ei kirkkaan kevätauringon loimotuksessa jää jäljelle muuta kuin hattu, hammashiilet ja porkkana.