1. maaliskuuta 2008

Digitaalinen televisio on lupamaksujen loppu


Television digitalisointia on vatvottu sen verran ahkerasti julkisessa sanassa, että kukaan ei pidä asiaa enää minään ihmeenä. Niinpä kyseinen aihe sopii esimerkiksi siitä, kuinka asian kuin asian käsittely latistuu, kun keskustelut joudutaan käymään aina vain alimman ymmärtämiskyvyn mukaan. Suurimmalle osalle ihmisistä muutaman kympin hintaisen digisovittimen hankinta ja käyttöönotto eivät tuota mitään ongelmia. Varsinaisen pulman digitaalinen televisio tuottaakin Yleisradiolle, jonka hermoileminen johtunee siitä, että uusi tekniikka mahdollistaa lupamaksujärjestelmän romuttamisen.

Yleisradion näennäisesti maksuttomat kanavat ovat samanlainen poliittinen kupla kuin ”ilmainen” joukkoliikennekin. Todellisuudessa Yleisradion TV-kanavat muodostavat Suomen kalleimman maksutelevisiojärjestelmän. Erotuksena muihin maksukanaviin on vain se, että Yleisradion toiminnasta joutuvat maksamaan kaikki televisionkatsojat, vaikka he eivät Ylen kanavia katsoisi tai haluaisi. Kun viimeisetkin analogiset lähetykset päättyvät tänään kaapeliverkoissa, lupamaksut voitaisiin alkaa periä korttipohjaisen digitaalisen järjestelmän kautta. Mutta myös sille on olemassa tiettyjä esteitä, mikä tekee tv-maksun perimisen verotusteitse järkeväksi. Lupamaksujärjestelmää ei ole syytä jatkaa, sillä laskuttaessaan kanaviensa katsomisesta hakuammuntamaisesti Yle menettelee epäoikeudenmukaisesti kuluttajia kohtaan.

TV-luvan tabu murtuu

Television digitalisoituessa on puhuttu paljon siitä, mitä teknisiä uudistuksia järjestelmään liittyy ja mitä lisäarvoa ne tuovat katsojille. Vähemmän on keskusteltu kysymyksestä, mistä kanaville riittää ohjelmaa, ketkä ohjelmia katsovat ja kuinka kanavat pystyvät rahoittamaan toimintansa. Vähentääkseen kitkaa digi-TV:n tieltä ja saadakseen laitekannan uudistumaan televisioyhtiöt välttelivät kertomasta sitä, että digitaaliseen järjestelmään siirtyminen merkitsee lupamaksupohjaisen television loppua ja kanavakohtaisen maksutelevision alkua. Yleisradion rahakriisin keskellä sen oma tulevaisuus näyttää vaikealta, eikä Ylen taloudellinen asema jatkossakaan helpotu. Ylen kriisi ei kuitenkaan koske ensisijaisesti sen toiminta-ajatusta vaan on lähinnä tekninen ja taloudellinen. Koetan seuraavassa valaista, kuinka julkisen vallan kannattaisi näihin haasteisiin tarttua.

Lupamaksupohjainen rahoitus on perustunut muun muassa siihen, että Yleisradio omisti aiemmin jakeluverkon. Myös mainostelevisioyhtiöt joutuivat maksamaan Ylelle huomattavia summia lähetysverkon käytöstä toimilupamaksuina. Käytäntöä voitiin perustella omistussuhteella. Digitaalisen lähetysverkon omistaa nykyisin ranskalaisyhtiön hallitsema Digita Oy. Viestintävirasto, joka huolehtii lupamaksujen perimisestä, muutti lupamaksun nimen jo aikaa sitten ”TV-maksuksi”. Todellisuudessa kyseessä on entinen lupamaksu, jota Yle perii Digitan verkon käytöstä, kun suurin osa lupamaksuvaroista tilitetään Ylelle. Kattaessaan sillä noin 90 prosenttia toimintamenoistaan Yleisradio on eriarvoisessa asemassa kaupallisiin TV-yhtiöihin verrattuna, ja keskeinen kysymys kuuluu, ansaitseeko Yleisradio erityisoikeuksiaan.

Kun digitaalinen verkko muodostuu vallitsevaksi, kaupallisten TV-yhtiöiden kannattaa hakea Kilpailuvirastolta ratkaisu kysymykseen, onko oikein, että Yleisradio nauttii kilpailullista erityisetua. Luultavasti kaupalliset TV-yhtiöt olisivat hakeneet ratkaisua jo aiemmin, ellei se olisi ollut omiaan hidastamaan digitaalisen television yleistymistä. Kun katsojille olisi valjennut, että digitalisoinnin mahdollistama maksutelevisio saattaakin merkitä kanavakohtaisia tv-maksuja, digiboksien hankinta olisi entisestään hidastunut. Samalla koko toiminnassa olisi jääty helposti analogiseen aikaan.

Sen sijaan laitekannan muututtua täysin digitaaliseksi on TV-luvan romuttaminen ja maksutelevisiojärjestelmän käynnistäminen mahdollista. Lupamaksuttomat kotitaloudet voidaan pimentää, kun lähetykset saadaan näkymään vain kuluttajan ja palveluntarjoajan välisellä sopimuksella sekä laitteeseen asennettavalla Conax-kortilla. Näin myös lupamaksujen perimiskäytäntöä tulee järkeväksi muuttaa.

Tekniikka luo maksutelevision

Tekninen kehitysaskel muodostaa ratkaisevan perusteen kaupallisten yhtiöiden vaatimuksille. Vastaanottimen hallussapitoon perustuvan lupamaksun keruu ei ole enää oikeutettua, sillä Yleisradio ei voi pakottaa ketään maksamaan pelkästä laitteen olemassaolosta. Sehän on sama, kuin puhelinyhtiöt laskuttaisivat matkapuhelimen haltijaa, vaikka hänellä ei olisi liittymäsopimusta. Hyväksyttävä peruste tv-maksulle voi olla vain tilattu sisältö, josta laskuttamiseen on olemassa tekninen järjestelmä. Digivastaanottimessa voidaan saattaa näkymään vain ne kanavat, joista kuluttajat maksavat – tai ne, jotka lähettäjä haluaa välittää ilmaiseksi. Viimeksi mainittuja ovat esimerkiksi eräät satelliittikanavat. Näin Yleisradiolla, Digitalla tai Viestintävirastolla ei olisi oikeutta periä maksua pelkästä TV-vastaanottimen hallussapidosta – sitä kun voidaan käyttää pelkästään muiden kuin Ylen kanavien katselemiseen.

Lupamaksujärjestelmän vuoksi Ylen koko toiminta-ajatus on ollut vaarassa muuttua ristiriitaiseksi. Tämä puolestaan on luonut Ylen katsojakontakteihin erityisen värin. Lupatarkastajien tehtäväksi mielletään sen varmistaminen, että televisiota ei katsottaisi; se on ikään kuin paheksuttavaa ja nuhteen alaista toimintaa – paitsi erityisellä luvalla. Toisaalta television katselemista pidetään itsestään selvänä, ja siihen suorastaan painostetaan tuputtamalla lupia kaikille. Mainostelevisioyhtiöt puolestaan toivovat, että niiden kanavia katsoisi ihan omasta halustaan mahdollisimman moni! Tämä näkyy ohjelmien tasossa. Ylekin tietysti toivoo, että myös sen omat kanavat voisivat oikeuttaa olemassaolonsa omalla katsojapohjallaan. Mutta käytännössä valtiollinen viihde on osoittautunut niin ”ammatikseen” tehdyn näköiseksi, että hauskanpito on muuttunut työksi myös kotikatsomoissa. Lupamaksujen siirtäminen verotusteitse perittäväksi olisi ollut perusteltua jo analogisenakin aikana, sillä TV-lupatarkastajat mielletään tupa-, kaappi- ja siisteystarkastuksia tekeviksi elämäntapatarkastajiksi, jotka eivät tähän maailmanaikaan kuulu ja joiden soisi häipyvän historian hämäriin.

Yleisradion asema digitalisoitumisen keskellä on vaikea. Sen oman edun mukaista olisi pitää kiinni lupamaksuun perustuvasta järjestelmästä. Näin se pystyisi laskuttamaan jokaista television haltijaa, vaikka tekniikka on olemassa vain kanavakohtaista laskutusta varten. Ylen ohjelmat ja kanavat kun eivät ole olleet katsotuimpien joukossa. Esimerkiksi MTV3:lla on yhtä paljon katsojia kuin TV1:llä ja TV2:lla yhteensä. Yle saattaa yrittää jarruttaa kanavakohtaiseen maksutelevisioon siirtymistä vedoten siihen, että näin kansalaisille voidaan taata näennäisesti ”ilmainen” televisio. Tosiasiassa se perustuu edelleenkin Ylen etuoikeuteen periä lupamaksua. Tuon oikeuden loppuminen vähentäisi Yleisradion tuloja ratkaisevasti. Niin on käynyt jo nyt, kun osa katsojista on sanonut irti lupansa – ilmeisesti protestiksi koko käytännön järjettömyydelle.

Sen sijaan kaupallisille televisioyhtiöille digitaalinen tekniikka lupaa aurinkoisia aikoja. MTV3 ja Nelonen toimivat nyt valtaosin ilmaiskanavina, joille lupamaksuista ei tilitetä mitään. Mutta ne voivat jatkossa päättää siitä, mitkä ohjelmat näkyvät ilmaiseksi ja mitkä vain maksullisen kortin kautta. Esimerkin tästä antaa formulakilpailujen osittainen siirtyminen uusille mini pay-kanaville. On todennäköistä, että kaupalliset yhtiöt eivät koskaan muuta ohjelmiensa päävirtaa täysin maksulliseksi, sillä mahdollisimman laaja katsojapohja on mainostelevisioyhtiöiden elinehto. Tulevaisuudessa saattaa käydä jopa niin, että Yleisradio joutuu sopeutumaan tilanteeseen tavalla, jolla kaikki sen ohjelmat muutetaan varainhankintasyistä maksullisiksi, kun taas mainostelevisioyhtiöt pystyvät tarjoamaan pääohjelmistonsa ilmaiseksi, kuten tähänkin asti. Sitten on kiintoisaa nähdä, mitä kanavia kansalaiset katsovat.

Kieroutunut kilpailutilanne

Sekä teknisistä että poliittisista syistä on lupamaksukäytännöstä luopumista syytä pitää todennäköisimpänä tulevaisuuden vaihtoehtona. Eiväthän sanomalehdetkään voi lähettää koteihin laskua tai tarkastajaa vain sen oletuksensa perusteella, että niissä luetaan kyseistä lehteä salaa. Myös lehtipuolella ilmaisjakelu on lisääntymään päin, ja kenttä on jakautumassa kahtia ilmaisen ja tilattavan aineiston kesken. TV-kanavien välisen kilpailutilanteen vääristyminen toteutuu nyt siinä, että keräämällä itselleen rahaa pelkästä vastaanottimen hallussapidosta Yle syö markkinoita kaupallisten kanavien mahdollisuuksilta myydä katsojille omia palvelujaan.

Ylen automaattilaskutukselle ja pakkotilausperiaatteelle ei ole vedenpitävää pohjaa, sillä vapaassa markkinataloudessa ketään ei voida pakottaa ostamaan palveluja yhdeltä tarjoajalta. TV-lupajärjestelmässä Ylen kanavien pakko-ostaminen on ollut myös muiden kanavien katsomisen ehto, ja näin Ylelle on suotu totaalinen etulyöntiasema. Vaikka Yleisradio itse ei tunnusta toimintansa perustuvan kilpailuun, tämä ei kumoa sen kokonaismarkkinatilannetta vääristävää vaikutusta. Kun markkinoilla toimii erityisoikeuksilla varustettu kilpailija, vähenevät kaupallisten toimijoiden mahdollisuudet.

Yleisradion etuoikeuksien puolesta on tosin lausuttu, että Yle on TV-maksun perimisoikeuden vastikkeeksi sitoutunut olemaan mainostamatta. Mutta kuinka vedenpitävä tuokin argumentti on? Ajatellaanpa, että Suomessa toimisi kenkäkauppias, joka jakelisi kansalaisille näennäisesti ilmaisia kenkiä ja perisi samanaikaisesti kenkien käyttömaksua, jonka perusteeksi mainittaisiin se, ettei kyseinen kauppias salli mainoksia ikkunoissaan. Ensinnäkin tämä veisi pohjaa kaupallisten toimijoitten myynniltä. Toiseksi se, että toimija ei asetu markkinaehtoiseksi yritykseksi, ei riitä perusteeksi sen laissa säädetyille positiivisille erityisoikeuksille, sillä pelkkä kilpailemattomuus kaupallisten yhtiöiden kanssa ei tuo Ylelle niin suurta etua kuin sen nykyinen erityisasema sille suo. Muutoinhan Ylen olisi kannattanut muuttaa toimintansa kaupalliseksi jo aikoja sitten, ja juuri kaupallisuutta se nyt pelkää.

Entä toisiko digitalisoimisen suoma kanavakohtainen maksullistaminen Ylen varainhankintaan suurta muutosta? Liikenne- ja viestintäministeriön vuonna 2003 julkaistu ”Kohti digiaikaa” -väliraportti linjasi vielä TV-lupajärjestelmän puolesta vedoten tulonmuodostuksen ennustettavuuteen ja hurskastellen kansalaisten näennäisellä ”halukkuudella” suorittaa maksunsa herran pelossa. Vuoteen 2010 ulottuvassa ennustuksessa jopa budjettirahoitus tyrmättiin pitäen sitä valtiovaltaan sitovana ja puolueellisuutta lietsovana. Raportissa unohdettiin kuitenkin tärkein tekninen fasiliteetti eli korttipohjainen maksu-TV lähes kokonaan, eivätkä lupamaksujen tasaisilla nostoilla uhkaavan raportin muutkaan perustelut tunnu enää uskottavilta. Nykykäytännön pohjana olevan selvityksen olikin laatinut valtion viranomainen toisen valtion laitoksen toimeksiannosta, eikä sitä ole syytä pitää puolueettomana.

Vaikka TV-lupajärjestelmä onkin vielä yleiseurooppalainen (Espanjaa, Hollantia, Luxemburgia, Portugalia ja Brysselin kaupunkia ottamatta), useimmissa Euroopan maissa joudutaan siirtymään digitalisoimisen myötä nykyistä järkevämpään rahoituskäytäntöön. Ranskassa, Irlannissa ja Italiassa mainostulot ovat perinteisesti muodostaneet merkittävän osan julkisten TV-yhtiöiden tuloista luotettavuuden kärsimättä. Huonon esimerkin uuteen tilanteeseen reagoimisesta puolestaan tarjoaa Saksa, joka laittoi hätäpäissään tietokoneetkin luvanvaraisiksi. Tämän logiikan mukaan 3G-puhelimetkin jouduttaisiin tekemään erikseen luvanvaraisiksi, sillä niillä voidaan katsella TV-ohjelmia. Niiden puolestaan toivotaan yleistyvän, jotta GSM-verkko voitaisiin suunnitelman mukaisesti lopettaa vuoteen 2015 mennessä.

Viestinnällisiä olosuhteitamme hyvin vastaavassa Norjassa TV-maksu peritään siten, että kaikkien kotimaisten kanavien katselu on pantu kortin taakse. Lupa yksinkertaisesti korvattiin maksukortilla, jossa myös kaupalliset yhtiöt ovat mukana. Mikäli kaupalliset yhtiöt eivät pääse Ylen kanssa sopimukseen siitä, että myös niiden kanavien katselu laitetaan kortille, Yle voisi laskuttaa vain omat kanavansa. Käytössä olevan kortin pitäisi silti olla yhteinen, sillä korttien jatkuva vaihtelu kotipäätteissä ei tule teknisistä syistä kyseeseen ja yhteiselle kortille kaupallisetkin yhtiöt voisivat ladata omien kanaviensa katseluoikeuksia. Erään teknisen ongelman muodostaa se, että eräissä kotipäätteissä ja kannettavien tietokoneiden TV-korteissa ei ole Conax-korttipaikkaa ollenkaan, ja antenniverkon digijärjestelmä rakennettiin alun perin myös tien päällä tapahtuvaa vastaanottoa varten. Niinpä kortittamiseenkin liittyy ongelmia.

Mikäli Suomessa halutaan pitää kiinni Yleisradiosta, ainoaksi vaihtoehdoksi näyttää jäävän se, että Ylen kulut kuitataan valtion budjetista. Tämä merkitsisi veroluonteisen maksun siirtämistä verotusteitse perittäväksi, mikä kattaisi myös pelkkää 3g-puhelinta tai netti-TV:tä käyttävien osuuden kustannuksista. Maksun periminen tuloveron yhteydessä olisi oikeudenmukaista siksikin, että nykyinen lupamaksu kohtelee ihmisiä epätasavertaisesti. Yhden ja kahden ihmisen taloudet maksavat nyt enemmän henkilöä kohti kuin suuremmat perheet. Uudistusta valmisteleva työryhmä on laskenut, että tuloverona perittäväksi muutettu lupamaksu merkitsisi noin sadan euron lisäystä vuotuiseen verorasitukseen henkilöä kohti. Näin laskien yhden ihmisen taloudet maksavat nyt kaksinkertaista lupamaksua, kun taas nelihenkiset perheet pääsevät puolella hinnalla. Ne ihmiset, joilla ei ole minkäänlaista vastaanotinta, voisivat veropohjaisessa järjestelmässä lohduttautua sillä, että julkinen valta rahoittaa verovaroista myös moottoritiet ja koulut, vaikka kaikilla ihmisillä ei ole autoa eikä lapsia. Informaatiotekniikan huippumaana Suomella on tilaisuus johtaa kehitystä, eikä myöskään poliittisia päätöksiä pidä enää viivyttää.

Puolueettomuuden puolustaja?

Kysymys televisiotoiminnan rahoituksesta ei ole tietenkään vain kaupallinen vaan myös poliittinen. Moniarvoisuuden takaamiseksi voi olla hyväkin, että on olemassa epäkaupallisesti toimivia viestimiä. Yleisradio ei ole tosin osoittanut puolueettomuuden pyrkimyksessään kovin luotettavaa linjaa, kun pää- ja toimitusjohtajilta vaadittu tärkein ominaisuus on ollut Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen jäsenyys. Ei ole olemassa myöskään selvää näyttöä siitä, että valtiolliset kanavat takaisivat monipuolisempaa tai objektiivisempaa tiedonvälitystä kuin useiden kaupallisten yhtiöiden kirjavoittama mediakenttä. Myös mainosten ja markkinoinnin karttaminen voi antaa todellisuudesta vääristyneen kuvan, sillä mainosten olemassaolo on osa todellisuutta. Yle kategorisoi TV-kanavat uusien kotisivujensa ohjelmatiedoissa ”kaupallisiin” ja ”ei-kaupallisiin”, mutta kaupallisuus ei liene loppujen lopuksi kovin ratkaiseva ohjelmien valintakriteeri. Tärkeämpää on se, mitä televisiosta todella tulee.

Entä miten olisi suhtauduttava Esko-Juhani Tennilän puheisiin, joilla hän on vedonnut TV-maksun puolesta ja väittänyt, että budjettirahoitteisuus tekisi Ylestä ”hallituksen äänitorven”? Valtaapitävät luonnollisesti tukevat viestimiä ja viestimet tarvitsevat valtaapitäviä, mutta tosiasiassa vuorovaikutus ei ole noin automaattinen eikä suoraviivainen. Rahoittavathan yliopistotkin menonsa suurimmaksi osaksi valtion budjetista, eikä niitä ole silti syytä pitää ”hallituksen kanavina”. Myös Yleisradion autonomia voitaisiin varmistaa lailla. Tämänkin tietäen poliitikot eivät mielellään tartu Yleisradion asemaan, sillä he ovat mediasta riippuvaisia, ja käytännössä Yle hallitseekin nyt poliitikkoja eikä päinvastoin.

TV-lupajärjestelmä herätti Ruotsin eduskuntavaalien alla poliittista kohua, josta kävi ilmi, että sen enempää poliitikot kuin kansalaisetkaan eivät pidä nykyjärjestelmiä perusteltuina. Matti Vanhanen oli tuolloin oikeassa vastustaessaan TV-lupatietojen julkistamista. Se johtaisi kontrolliin, joka ei kuulu demokraattisiin yhteiskuntiin mutta jota voidaan käyttää poliittisten ajojahtien välineenä – aivan niin kuin toimeentulotukiasiakkaiden pankkisalaisuuden murtamista tai valtioneuvoston jäsenille jo nyt lankeavaa velvoitetta luetella kaikki omaisuutensa kellon käätyjä myöten. Kimmo Sasi puolestaan totesi jo liikenne- ja viestintäministerinä toimiessaan, että TV-lupamaksun käsite on albanialainen ja että vastaanottimen hallinnasta verottava järjestelmä olisi korvattava rahoittamalla Yleisradion toiminta suoraan valtion budjetista. Helsingin Sanomien syksyllä 2006 tekemä tiedustelu osoitti, että noin puolet kyselyyn vastanneesta sadasta kansanedustajasta olisi tähän myös valmis. Nykyeduskunnan aikana tällaista tiedustelua ei ole tehty.

Yleisin peruste veroluonteisen maksun korvaamiseen budjettirahoituksella on se, että nykyinen TV-maksu on könttäsummavero, jonka mukaisesti jokainen kuluttaja maksaa saman osuuden tuloistaan riippumatta. Sen sijaan veroprogression sisältävä budjettirahoitus rasittaisi kansalaisia heidän maksukykynsä mukaan ja olisi sosiaalisesti oikeudenmukaisempi. Toisaalta lupamaksun tasaveroluonteessa on joskus nähty myös sen tietty ”oikeudenmukaisuus”. Onpa valtiollisen rahoituksen muoto sitten lupamaksu- tai budjettipohjainen, varsin vahva poliittinen peruste Ylen toiminnan tukemiseen julkisella rahoituksella on ollut se, että sillä tavoin on tehty tulonsiirtoja ohjelmien kotimaisille tekijöille eli tuettu kulttuurielämää. Kun suuri osa ohjelmista ostetaan kuitenkin jo nyt talon ulkopuolella toimivilta yksityisiltä tuotantoyhtiöiltä, voidaan kysyä, miksi kyseistä valtion tukea ei suunnattaisi suoraan tekijöille vaan ostajana toimivalle Ylelle.

Strategisia virheitä

Tosiasia, jonka Yleisradio joutuu tunnustamaan, on se, että sillä on vain yksi tie. Se johtaa nykyisen rahoitusjärjestelmän päätepisteeseen, eikä ratkaisua voida kuin viivyttää keinotekoisin konstein. Ylessä on tehty strategisesti eli koko organisaation tavoitteiden ja päämäärien kannalta huonoja ratkaisuja. Selkeä linjanveto on puuttunut, sillä asioista ovat päättäneet poliitikot. Näin on päädytty epätyydyttäviin kompromisseihin. Kiristyvässä kilpailussa ja talouskriisissä olisi tarvittu profiloitumista ja keskittymistä tietyille aloille. Yleisradio aikoi toimia muun muassa huippukalliin Musiikkitalon rakennuttajana, kunnes se vetäytyi hankkeesta oivallettuaan, että viestintätalon pitää keskittyä ohjelmien tuotantoon ja hankintaan. Mielestäni Yleisradio ei tarvitse tehtäviensä toteuttamiseksi omaa sinfoniaorkesteriakaan, vaan myös sen toiminta kannattaisi ulkoistaa.

Eräs infrastruktuuria koskeva virhe oli oman lähetysverkon myynti. Digita olisi kannattanut pitää kansallisessa omistuksessa jo turvallisuusstrategisista syistä, kuten muukin kansallisesti tärkeä viestintäinfrastruktuuri. Lähetysverkon omistaminen olisi ehkä voinut toimia oikeutuksena myös jonkinlaisten veroluonteisten TV-maksujen perimiselle. Teräväpiirtolähetyksiin siirtymistä hidastaa nyt se, että Digita veloittaa televisioyhtiöitä välitetyn bittimäärän mukaan, ja HDTV-lähetyksissä tuo määrä on moninkertainen.

Uusien kanavien luominen on ollut hallinnollisesti epäviisasta. Kun sisällöntuotantoon ei ole ollut varaa, kanavia on täytetty uusinnoilla. Yle on pyrkinyt oikeuttamaan itseään laajoilla arkistoillaan sekä lähettämällä uusilla kanavillaan, kuten Teemalla, muutamia Kekkosen aikaisia aarteita sekä sosialismin historiasta kertovia dokumentteja. Huolestuttavaa onkin, että arvokkainta Yleisradiossa alkavat olla ovat sen arkistot. Tämän (n)ostalgian vaaliminen kuuluu kuitenkin museolaitoksen tehtäviin, eikä nykypäivää palvelemaan tarkoitettu yhteiskunnallisen kulttuurintuotannon yksikkö voisi olla sillä tavoin laudoissa, kuin se nyt on.

Arkistot olisi syytä pitää netti-TV-pohjaisina, ja Yle onkin rakentanut melko hyvin toimivan nettiarkiston (Areena). Tämä vastaa arkistotoiminnan omaa ideaa: ohjelmiin kohdistuvan kysynnän kärki on kapea ja käyttäjäkunta on valikoitunutta. Arkistoista ei kannata kaivella ohjelmia TV:ssä esitettäviksi paitsi poikkeustapauksissa. Vuodenvaihteessa lopetettu Yle Extra oli samanlainen strateginen virhe kuin radion Q-kanava: sille ei ollut kysyntää. Jos kanavien määrän oletetaan muuttuvan laaduksi, voi laatukin muuttua ennen pitkää määräksi.

Hallinnollisiin ongelmiin kuuluu niin ikään se, että Ylessä on edelleen liikaa henkilökuntaa, ja hallinto on paisunut. Yhden ulkomaankirjeenvaihtajan ylläpito maksaa lähes 200 000 euroa vuodessa. MTV3 pystyy tekemään ulkomaanraportteja murto-osalla Ylen kustannuksista. Se kykenee välittämään suosikkiurheilulajit, kuten Keski-Euroopan mäkiviikon ja formulat, tekemään katsotuimmat viihdeohjelmat ja draamat sekä esittämään suosikkielokuvat varsin kevyellä organisaatiolla. Yle ei pysty mihinkään näistä. Mielenkiintoarvonsa menettäneiden olympialaisten tai naisten MM-jalkapallon kaikkien ottelujen näyttäminen ”peruspalveluna” antaa toiminnasta ritualisoituneen kuvan.

Monipuolisen kansalaispalvelutoiminnan perusteleminen marginaaliryhmien holhoamisella ei ole järkevää valtakunnan pääverkoksi sanotussa organisaatiossa. Lopulta tuotetaan TV-ohjelmaa sokeille ja radio-ohjelmia kuuroille. Helposti tulee mieleen aika, jolloin radion ykköskanavalla lähetettiin ”säätä rannikkoasemilla tänään kello 12” parhaaseen lähetysaikaan ja sen päälle ikimuistoista ”Näin Neuvostoliitossa” -ohjelmaa. Nykyisinkin Yleisradion ohjelmistossa saavat silmiinpistävän paljon tilaa Venäjän-dokumentit, joissa haikaillaan sosialistisen järjestelmän perään, ja sellaiset Yhdysvaltojen-vastaiset ohjelmat, joissa taivastellaan kommunisminvastaisen taistelun kauheutta. Myös FST:n suhteellinen osuus ohjelma-ajasta on kasvanut kohtuuttoman suureksi, eikä ruotsinkielisen radion eikä television oikeutusta voida pitää enää pyhänä. Suomalaisen kulttuurin säilymistä ei ole aiemminkaan edistänyt ruotsinkielisyyden tukeminen, vaan se, mitä ruudussa esitetään, onpa tuotetun ohjelman kieli mikä tahansa. Tekstityksen kun Ylen ohjelmiin voi tunnetusti valita itse.

Viestintä vapaaksi

Ylen entinen johtaja Arne Wessberg arveli Arto Nybergin haastattelussa syksyllä 2004, että Yleisradio on yksi suomalaisen yhteiskunnan arvostetuimmista instituutioista kirkon, armeijan ja yliopiston rinnalla. Se, että Ylen uutistoiminta on arvioitu survey-kyselyissä luotettavimmaksi, saattaa johtua viranomaislisästä. Se kertoo kansalaisten tajunnassa vallitsevasta uskomuksesta, että valtio on aina oikeassa. Yli 200 euroa vuodessa on kuitenkin liian paljon instituutiosta, joka radiomonopolin aikoina kiusasi kansalaisia soittamalla Jokamiehen Listan vain kerran viikossa, ja silloinkin uutiset ajettiin ”kaupallisuuden” leimasta kärsivän listaykkösen päälle.

Yhä edelleen viranomaiset kiristävät kaupallisia viestimiä tiukoilla toimilupaehdoilla vaatien niiltä ”monipuolisuutta” ja pitäen esimerkiksi paikallisradioiden toimiluvat tiukasti hallussaan, vaikka kyseiset ehdot eivät olisi sen enempää tuottajien kuin yleisöjenkään etujen mukaisia. Esimerkiksi Susanna Huovinen aikoi liikenneministerinä toimiessaan lopettaa radio Novan kokonaan. Lähetysten katkaisuissa ei ole järkeä, sillä yleisöt ovat jo äänestäneet kaupallisten yhtiöiden puolesta, kun kuunnelluimpia radioasemia ovat niiden omilla kuuluvuusalueilla juuri Nova, Nrj ja Kiss FM, ja Mtv3 ja Nelonen keräävät yhdessä yli 60 prosenttia katsojista.

Sinänsä ei ole mitään moraalifilosofisesti oudoksuttavaa siinä, että valtio pyrkii sääntelemään luonnonvarojen niukkuudesta johtuvia konflikteja niin radioaalloilla kuin kaivostoiminnassakin. Mutta sääntelyn ei pitäisi johtaa myöskään vapaan kilpailun vääristymiseen eikä resurssienjaon puolueellisuuteen. Kilpailuviranomaiset ovat puuttuneet viime aikoina myös siihen, että valtiot tukevat tiettyjen telakoiden toimintaa pelkkien kaupallisten resurssien varassa toimivien yksiköiden kustannuksella.

Haluaisin mielelläni nähdä Ylen kansallisena kanavatalona, jonka valikoimista riittää ohjelmaa kaikille. Nykyisellä rahoituspohjalla narun pää tulee kuitenkin vetäjän käteen, sillä tekniikka on ajanut lupamaksujärjestelmän ohi, ja myös toiminta-ajatuksen mukaiseen kaiken kansan palvelemiseen päästäisiin keskitetymmillä ratkaisuilla.

Entä miltä alan tekninen lähitulevaisuus näyttää? Yleisradio teki strategisen virheen siinäkin, että se ei rakentanut digiverkkoa suoraan HDTV-muotoiseksi. Näinhän menetellään tv-toiminnan pioneerimaassa, Yhdysvalloissa, jossa suuri osa elokuva- ja sarjaohjelmatuotannosta tehdään jo nyt HDTV-muotoon. Kaiken kukkuraksi Suomeen luotu ensimmäisen polven digi-TV-järjestelmä takeltelee, sillä laitekanta on kirjava. Ylellä on kuitenkin tilaisuus korjata tekemänsä virheet.

Kun HDTV-lähetystoiminta tulee Suomessakin ajankohtaiseksi parin vuoden kuluttua, on juuri silloin sopiva aika siirtyä maksukorttijärjestelmään ja antaa korttimaksua vastaan jokaiselle kansalaiselle toimiva HDTV-kotipääte Ylen omasta kädestä. Tämä on käytännössä ainoa keino luoda maahan toimiva digi-TV-järjestelmä. Puolet ensimmäisen vuoden kortti-TV-maksusta tosin humahtaisi laitteiden valmistus- ja jakelukustannuksiin, mutta kuluttajat lähtisivät siihen varmasti mukaan, kun tietäisivät saavansa toimivan laitteen ja teräväpiirtolähetysten myötä myös lisäarvoa television katseluun.

Kaupalliset TV-yhtiöt pyrkinevät Ylen erityisaseman lopettamiseen heti, kun digitaaliset lähetykset ovat muuttuneet yksinomaisiksi ja edellytykset kanavakohtaisen katsojamaksun perimiseen ovat olemassa. Syyt tähän ovat kilpailullisia. Todennäköisesti Yleisradio on jo viiden vuoden kuluttua joutunut profiloimaan toimintansa uutis-, ajankohtais-, opetus- sekä tietopalveluohjelmien tarjoamiseksi, ja sen toiminnot on organisoitu kahden kanavan ympärille. Osa Yleisradiosta on yksityistetty. Yksityistäminen saattaa alkaa esimerkiksi TV2:n myymisestä ei-valtiolliselle omistajalle. Vireästi toimivilla yksityisillä tuotantoyhtiöillä voikin olla lopulta pelastajan rooli haettaessa toimintakykyisiä tahoja vastaamaan Yleisradion toiminnan jatkamisesta. Jo nyt suuri osa Ylen ohjelmista tuotetaan niissä, kun taas Ylen omat toimituspäälliköt ja tuottajat toimivat sensoreina päättäen siitä, mitä ohjelmia tuotantoyhtiöt saavat eetteriin.

Ennen pitkää television kautta välitettäneen samat palvelut kuin internetistä, josta puolestaan voidaan jo nyt katsella netti-TV:tä. Esimerkiksi MTV3 on luonut TV-toimintansa ohelle kattavat mobiili- ja internetpalvelut. Tulevaisuuden kanavakilpailussa menestynee parhaiten se, joka pystyy tarjoamaan monipuolisimman palvelukokonaisuuden. Lisäarvoa internetpalvelin luo edullisesti, sillä oheisinformaatiota tarjoavan palvelimen ylläpito on halpaa verrattuna varsinaiseen ohjelmatuotantoon ja tekijänoikeusmaksuihin. Vuosikymmenten kuluessa sekä televisio että internet yhdistyvät yhdeksi tiedon valtaväyläksi, ja vastaanottimet ja tietokoneet alkavat muistuttaa toisiaan. Kun molempien kautta saadaan samat palvelut, on päällekkäisyyksien välttämiseksi syytä alkaa jälleen ”säästää kaistaa” eriyttämällä toimintoja radioaaltojen ja kaapelin sekä eri taajuuksien kesken. Tähän saattaa liittyä myös palveluntarjoajien vähenemistä tai keskittymistä.

TV-ohjelmista maksettaneen tulevaisuudessa niin kuin laajakaistaliittymistä ja niiden kautta saatavissa olevista palveluista: video on demand -periaatteella. Esimerkiksi itse saan jo nykyisin kaikki tarvitsemani sisällöt tietokonepohjaisen laitteiston kautta internetistä tarvitsematta sen enempää TV-vastaanotinta kuin TV-korttiakaan. Erään skenaarion mukaan perinteiselle televisiolle käy kuin lankapuhelimelle. Valmiisiin ohjelmakaavioihin perustuva TV-lähetystoiminta loppuu ajan myötä, ja ohjelmat imuroidaan internetin kautta tuottajilta suoraan kotona oleville kovalevytallentimille.

Mediafilosofisesti kiintoisaa on, miten postmodernistien enteilemä joukkotiedotuksen valtavirtojen hajoaminen vaikuttaa ihmisten subjektiviteettiin, intersubjektiivisuuteen ja jopa kansalaisuuden kokemukseen. Ennen vanhaan Yle määritteli aikamerkeillään ja uutisillaan kansakunnan rajat, ja siitä syntyi reaaliaikainen kansakuntakokemus. Nykyaikana ihmiset eivät enää keräänny katselemaan ajankohtais- ja sarjaohjelmia, joista he aiemmin keskustelivat kouluissa ja työpaikoilla. Näin myös poliitikkojen keinot hallita kansaa samanaikaisilla radio- ja televisiolähetyksillä heikkenevät. Juuri niiden varaan on näihin päiviin asti perustettu sekä ihmisten välistä yhteisymmärrystä että mielipiteiden muokkausta.

Kuluttajan kannalta myönteistä on, että tulevaisuudessa pakkomaksaminen loppuu, vaihtoehdot lisääntyvät ja ohjelmien yksikköhinta laskee. Internetissä tämä edellyttää kuitenkin laajakaistayhteyksien nopeuden kasvua noin 20 megabittiä sekunnissa välittäviin liittymiin, joiden yleistyminen ei kuitenkaan toteutune vielä pitkään aikaan. Siksi maahan on nyt syytä rakentaa korttipohjainen HDTV-järjestelmä ja entistä keskitetymmin toimiva Yle, joka palvelee kansaa samoin periaattein kuin ennenkin mutta tehokkaammin ja kenties myös hieman entistä niukemmin taloudellisin voimavaroin.