2. toukokuuta 2008

Osta hyvä romani


Entinen sisäministeri Kari Rajamäki on rohkea mies. Hän on niitä harvoja kansanedustajia, jotka uskaltavat suhtautua kriittisesti maahanmuuttoon ja monikulttuuriseksi tekemisen välttämättömyyteen. Savon Sanomien mukaan Rajamäki puuttui jälleen asiaan vappupuheissaan. Hän sanoi muun muassa näin:

”Hallitus helpottaa ulkomaalaisen työvoiman maahantuloa mutta ei selvitä, onko Suomessa saatavissa tai koulutettavissa vastaavaa työvoimaa. Se luo kovia paineita työnteon jälkivalvontaan, jolla pysyttäisiin estämään työehtorikkomuksia, harmaata taloutta ja pahimmillaan ihmiskauppaa.”

Rajamäki ilmeisesti tietää, mistä puhuu, sillä maahanmuuttoon liittyvät asiat ovat kaatuneet front line -ongelmana nimenomaan rajavartioinnista ja -tarkastuksista sekä yleisestä turvallisuudesta huolehtivan sisäministeriön riesaksi. Onnetonta on, että maahanmuuttoasioita ollaan siirtämässä sisäministeriön piiristä työ- ja elinkeinoministeriön toimialaan, jolloin asiaa ei haluta nähdä enää kontrolloimisen kysymyksenä vaan osana väitettyä ”työvoimapulaa”.

Rajamäen piina

Koska oppositiopuoluetta edustava Rajamäki ei ole suhteessa ainoastaan maahanmuuton edistämiseen vaan myös hallitukseen, hänen on täytynyt muotoilla kannanottonsa hallituksen arvosteluksi. Hänen taustaryhmänsä SDP on silti juuri se puolue, joka vihreiden rinnalla on suhtautunut löyhäkätisimmin ja vastuuttomimmin juuri maahanmuuton lisäämiseen. Tämä ei tietenkään kumoa Rajamäen omia mielipiteitä.

Mutta hänen pohdiskelunsa antavat aiheen myös poliittisen retoriikan analyysiin. Jälleen kerran sinänsä kannatettavaa asiaa (eli maahanmuuton supistamista) puolustettiin viittaamalla siihen, ettei Suomessa ole työvoimapulaa, jonka vuoksi maamme tarvitsisi tuhansia siirtolaisia. Tämä onkin ymmärrettävää. Lisäksi Rajamäki vetosi siihen, että maahanmuuttoon liittyy myös ”ihmiskauppaa”. Näiden syiden vuoksi jatkuvaa siirtolaisten virtaamista maahan ei siis tarvita. Työvoiman tarve ja ihmiskauppa näyttävät nyt olevan niitä ainoita poliittisesti korrekteja ja hyväksyttäviä perusteita, joilla maahanmuuttoa voidaan vielä vastustaa. Myös muita perusteita on, ja tärkeimmän niistä muodostaa kansakuntien itsemääräämisoikeus. Sen sijaan poliittiseen retoriikkaan hyväksytyt perustelut hämmästyttävät.

Onko todellakin niin, että maahanmuuton keskeinen pulma on siihen mahdollisesti liittyvä ihmiskauppa, jonka tuloksena ihmisiä salakuljetetaan Eurooppaan ja myydään täällä seksiorjiksi tai orjiksi? Ajatuskulku noudattaisi päätelmää, että joku tai jotkut tuovat ja välittävät esimerkiksi romanialaisia Suomeen, jotta heitä voidaan kaupitella kaduilla ja kujilla. Romanialaisten ilmestyttyä katukuvaan Suomeen on kieltämättä syntynyt uusi ongelma: irrallisten siirtolaisten joukko, joka ei ole kirjoissa eikä kansissa, jolla ei ole kansallisuuteen liittyvää muodollista identiteettiä ja joka ei näy viranomaisten rekistereissä. Elinkeinon kerjääminen kaduilta aiheuttaa tietysti myös rikollisuutta. Tämä puolestaan on ristiriidassa sen kanssa, että maahanmuuton annetaan tapahtua EU-pykälien valossa ”laillisesti”.

Todellisuudessa ihmiskauppa on kuitenkin marginaaliongelma. Todellinen ongelmien alkusyyhän on siirtolaisuus sinänsä. Siksi ihmettelen, miksi poliitikkojen on niin vaikea myöntää, että maahanmuuttoa ei tarvitse vastustella jollakin ”poliittisesti korrektilla” verukkeella, kuten sillä, että näin vastustetaan myös ”ihmiskauppaa”. Kuka nyt myisi tai ostaisi Suomessa ihmisen, paitsi ehkä seksityöläiseksi tai ulkomaille edelleen välitettäväksi? Ei täällä näytä olevan kysyntää myöskään lailliselle työvoimalle, laittomalle ehkä kylläkin. Sen vuoksi kysymykseni kuuluu: miksi poliitikkojen on niin vaikea sanoa, että maahanmuuttoa voidaan vastustaa jo siksi, ettei se ole sinänsä hyväksi sen enempää Suomelle kuin Euroopalle laajemminkaan?

Miksi demokraattisia ovat kansallismieliset?

Kun maahanmuuton edistämisen verukkeet (työvoimapula, rikastuttaminen ja niin edelleen) alkavat loppua ja kun vastustamisen hienotunteiset syyt (ihmiskaupan estäminen, huono työvoimatilanne ja niin edelleen) käyvät vähiin, esiin nousee peruskysymys: haluavatko suomalaiset ylipäänsä maahanmuuttoa, onpa sen hinta mikä tahansa.

Ihmistä ei voida pakottaa pitämään tietystä ruoasta, eikä häntä voida pakottaa myöskään naimisiin, jos se ei ole ihmisen oman tahdon mukaista. Niinpä kansalaisia ei voitaisi pakottaa ottamaan vastaan myöskään maahanmuuttajia, jos vastustus on niinkin korkeaa luokkaa kuin se Suomessa tutkimusten mukaan on. Muussa tapauksessa viranomaisvalta toimii epädemokraattisesti kansan tahtoa vastaan. Koska demokratioiksi sanotuissa länsimaissa viranomaisvalta ja hallitusvalta ovat kuitenkin rikkoneet kansanvaltaisuuden periaatetta vastaan, ei ole ihme, että aitoa demokratiaa tavoittelevat ja edustavat piirit ovat nykyään kansallismielisiä. Esimerkiksi Ruotsissa maahanmuuttokriittisen puolueen nimi on Sverigedemokraterna.

Poliittisen hallinnon yksipuolisesti ajamalla maahanmuutolla vaikutetaan niin laajasti kaikkien kansalaisten elämään, että maahanmuuttoa ei pitäisi sallia eikä edistää eduskunnassa tehtävillä määräenemmistöpäätöksillä. Siihen täytyisi vaatia kansanäänestys. Kyseessä on Euroopan unioniin tai Natoon liittymistä paljon suurempi ja kauaskantoisempi ratkaisu. Aktiivisen maahanmuuttopolitiikan torjumiseen tulisi riittää määräenemmistö, kun päätös tehtäisiin nykyolojen säilyttämisen puolesta. Sen sijaan maahanmuuton aktiivisesta edistämisestä seuraisi niin paljon muutoksia, että tätä asiaa koskevaa päätöstä ei mielestäni pitäisi tehdä muussa kuin perustuslain säätämisjärjestyksessä, jolloin sen taakse olisi ryhmityttävä 4/5 kansasta. Sitä vähemmällä kannatuslukemalla ei puomien tulisi aueta.

Nykyoloissa kansanäänestyksen järjestäminen on kuitenkin hankalaa, koska asiaa koskevat päätökset tehdään EU-parlamentissa eikä edes Suomen omassa eduskunnassa. Niinpä päätösvallan saamista kansalaisille tulisi edeltää irtisanoutuminen Euroopan unionista. Ehkä siitäkin tulisi järjestää kansanäänestys.