Hölynpölynpialaiset

Kerroin eilen uudesta teoksestani Enkelirakkaus, jossa tarkastelen muun muassa olympialaista uimastadionia ”heteroseksuaalisena pienoisyhteiskuntana”. Koska kahdeksikkoa pidetään Kaukoidässä onnennumerona, eiliselle päivälle (8.8.2008) ajoitettiin myös Pekingin olympialaisten avajaiset.

Omien tarkastelujeni kohteena olivat tosin Helsingin vuoden 1952 olympialaisten näyttämöt, jotka ovat edelleen aktiivisessa käytössä. Helsingin olympialaisia onkin usein luonnehdittu ”viimeisiksi oikeiksi olympiakisoiksi” – siinä määrin vieraantuneeseen kehollisuuskäsitykseen kyseinen kilpailuideologia on noita antiikin ajoilta tunnettuja tapahtumia sittemmin ohjannut. Mutta dopingin kaltaisissa vääristymissä ei ole suinkaan asian koko ydin. Se piilee myös siinä, miten heteroseksistinen koko urheilun välittämä suhde ihmisen kehollisuuteen on. Ja lisää asiasta voitte lukea kirjastani.


Urheilu on politiikkaa

Pekingissä järjestettävät olympialaiset ovat pitkälti irtautuneet alkuperäisestä olympia-aatteesta. Niinpä eiliset avajaiset sisälsivät myös poliittista propagandaa. Varsinaisiksi propagandakisoiksi näitä kisoja tuskin voisi kuitenkaan sanoa, sillä Kiina pyrkii aktiivisesti eroon ongelmistaan, joista keskeisin on kommunismi. Monet pulmat varjostivat kisoja jo etukäteen. Eniten huomiota sai tietysti soihtukulkue, jota vastaan suunnattiin ihmisoikeusjärjestöjen kampanjoita. Erään merkin maailman reaktioista muodostivat boikottiuhat. Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy uhkasi jättäytyä yleisöaitiosta pois, kun taas Matti Vanhanen kiirehti lupautumaan kisoihin ennen kuin kukaan muu ehti ottaa koko asiaan kantaa. Molemmat päätyivät lopulta paikalle, ja boikotit kuivuivat kasaan, kun niiden ennakolta vaikuttava protestiefekti oli saavutettu.

Kiinalla on edessään monia ongelmia. Yhden muodostaa Tiibet, jolle tosin Kiina itse on vielä suurempi ongelma – ja käytännössä kiistan ainoa trouble maker. Kiina on tätä nykyä maailman ainoa kommunistijohtoinen markkinatalous. Maa haluaisi irrottautua kommunismista liberaalin ja demokraattisen valtiojärjestelmän hyväksi, mistä kertoo Kiinan päämiehen luonnehdinta, että tavoitteena on ”harmoninen” yhteiskunta. Mutta kommunismin kaltaisesta totalitarismista voi olla vaikea hankkiutua eroon nyt, kun se näyttää toimivan kohtalaisen hyvin väestöjen hallitsemisen välineenä. Kiinan elintarvikehuollolle välttämätöntä syntyvyyden säännöstelyä tuskin voitaisiin toteuttaa vapaassa demokratiassa, vaan se vaatii jonkinlaista pakkovaltaisuutta.

Väestönkasvu onkin Kiinan merkittävimpiä ongelmia, ja siitä sikiää myös suuri ympäristöongelma. Kiina luokitellaan edelleen kehitysmaaksi, ja maaseudulla eletään agraarisissa ja kurjissa oloissa. Jos Kiina siirtyisi vapaaseen markkinatalouteen, se ajautuisi vielä suurempiin ongelmiin kuin Venäjä, jossa kukoistavat samat kriisit. Venäjän ongelmista suurin on demokratian puuttuminen, mutta Kiinassa vallitsevat lisäksi vielä suuremmat ihmisoikeus- ja saasteongelmat, demografiset ongelmat ja ulkopoliittiset pulmat.

Yhtäällä on Tiibet ja toisaalla pieni Taiwan, joka saattaa kommunismin kaatuessa voittaa ideologisen kiistan, ja syytä on muistaa myös se, että Kiina toimittaa aseita Sudaniin, jossa käydään veristä sotaa. Niinpä Yhdysvallat katsoi asiakseen näpäyttää Kiinaa avajaisissa laittamalla sudanilaisen pakolaisen kantamaan USA:n lippua. Kuten sanottua: avajaisille ominainen pullistelu on propagandaa suuntaan tai toiseen, ja Kiinassa asiat kuin asiat saavat poliittisen luonteen. Yleisö lienee määrätty taputtamaan erityisesti Kiinan ideologisiksi vihollisiksi tai nimenomaisiksi ystäviksi määritellyille valtioille, sillä niin alleviivatun kohteliasta oli eräiden joukkueiden vastaanotto.

Politikointi ei kuulu urheilijoiden päivätyöhön, mutta Suomen keihästoivot tekivät ajattelemattomasti menemällä sanoutumaan irti Tiibetin puolesta esitetystä ihmisoikeuksien manifestista. Siihen olisi kannattanut ottaa myönteinen kanta, tosin vasta mitali kaulassa, jolloin huomio olisi suurempi ja ajoitus oikea.


Kiinalainen juttu

Hitlerin vuoden 1936 olympialaisista kului alle vuosikymmen perinpohjaisiin ”uudistuksiin”, ja Moskovan vuoden 1980 olympiakisoista kesti runsaan vuosikymmenen mittainen aika kommunistisen järjestelmän kaatumiseen. Olympialaisilla näyttää olevan enteellistä merkitystä. Saa nähdä, miten Kiinassa käy.

Kiinalla on tietysti takanaan loistava kulttuuri. Avajaisissa useasti viitatun Konfutsen sijasta olisi siteeraamisen kohteeksi kuitenkin paremmin sopinut toinen kiinalainen filosofi, Laotse. Antiikin Kiinassa nämä kaksi kilpailivat keskenään 600 luvulla ennen ajanlaskumme alkua. Konfutse tunnettiin laillisuutta edustavan koulukunnan puhemiehenä, ja hän ajoi lähinnä ylimystön arvoja, kun taas Laotse tunnettiin maanläheisestä ajattelustaan. Häntä pidetään myös kaikkien aikojen ensimmäisensä anarkistifilosofina. Sokrateen tavoin Laotsekaan ei kirjoittanut mitään, vaan kirjuri seurasi häntä aina autiomaahan asti, jonne hän vetäytyi kuolemaan.

Tunnetuimpia Laotsen lauseista on ajatelma, joka sanoo, että ”älykäs hallitseminen näyttää hallitsemattomuudelta eli vapaudelta”. Sen jatkoksi voi liittää lainauksen maailman ensimmäisenä pidetystä ”anarkistisesta manifestista”, joka sekin on lähtöisin Laotselta:

”Mitä enemmän maailmassa on lakeja ja rajoituksia,
sitä köyhemmiksi ihmiset tulevat.
Mitä julmempia ovat ihmisten aseet,
sitä enemmän on pulmia maassa.
Mitä terävämpiä ja juonittelevampia ihmiset ovat,
sitä enemmän tapahtuu outoja asioita.
Mitä enemmän sääntöjä ja ohjeita,
sitä enemmän varkaita ja rosvoja.”
Yllä mainittujen havaintojen vuoksi Laotse suosittaa, että hallitsijat omaksuisivat seuraavat oppilauseet omiksi toimintaperiaatteikseen:

”Siis luovun vallasta, ja kansani kokee uudistumisen.
Nautin rauhasta, ja kansasta tulee rehellistä.
En tee mitään, ja kansakunta rikastuu.
Luovun pyyteistäni, ja kansa palaa hyvän ja yksinkertaisen elämän pariin.”
Eikö tämä sopisi ohjeeksi myös Kiinan nykyjohdolle?


Sateenkaariolympialaiset?

Itse seuraan mieluiten vain Gay Gameseja eli gay-olympialaisia, joille Kansainvälinen olympiakomitea ei ole tosin myöntänyt olympialaisten statusta eikä oikeutta käyttää olympiarenkaita. Sen sijaan se on ominut koko aatteen ja symbolit itselleen. Gay-olympialaisista mustasukkaisena KOK:n puheenjohtaja Jacques Rogge mainitsi avajaispuheessaan kyllä olympia-aatteen riippumattomuuden rodusta, sukupuolesta, ihonväristä ja monista muista seikoista, mutta ei seksuaalisesta suuntautumisesta.

Tämä on ironista, sillä näyttämönä toimineen stadionin reunukset oli koristeltu sateenkaaren värisin grafiikoin, eli seksuaalivähemmistöliikkeen tunnuksena toimiva sateenkaarilippu oli sittenkin paikalla. Olympialaiset sinänsä ovat eräänlainen homoliike. Olympialaisilla on homoeroottinen taustansa antiikin Kreikassa ja miesten keskinäisessä alastonurheilussa. Sen sijaan meillä homoilla ei taida olla paljoakaan tekemistä nykyisen kilpailuideologian eikä kilpaurheilun vaatiman välineellisen kehollisuuskäsityksen kanssa.

Antiikin kisoista tuttu olympiahenki vallitsee mielestäni paremmin noissa neljän vuoden välein järjestettävissä gay-olympialaisissa, eivätkä Gay Gamesit kiellä olympialiikettä ottamasta mallia meiltä. Seuraavat Gay Gamesit järjestetään vuonna 2010 Colognessa.