15. elokuuta 2008

Poliittisista virkanimityksistä


No niin. Tarja Halonen nimitti sisäasiainministeriön kansliapäällikön virkaan viran määräaikaisen hoitajan Ritva Viljasen (sd.) valtioneuvoston yksimielisen esityksen vastaisesti ja ehdolla olleen kenraali Ilkka Laitisen sijaan. Tämä osoittaa, että valtionhallinnossa mikään ei ole niin pysyvää kuin väliaikainen. Matti Vanhasen kommentoidessa, ettei päätös ”yllättänyt” häntä, asian voi ymmärtää lähinnä siltä pohjalta, että presidentti on käyttänyt nimitysvaltaansa ennenkin valtioneuvoston esityksen vastaisesti: esimerkiksi nimittäessään Suomen Pankin johtajaksi Sinikka Salon (Esko Ahon tai Ilkka Kanervan sijasta) vuonna 2000.

Älkäämme unohtako sitäkään, että Halonen nimitti myös korkeimman oikeuden presidentiksi oikeustieteen kandidaatti Pauliine Koskelon kahden tohtorihakijan ohi, joista molemmat olivat professoreja ja miehiä. Korkeimman oikeuden presidentiltä on aina aiemmin vaadittu korkein akateeminen tutkinto ja pätevyys. Ja vaikka virkaan nimitettiinkin nyt ensimmäistä kertaa nainen, todellinen tasa-arvo edellyttäisi sitä, että samaa akateemista pätevyyttä vaadittaisiin myös naiselta, mikäli hänet nimitetään virkaan. Yhteistä tapauksissa on se, että ehdolla ollut pätevämpi mieshakija ohitettiin naisella, mikä on aktiivisen syrjinnän merkki. Voi siis sanoa suoraan, että presidentti on puolueellinen naishakijoiden ja omien puoluetoveriensa hyväksi. Siihen, että myös tuomioistuinten toiminta on menossa pelkäksi politiikaksi, viittaa naisliikkeen irrottelu, kun Pauliine Koskelo nimitettiin viime vuonna vielä Vuoden Naiseksikin.

Puliveivausta

Ministeriöiden toiminnassa ongelmallista on usein se, että hallituksen vaihtuessa oppositiopuolueisiin kuuluvat jäsenkirjavirkamiehet lakkaavat nauttimasta poliitikkojen luottamusta. Heistä ei siis ole edistämään ministeriössä toteutettavaa poliittista tahtoa. Niinpä heidät siirretään muihin tehtäviin tai pannaan pakastimeen. Tästä voimme päätellä, että sopivin ja pätevin virkamies ei olekaan yleensä jäsenkirjavirkamies vaan puolueeton virkamies. Puolueettomia ihmisiä harvoin kuitenkaan nimitetään valtionhallinnon johtaviksi virkamiehiksi, vaan heidän pitää nauttia ”poliittista luottamusta” eli olla jonkin puolueen talutusnuorassa. Muutoin on vaara, että he tulevat omavaltaisiksi, sillä he tietävät monet asiat poliitikkoja paremmin. Harva myöskään uskoo kenenkään puolueettomuuteen (edes yliopistoissa) saati valtionhallinnossa, joten virat jaettaneen tulevaisuudessakin jäsenkirjojen perusteella, mikä on harmi koko hallinnon toimivuuden kannalta.

Olen myös itse kärsinyt puolueellisista virkanimityksistä. Tosin kyse ei ole ollut puoluepolitiikasta vaan tiedepolitiikasta, jossa jyräävät paradigmat, professorien harjoittama omien oppilaiden suosiminen ja nepotismi. Ohitseni on akateemisissa virantäytöissä nimitetty useita sellaisia henkilöitä, jotka eivät ole suorittaneet edes tohtorintutkintoa saati esittäneet muuta näyttöä julkaisu- tai opetustoiminnastaan. Yhteistä yliopistomaailmalle ja politiikalle näyttää olevan naisten suosiminen.

Tupu, Hupu ja Lupu

En ota kantaa siihen, oliko Tarja Halosen päätös sinänsä oikeudenmukainen vai ei, sillä en tunne kumpaakaan hakijaa henkilökohtaisesti. Mutta päätöksenteon muoto vaikuttaa epäluottamusta lisäävästi. Samaan tapaanhan esimerkiksi Helsingin yliopiston kansleri Kari Raivio teki kekkoset ja nimitti viime keväänä erääseen professorinvirkaan vasta toiselle ehdokassijalle asetetun naishakijan tiedekunnan esittämän mieshakijan ohi.

Viimeisellä virkakaudellaan olevat päättäjät tulevat helposti rohkeiksi. Päätöksentekijä ottaa silloin suuren vastuun ja tekee sen yksin, mikäli asiantuntijamenettely tai esittelevä toimielin on asiasta toista mieltä. Tämä saattaa johtaa siihen, että nimittäjä laittaa niin oman päänsä kuin nimittämänsä henkilönkin alttiiksi giljotiinin terälle. Jos virkaan päätyy suopeuden tai suosimisen tuloksena, se legitimoi nimitettävän asemaa huonommin kuin se, että asialla on laajemman yhteisön tuki.

Hallituksen tulisi puhaltaa yhteen hiileen. Muussa tapauksessa on vaara, että toiminta jämähtää paikoilleen ja ihmiset kieltäytyvät hiljaisesti yhteistyöstä, kuten hallinnossa usein käy. Ja juuri siitä seuraa valtiobyrokratian halvaantuneisuus. Uskon tämän prosessin päättyneen eräänlaiseen tasapeliin, sillä myös sivuutettu hakija jatkaa korkeassa virassa, mutta prosessi oli kiinnostava perustuslakiuudistuksen sekä presidentin valtaoikeuksien kannalta. Minulle on tietenkin samantekevää, kuka mihinkin virkaan nimitetään (paitsi jos itseni nimitettäisiin), mutta täytyykö nimitettävän olla aina joku Tupu, Hupu tai Lupu?

Natoon siis

Tarja Haloselta toivoisin aktiivisuutta pikemminkin kansainvälisissä asioissa kuin kotimaan virkanimityksissä, sillä Georgian tapahtumista hän on ollut tätä kommenttia lukuun ottamatta aivan liian hiljainen. En myöskään usko, etteivät Kaukasuksen tapahtumat vaikuttaisi Suomen ulkopolitiikkaan tai turvallisuuspoliittisiin linjauksiin, kuten Halonen väittää. Hän puhuu ilmeisesti omista vaikutelmistaan.

Todellisuudessa jokainen Venäjän rajoilla koettu konflikti tai sota lisää Nato-myönteisyyttä Suomessa – ja syystä. Niinpä presidentin kannanotto ei ole mielestäni tosi, vaan se on osa Nato-kielteistä jarrutuspolitiikkaa. Nato on ainoa organisaatio, joka kykenee auttamaan Georgiaa, ja sen uskottavuuden takeena on ensisijaisesti Yhdysvallat. Toiseksi tulee Suomen tällä hetkellä johtama Etyj, joka koostuu yhteensä 56 eri valtiosta, mutta sillä ei ole voimankäyttömahdollisuutta, sitä sitoo yksimielisyysvaatimus, eikä päätöksillä ole myöskään juridista sitovuutta vaan ainoastaan poliittinen ”velvoittavuus”. Venäjä taas voi pysäyttää YK:n turvallisuusneuvoston toiminnan omalla kannanotollaan, aivan kuten Etyjinkin.

Perustuslain 93. pykälän mukaan Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Tällä hetkellä näyttää siltä, ettei ulkopolitiikkaa johda kukaan, vaan siitä on tullut pelkkää EU:n kokouksissa tapahtuvaa pellehyppelyä. Tuuliajolla olo johtaa eräänlaisen ajopuuteorian toteutumiseen. Esimerkiksi georgialaisten vetoaminen Suomen talvisotaan ja vertailut Suomen asemaan yleensä antavat näytön siitä, miten helposti Suomen kaltainen maa tulee vedetyksi kansainvälisiin konflikteihin, jos kantamme sotilasliittojen jäsenyyteen ei ole selvä.