Natoon auringonpaisteessa

Kokoomuksen taholta on esitetty viikon sisällä kaksi poliittisesti painokasta kannanottoa, joista ensimmäinen oli Pertti Salolaisen toteamus, että Naton jäsenyyttä olisi kannattanut hakea auringonpaisteessa, kun taas viime aikoina jäsenyys on muuttunut mutkikkaammaksi. Itse en tosin ymmärrä, mitä mutkallista Naton jäsenyyden hakemisessa olisi myöskään lievässä suojasäässä, paitsi että jäsenyyttä ei ehkä silloin ole helposti tarjolla.

Toisen järkevän kannanoton esitti Jyrki Katainen, jonka mukaan Georgian tapahtumat vaikuttavat suoraan Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Ja miten ne voisivatkaan olla siihen vaikuttamatta? Kaikki muut väitteet ovat pelkkää lyriikkaa. Erittäin huomionarvoinen on Kataisen toteamus, että ”Venäjän perustelut oikeudestaan puolustaa kansalaisiaan myös sotilaallisella voimalla toisen valtion alueella kylmäävät. Aika monessa Venäjän naapurimaassa on suuri venäjänkielinen vähemmistö.”

Toivoisi, että tämä mielipide näkyisi myös Kokoomuksen ja koko hallituksen suhtautumisessa niin työperäiseen maahanmuuttoon kuin maahanmuuttoon yleisesti. En voi tosin ymmärtää, miksi Venäjän täytyisi puolustaa Suomessa olevia kansalaisiaan sotilaallisella voimalla, kun kerran venäläisillä on meidän maassamme parempi olla kuin omassa maassaan, ja juuri siksihän he ovatkin täällä.

Kataisen ja Salolaisen kannanotot ovat luonnollisesti ristiriidassa Alexander Stubbin sen toteamuksen kanssa, että Suomen ja Venäjän välille pitäisi saada viisumivapaus ja vieläpä kiireesti. Stubb on kieltämättä liikkunut Georgian kriisin selvittelyssä kuin kala vedessä, mutta eipä noita maahanmuutosta johtuvia kansainvälisiä konflikteja kannattaisi ryhtyä lisäämään vain siksi, että ulkoministerillemme riittäisi kriisinhallintaan liittyviä töitä. Suomalaisten varauksellinen suhtautuminen Venäjään ei ole turhaa ennakkoluuloisuutta, kuten Stubb katsoo, vaan täysin perusteltua.

Stubbin edustama idealismi on juuri sellaista poliittista hyväuskoisuutta, joka panee aikaa myöten monen kansainvälisyydestä innostuneen haihattelijan maailmankuvan uusiksi ja pakottaa ihanteellisimmatkin monikulttuurisuuden lietsojat takaisin reaalipolitiikan tielle. Mutta miksi tämä tie pitäisi valita vasta erehdysten kautta, kun asiasta on kokemusperäistä tietoa ja hyvät vaihtoehdot voidaan valita heti? Ihmisen poliittinen muisti on noin kolmen kuukauden pituinen, ja ilmeisesti siksi myös monikulttuurisuuteen ja maahanmuuttoon liittyvät poliittiset virheet pitää tehdä riittävän usein ja yleiseurooppalaisella tasolla. Näin saadaan taas riittävät syyt sodankäyntiin ja lähes valmiiksi rakennetun Euroopan panemiseen pirstaleiksi.