20. toukokuuta 2010

Homo homini lupus


Nuorempana inhosin käydä häissä. Vanhat tädit tökkivät ja sanoivat: ”Sinä olet seuraava.” Lopettivat, kun aloin tehdä heille samaa hautajaisissa.

Heteronormatiivisuus vaikuttaa kuitenkin laajalti yhteiskunnassa. Helsingin valtuustossa kiisteltiin viime keskiviikkona siitä, pitäisikö kaupungin osoittaa tukea tämän vuoden gay-pridelle. Kristillisdemokraattien Mika Ebeling vaati ”asian valmistelua uusiksi” estääkseen kaupungin (sinänsä vaatimattoman) panostuksen tapahtumaan. Perussuomalaiset ja kolme kokoomuslaista yhtyivät kantaan, mutta kumoushanke kaatui äänin 69–9.

Valtuutettu Jussi Halla-aho puolestaan ehdotti ”homoneutraalia” asennoitumista, vaikkakin se olisi tässä tapauksessa tarkoittanut aivan samaa eli kaupungin tuen kieltämistä pride-tapahtumalta. Perussuomalaisten aiemmin edustamaan suoraan kielteisyyteen verrattuna ”homoneutraalius” kuulosti kuitenkin niin myönteiseltä, että minusta tuntui aivan kuin veli Halla-aho olisi halunnut lahjoittaa minulle toisen munuaisensa. Liekö Mestari oppinut, ettei enää pidä kiihottaa, ja haluaisi nyt neutralisoida?

Mikä pride-tapahtuma on?

Kaupungin tukea gay-pridelle vastustettiin nähdäkseni turhaan. Kaupunki yleensäkin ”antaa tukensa” eli järjestää muutaman virallisen audienssin, sallii painattaa vaakunansa esitteisiin ja myöntää pienen taloudellisen avustuksen kansalaisjärjestöjen tapahtumille.

Tämä on tavanomaista poliittista toimintaa, eikä asiasta olisi tarvinnut järjestää periaatteellista äänestystä valtuustossa. Siitä olisi voitu päättää jossakin lautakunnassa tai hyväksyä Sirpa Puhakan ja 24 valtuutetun aloite suoraan. Mielestäni kaupungin tuki on näissä muodoissa täysin perusteltua ja tervetullutta, vaikka me homot olemmekin ylpeitä nimenomaan siitä, että lähes kaikki järjestötoimintamme on vuosien saatossa tapahtunut ilman valtion ja kuntien tukea.

Pride-tapahtuman suomenkielinen nimi on ”vapautuspäivät”. Kyseessä on seksuaalivähemmistöliikkeen jokakesäinen ja viikon kestävä tapahtuma, hieman samantyyppinen kuin sambakarnevaali, Hangon regatta tai Savonlinnan oopperajuhlat. Pride-viikon aikana järjestetään seksuaalivähemmistöjen tapahtumia ja tapaamisia, ja vapautuspäiväviikko päättyy kaupunkikulkueeseen. Vastaavia on järjestetty viimeksi kuluneiden kolmenkymmenen vuoden aikana useimmissa maailman suurkaupungeissa.
Kaupungin tuenilmaus kertoo tärkeästä poliittisesta hyväksymisestä, vaikka taloudelliset kontribuutiot ja muut uhraukset eivät olekaan sen kummempia kuin shakkiseuroille myönnetyt avustukset.

Avustusten pienuuteen viittaaminen on toisaalta melkoista itsensä aliarviointia ja huonommaksi tekeytymistä seksuaalivähemmistöiltä. Lisäksi puolustelukannalle asettuminen ja taivuttelu kertovat seksuaalisuuden tukahduttamispyrkimyksistä ja sellaisesta ahdasmielisyydestä, jonka tehtävänä on kieltää ihmisten omana itsenään esiintyminen sekä sublimoida sukupuolinen käyttäytyminen lajinsäilytysstrategisiin päämääriin, yhteiskunnan omaisuudeksi.

Kaupungin tuella seksuaalivähemmistöille ei kuitenkaan politisoida seksiä tai tehdä siitä julkisen vallan foorumia, kuten usein väitetään, vaan sillä tuetaan ihmisten yksilöllistä seksuaalielämää ja itsemääräämisoikeutta, jonka ahdasmieliset haluaisivat pidättää oman ideologisen vallankäyttönsä välineeksi.

Uskonto, seksi ja politiikka

Helsingin Setan puheenjohtaja pahoitteli viime vuoden puistojuhlassa sitä, ettei kukaan oikeistolainen ministeri ole aiemmin lupautunut tapahtuman suojelijaksi. Viime vuonna valtiovallan tervehdyksen esitti Sdp:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen, ja gay-pridesta onkin tullut enemmän vasemmiston kuin oikeiston esiintymislava. Tosin kaikilla eduskuntapuolueilla Kristillisdemokraatteja ja Perussuomalaisia lukuun ottamatta oli priden puistojuhlassa standinsa.

Myöskään kristillisten ja perussuomalaisten ei kannattaisi syrjiä itseään näillä foorumeilla, sillä molempien kannattajakunnassa ja mahdollisissa äänestäjissä on todennäköisesti homoseksuaaleja ja biseksuaaleja. Pride-tapahtumiin pääsisi varmasti mukaan avoimella asenteella. Oikeisto on hävinnyt jo ainakin kahdet presidentinvaalit sekä Suomessa että Yhdysvalloissa omaksumalla homokielteisen asenteen. Liberaalina ja yksilöllisyyttä kunnioittavana esiintyvä oikeisto on toiminut aatteelliseen taustaansa verrattuna epäjohdonmukaisesti ja karkottanut seksuaalivähemmistöliikkeisiin kuuluvat ihmiset piiristään turhaan.

Ääriliikkeitä edustavat puolueet eivät tunnetusti arvosta eivätkä myönnä tavoittelevansa kannatusta, vaan ne julistavat omaa ohjelmaansa, jota ne haluaisivat kansalaisten tottelevan. Useimmiten tuo ohjelma on kuitenkin ristiriidassa tieteen ja järjen kanssa, aivan kuten Kristillisdemokraattien homokanta. Epärationaalisesta ohjelmasta ei ole politiikan pohjaksi, niin kuin on nähty monessa muussakin yhteydessä.

Kun kaupungin tuesta jouduttiin äänestämään, muutamia valtuutettuja ilmeisesti närästi se, että tänä vuonna Helsinki Pride 2010 -tapahtuman suojelijaksi lupautui kokoomuslainen Alexander Stubb, joka toimi homofobian vastaisen työn hyvän tahdon lähettiläänä jo vuonna 2008. Hän osallistuu myös tapahtuman avajaisiin Kolmen sepän patsaalla. Stubbin ansiot gay pride -toiminnassa alkavatkin ylittää hänen ansionsa ulkoministerinä.

Myös kokoomuslainen kaupunginjohtaja Jussi Pajunen on lupautunut tilaisuuden avaajaksi. Tämä kaikki politisoituminen on tietysti perin symbolista. Se osoittaa, että seksuaalisen suuntautumisen kautta ilmaistaan poliittisia arvoja. Monessa maassa vaikutusvaltaisimmat poliitikot antavat tukensa homojen tapahtumille. Esimerkiksi Ruotsissa poliitikot suorastaan kilpailevat siitä, kuka saa lausua tervehdyksensä sateenkaarilippuliikkeelle. Viime aikoina Stockholm Priden noin 50 000 henkisen yleisön eteen on ilmaantunut pääministeri, ja monissa muissakin maissa poliitikot tavoittelevat omilla ”tukitoimillaan” seksuaalivähemmistöjen tukea heidän omalle poliittiselle toiminnalleen.

Suomessa Helsingin kaupungin raihnainen ”tuen ilmaus” vaivaa nyt joitakin kristillisiä kaupunkipoliitikkoja. Mika Ebelingin käsitykset ovat kuitenkin varsin kaukana evankelisluterilaisessa kirkossa yleistyneistä mielipiteistä; esimerkiksi piispa Wille Riekkisen toiminta vuoden 2009 homofobian vastaisena hyvän tahdon lähettiläänä oli vahva merkki kirkon nykyisestä asennoitumisesta. Ehkä myös Mika-epelin kannattaisi lopettaa homojahtinsa, päivittää asenteensa ja hankkia elämä.

Kansallinen etu ja kansalliset vähemmistöt

Useimmat Euroopan kansallismieliset puolueet ovat keskittyneet kansallisen edun tavoitteluun, eivätkä ne yritä vahvistaa kannatustaan kansallisten vähemmistöjen diskriminoinnilla. Tämä hyväksyttiin periaatteeksi jo Pim Fortuynin Hollannissa ja Jörg Haiderin Itävallassa. Myös oikeistoliberaali Geert Wilders on puhunut homojen puolesta. Uusi kuosi sopisi perussuomalaisillekin.

On turha huitoa lekalla, jos ei tavoita kohteitaan. Lyönnit osuvat silloin vain omiin äänestäjiin ja kannattajiin: toisiin suomalaisiin. Kannattaako tämä, jos rivit samalla harvenevat?

Timo Soini on kertonut, millä tavoin hänen puolueensa aikoo voittaa vaalit:

1) On Sanoma.
2) On ehdokkaat.
3) On koneisto.
4) On taktiikka.

Tämä tuo varmastikin hyvän tuloksen. Mutta on myös keinoja varmistaa, että tulos floppaa. Se on seuraava:

1) On Ennakkoluulot.
2) On kusimutterit.
3) On kämäinen imago.
4) On harhaisuus.

Ehdokas, joka ihmisryhmä kerrallaan pelottaa äänestäjät tiehensä, saa lopulta vain ne äänet, joita yhdistää jaettu katkeruus. Jokaisella on tuttavapiirissään esimerkiksi homoja, joiden ystävyys voi olla arvokkaampaa kuin ehdokkaan läpi pääsy. Ja sana leviää eksponentiaalisesti.

Dissonanssitilanteessa äänestäjän on helppo valita joku toinen. Näin ovat syntyneet suomalaisen monipuoluejärjestelmän keskustahakuisuus ja sovittelevuus. Mikäli Perussuomalaiset tavoittelee suuren puolueen roolia, ruorimiehet joutuvat reivaamaan kurssia väljemmille vesille. Kattoa on kohotettava ja seiniä siirrettävä etäämmälle toisistaan, jotta tulijat mahtuvat sisään. Muutoin kansallismielisinä esiintyvistä puolueista tulee sellaisia umpimielisten ihmisten kasautumia, että aikaa myöten ne räjähtävät omaan höyrypäisyyteensä ja uhmaansa.

Euroopasta saadut esimerkit osoittavat, että kansallisen edun puolustamisella ja järkevällä EU-politiikalla on vankka kannatus. Niinpä perussuomalaistenkaan ei tarvitsisi tyytyä EU-kriitikon tai vastustajan rooliin, vaan puolue voisi tuoda esiin, mitä hyvää on kansallisessa edussa. Kansallista etua ei voida kuitenkaan ajaa kansallisia ihmisryhmiä moukaroimalla. Kärpäslätkäsota omia vähemmistöjä kohtaan saattaa lopulta palauttaa kannatuksen takaisin pilsnerikaljan alkoholiprosentin tasolle, ja ehdokkaat tulevat Laika-koirina kotiin vaalivalvojaisista.

Mainittakoon, että homoseksuaaleilla ja kansallismielisyydellä on myös yhteistä historiaa, joka perustuu tiettyyn maskuliiniseen ihanteeseen ja johon voi perehtyä esimerkiksi teokseni Enkelirakkaus sivuilla 377–507. Nämä yhteydet ovat tosin pitkälti ideologisia, enkä erityisemmin vetoa niihin tai ne minuun, vaan tukeudun ajattelussani ensisijaisesti arvoliberalistiseen ihmiskäsitykseen. Kansallisen yhteenkuuluvuuden merkiksi viime vuoden pride-tapahtumaa juhlistettiin joka tapauksessa kansallispuvuilla ja Suomi-teemalla, josta kuva ohessa.


Heteroneutraali yhteiskunta?

Kaupungin tulee suhtautua homoseksuaalien tapahtumiin samalla tavoin kuin heteroidenkin tärkeinä pitämiin asioihin. Tämä merkitsee, että kaupungin pitää tukea homojen tapahtumia ja pyrkimyksiä aivan niin kuin muitakin tilaisuuksia ja harrastustoimintaa. Siksi oli hieman harmillista, että perussuomalaisten nelihenkinen valtuustoryhmä ja kolme kokoomuslaista yhtyivät kahden kristillisen osoittamaan kielteisyyteen.

Jussi Halla-ahon kanta ”homoneutraalista” suhtautumisesta voi olla kelpo avaus Perussuomalaisilta, mutta muutamalla varauksella. Tällainen neutraloiminen on pohjimmiltaan samanlaista kuin vihollisen neutraloiminen sodassa, toisin sanoen hiljentämistä ja pahimmillaan likvidoimista. Nähdäkseni seksuaalisissa yhteyksissä kenenkään ei tarvitsisi olla neutraali eikä vaatia neutraaliutta myöskään muilta. Kyllä seksuaalisuudesta pitää voida nauttia korostetun avoimesti. Seksuaalisuus yleensäkin pyrkii ylittämään sen, mikä arkikokemuksessa on tavanomaista ja standardimaista. Ihmettelenkin, miksi heterot eivät laajemmin koe ylpeyttä omasta seksuaalisuudestaan ja järjestä omaa karnevaaliaan. Ainakin minä suostuisin muitta mutkitta hetero-priden suojelijaksi. Nykyisin heteroylpeyden kokeminen päättyy turhan usein häätilaisuuteen.

”Homoneutraalin” yhteiskunnan valaisemiseksi voitaneen pohtia sitäkin, minkälainen olisi ”heteroneutraali” yhteiskunta. Heteroneutraalissa yhteiskunnassa valtio ja kunnat eivät tukisi mitenkään heteroseksuaalien hallitsemia toimintamuotoja tai niiden seurauksia. Heterovanhemmat joutuisivat maksamaan lastensa päivähoidon ja koulunkäynnin itse. Jääkiekko- ja jalkapallo-otteluja (jotka joidenkin mukaan symboloivat heteroseksuaalisia penetraatiopyrkimyksiä) ei tuettaisi yhteiskunnan varoilla. Jäähalleja, nyrkkeilyareenoja tai stadioneja ei rakennettaisi, sillä kilpaurheilu ei kiinnosta juuri ketään homoa. Entä miltä tuntuisi, jos kirkoilta poistettaisiin niiden veronkanto-oikeus, jotta päästäisiin ”uskontoneutraaliin” yhteiskuntaan?

Koska lasten hyvinvointi on tietysti tärkeää, on hyvä, että perheitä tuetaan. Mutta yhteiskunnan ei pitäisi olla myöskään homoneutraali, vaan myös homoja pitäisi tukea meidän tärkeäksi kokemissamme asioissa. Mielestäni tämä olisi ihan oikein ja kohtuullista.

Neutraali kanta homoja kohtaan edustaa liikettä oikeaan suuntaan, sillä se on askel pois suorasta kielteisyydestä. Se muistuttaa kuitenkin vielä Yhdysvaltain armeijasta tunnettua don’t ask, don’t tell -politiikkaa, jonka mukaan valtavirrasta poikkeavaa seksuaalista suuntautumista ei saisi ilmaista millään tavalla.

Heteroseksuaalinen käyttäytymismalli puolestaan on avoimesti esillä valtakulttuuriin sisältyvän roolinsa vuoksi. Niinpä se ymmärretään suosittavaksi normiksi, jolla on ohjaava vaikutus ihmisiin. On tärkeää, että homoseksuaalinen vaihtoehto tuodaan aktiivisesti esiin, sillä se informoi homoja mahdollisuuksista elää omia taipumuksiaan vastaavasti.

Eniten hyötyä homoseksuaalisuuden näkymisestä on heteroille ja ”semisti heteroille”. Monet ihmiset ovat biseksuaaleja, ja ihmisen seksuaalisuutta voidaankin kuvata jatkumona, jonka ääripäissä ovat homot ja heterot. Jos heteroseksuaalisuus on ainoa näkyvästi esillä oleva malli, se ohjaa ihmisiä ajattelemaan, ettei heteroseksuaalisuudelle ole vaihtoehtoja. Niinpä heteroseksuaalisuuskaan ei näyttäytyisi enää vapautena vaan pakkona. Ainakaan minä en toivo, että seksuaalisuus alkaa tuntua ihmisille vankilalta.

Tuskin siis on heteroillekaan eduksi, että heidän vapautensa olla heteroita muuttuu käytännölliseksi pakoksi olla heteroita, niin kuin yhden totuuden yhteiskunnassa käy. Homojen ahdistelu ja painostus takaisin kaappeihin levittää yleistä ahdasmielisyyttä ja seksuaalisuuskielteisyyttä, josta kärsivät lopulta myös heterot itse. Tässä yhteydessä en ota kantaa seksuaalisuuden metafyysisiin selityksiin, olemukseen, syihin tai luonnollisuuteen. Niistä olen kirjoittanut jo kirjan, jossa analysoin, miten kompleksista monien uskovaisten suhtautuminen seksuaalisuuteen on ollut.

Naturalistien vetoaminen seksuaalisuuden ”luonnollisuuteen” tai ”luonnonvastaisuuteen” on ollut typerää, sillä luonnossa ei esiinny mitään luonnotonta. Koska homoseksuaalisuutta esiintyy luonnossa, se on luonnollista. Toiseksi: suurin osa ihmisen luoman kulttuurin tuloksista ja omasta käyttäytymisestä on joka tapauksessa ihmisen omaa tuotantoa eikä sellaisenaan kuulu luontoon tai ilmennä sitä.

Luonnollisuus ei ole itseisarvo, eivätkä sen enempää Raamattu kuin demokratiakaan ole luonnon tekeleitä vaan ihmiskunnan omia luomuksia. Silti niitä ei ole kielletty. Asioiden ”luonnollisuus” tai ”epäluonnollisuus” eivät kiellä tai oikeuta mitään, sillä kummassakaan ei ole mitään moraalista hyvää eikä pahaa. Tässä mielessä kiistelijöiden halu vedota omiin käsityksiinsä ilmiöiden ”luonnollisuudesta” tai ”epäluonnollisuudesta” on ollut perin ideologista ja siten mitätöntä. Esimerkiksi homoseksuaalisuuden oikeutuksen pitää perustua ihmisten oikeuteen määrätä oman seksuaalisuutensa toteuttamisesta eikä käsitykseen seksuaalisten ominaisuuksien ”luonnollisuudesta” tai ”epäluonnollisuudesta”.

Miksi vapautuspäiviä pitää tukea?

Seuraavassa vielä pari argumenttia, jotka toivoakseni valaisevat, miksi vapautuspäivien aktiivinen tukeminen on oikea vaihtoehto.

1) Homoja on teloitettu, vangittu ja kidutettu sekä poltettu seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi rovioilla vielä 1800-luvulla ja keskitysleireillä 1940-luvulla. Politiikassa on omaksuttu periaate, että yhteiskunnan tulee tukea tahoja, jotka ovat suojelun tarpeessa. Sen sijaan heterosuhteita ei ole mikään taho syrjinyt historian aikana, joten tarvetta aktiiviselle tukemiselle tuskin olisi. Yhteiskunta rajoittaa ja asettaa tahallisia esteitä homoseksuaalien sukupuolisille preferensseille edelleen myös Suomessa, ja osoituksena siitä ovat poliittiset ajojahdit.

2) Väite homoseksuaalisuuden ”tyrkyllä” olemisesta on vääristynyt. Se kertoo, että homojen tavanomainen kanssakäyminen koetaan silmiinpistävänä, ja se yritetään kieltää. Epätasapainosta puhuu se, että heteroita ei syytellä vastaavasta, vaikka heteroseksuaalinen käyttäytymismalli on näkyvästi tarjolla kaikkialla. Heteroseksuaalista käyttäytymismallia on tuputettu esimerkiksi koulukirjoissa, normatiivisesti värittyneissä psykologian alkeisesityksissä ja kristillisten tahojen eheytysterapioissa, joilla ei ole mitään tieteellistä pohjaa. Sen sijaan ne ovat yksi henkisen väkivallan muoto.

Neutraaliudesta puhuminen on tasa-arvon irvikuva ja eräänlainen passiivis-aggressiivisuuden taidonnäyte. Neutralisoiminen on käsite, jota myös armeijat käyttävät vihollisen eliminoimisesta. Niinpä myöskään homoneutraalius ei ole todellista neutraaliutta niin kauan kuin yhteiskunta ei sitä oikeasti edusta. Ja siksi seksuaalivähemmistöjen on muistutettava enemmistöä olemassaolostaan, kunnes asiat ovat paremmalla tolalla. Hankkeessa tukiprosessin ”uusiksi laittamisesta” oli kyse puhtaasti siitä, että homoja ei haluttu hyväksyä vaan ihmiset yritettiin ajaa takaisin kaappeihin.

Heteroudessa on homoutta

Sukupuolisella käyttäytymisellä on tieteen mukaan myös biologinen pohja. Se on siis pysyvä ominaisuus. Tältä pohjalta ihminen voi kuitenkin itse valita sen, kuinka hän tuota ominaisuuttaan toteuttaa, ellei hän sitten alistu uskontojen määräämiin kieltoihin ja selibaattilupauksiin. Ihmiset usein sekoittavat tyylejä ja seksuaalisia ominaisuuksia tarkoituksellisesti. Esimerkeiksi sopivat vaikka 1980-luvun Lacoste-pukeutumista ja peililaseja hyödyntävät hedelmäkakkumiehet, fruittarit, joista suurin osa on luultavasti heteroita. He ovatkin eräänlaisia ”naisista pitäviä homoja”. Itseäni taas on usein sanottu ”miehistä pitäväksi heteroksi”, sillä joidenkin mukaan muistutan ulkoiselta olemukseltani tyypillistä heteromiestä!

Homoseksuaalisuutta sisältyy heteroseksuaalisuuteen ja heteroseksuaalisuutta homoseksuaalisuuteen. Monia heteromiehiä kiinnostavat naisissa heidän maskuliiniset piirteensä ja homomiehiä toisissa miehissä heidän feminiinisyytensä.

Filosofina tuen kantani seksuaalisesta vapaudesta ihmisyksilöiden itsemääräämisoikeuteen. Ihminen omistaa itsensä liberaalin self-ownership-periaatteen mukaan ja on sen vuoksi suvereeni päättämään kehollisten potentiaaliensa (esimerkiksi työvoimansa, seksuaalisten kapasiteettiensa ja henkisten resurssiensa) käytöstä ilman julkisyhteisöjen pakottavaa vaikutusta. Sen sijaan julkisyhteisöjen tehtävä olisi luoda ihmisten vapaalle kohtaamiselle mahdollisimmat suotuisat edellytykset, aivan niin kuin yritystoiminnallekin.

NHL ja DTM

Valtio ja kaupungit tukevat sekä taloudellisesti että osallistumisellaan myös urheiluseuroja ja kristillisiä tapahtumia, joiden arvo- ja symbolimaailma ovat olennaisesti heteroseksuaalisia ja joita voidaan siten pitää leimallisesti heterotapahtumina. Ainakin niiden osallistujakunta koostuu lähes sataprosenttisesti heteroista. Urheilumaailman yksitotisuus on käsittääkseni tietynlainen rasite paitsi urheilusta kiinnostuneille homoille, myös heteroille itselleen.

Urheilumaailmaa leimaavat suorituskeskeiset kilpailuarvot, joita on usein väitetty ”heteromaskuliinisiksi” ja jotka johtavat helposti välineelliseen ihmiskuvaan. Ehkä kannattaisi miettiä, voisiko kehollisista kokemuksista nauttia yhdistämättä niitä kilpailuun, toinen toistaan vastaan kohdistettavaan aggressiivisuuteen tai ulkoisten suoritusten tavoitteluun. Kilpailun sijasta liikunta voisi olla kehollisia, terveydellisiä tai nautinnollisia arvoja tavoittelevaa.

Tahattomana esimerkkinä heteroseksistisenä pidetyn urheilumaailman ja seksuaalivähemmistöjen kohtaamisesta on ollut se yhdennäköisyys, joka on liittynyt ravintola Don’t tell maman ja saksalaisen autourheilusarja DTM:n kirjainlyhenteisiin. Semioottinen sekamelska saa nyt seuraa, kun mukaan liittyy uusi ilmaisjakelupohjalta toimiva Normihomolehti NHL, joka aikoo ottaa seksuaalivähemmistöliikkeen piirissä ilmestyneiden Z- ja Voltti-lehden paikan.

Käytännössä sukupuolinen kanssakäymisen toteutumismuodot määräytyvät usein normatiivisesti: voimassa olevien kulttuurisuositusten tai -kieltojen mukaisesti. Normihomolehti NHL vihjaa, että utelias heterokin voi huoletta piiloutua lehden taakse vaikka julkisessa kulkuvälineessä. Kauempana katselevat kukkahattutädit voivat tällöin olla tyytyväisiä: kun mies seuraa urheilua, hän ei ole kiinnostunut mistään muusta, ei ainakaan seksistä.

Arvotoleranssin lisääntyminen on seksuaalisissa yhteyksissä myönteinen asia. Ne, jotka suhtautuvat ahdasmielisesti homoseksuaalisuuteen, tulevat suhtautuneiksi ahdasmielisesti kaikkeen seksuaalisuuteen, sillä sukupuolisuuden kirjo on dispositionaalisesti läsnä myös heteroseksuaalisuudessa.

Ajaessaan homoja kaappeihin kireäpipoiset tiukentavat kaikkeen sukupuoliseen käyttäytymiseen liittyviä normiruuveja ja vahingoittavat siten myös heteroseksuaalisen kohtaamisen edellytyksiä, kun yhteiskunta menee huurteeseen tiettyjen ”oikeina”, ”normaaleina” ja ”suositeltavina” pidettyjen käyttäytymiskoodien tuloksena. Seksuaalisuuden normatiivisesta luonteesta muistuttavaa Normihomolehteä siis tarvitaan, ja myös valtion mielipidelehtituki kyseiselle ilmaisjakelujulkaisulle voisi olla paikallaan.