31. heinäkuuta 2010

Homojen kaasutuksesta


Kuten saatoitte jo edeltävästä kolumnistani lukea, myös minä osallistuin juuri siihen noin kuukauden takaiseen gay pride -kulkueeseen, joka sai silmilleen kyynelkaasua ja paprikasumutetta. Homokaasu ei tosin tavoittanut minua henkilökohtaisesti, ja yleensäkin tapausta luonnehdittiin vähäpätöiseksi. Ohi siis meni tällä kertaa.

Tapaus herätti kuitenkin lehdistössä paljon keskustelua. Useissa kirjoituksissa kaasuiskun mittakaavaa väitettiin suurennelluksi, ja homovastaisina esiintyneet tahot paheksuivat sitä, että tasavallan presidentti Tarja Halonen puuttui asiaan ja tuomitsi teon.

Juuri tässä Halonen mielestäni osoitti erinomaista valppautta. Mitä ihmeen pahaa on rikollisen ja täysin moraalittoman teon tuomitsemisessa? Jos poliitikot eivät puuttuisi poliittisin tarkoitusperin tehtyyn iskuun vaan se jätettäisiin pelkäksi viranomaisasiaksi, eläisimme jonkinlaisessa puolifasistisessa valtiossa, jossa myös katuväkivalta olisi mahdollista ihmisten kohauttaessa välinpitämättöminä olkapäitään.

Fasismin arkipäiväistymisestä ja mekanismeista kiinnostuneet voivat perehtyä esimerkiksi Hannah Arendtin teokseen Eichmann in Jerusalem – A Report on the Banality of Evil (1963), jossa selvitetään, kuinka yhteiskunnallinen mielivalta tulee mahdolliseksi juuri silloin, kun tavalliset ihmiset omiin arkirutiineihinsa vedoten sulkevat silmänsä ympäröivältä ilkeydeltä ja jättävät asiat vaille moraalifilosofista arviointia: pelkäksi lakitekniseksi tuomitsemis- tai tuomitsemattomuuskysymykseksi.

Kiintoisaa homokaasutuksessa oli tapauksen herättämä keskustelu. Miksi mielipiteidenvaihto oli äänekästä ja suurta, jos itse tapaus oli vähäpätöinen ja pieni? Monet väittivät, että kaasuiskua suurenneltiin seksuaalivähemmistöjen eduksi, aivan kuin homot ja lesbot olisivat itse tilanneet tällaisen ohjelmanumeron provosoituakseen siitä. Ja sitten muka valitamme vainoharhaisesti olevamme väkivallan uhreja!

Toivonkin, ettette vain nyt te, hyvät lukijat, alkaisi luulla mitään, kun me homot jo olemme näiden muutamien mielestä luulotautisia.

Jos vaivaudutaan kysymään, ketkä kyseisestä häiriköinnistä lopulta hyötyivät saaden toimilleen julkisuutta, vastaus on: iskun tekijät itse, joilla Suojelupoliisin mukaan on yhteyksiä ”äärioikeistoon” eli käytännössä uusnatsistisiin ryhmittymiin. Tai ehkä he ovat peräti ”vanhoja natseja” leikkiviä propellipäitä, jotka reuhaavat myös Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalla ja jotka omasta mielestäni kuuluvat samaan henkariin kuin edeltäjänsä.

Itse en ole huolissani siitä, mistä myös Uuden Suomen toimitus kirjoittaa, toisin sanoen pride-kulkueen väitetystä ”provokatiivisuudesta” tai ”homojen provosoitumisesta” väkivaltaa vastaan. Sekö se on se ongelma? Homojen provosoituminen väkivallasta olisi samanlaista kuin suomalaisten provosoituminen Mainilan laukauksista. Kyllä asiat ovat niin päin, että syyllisiä väkivaltaan ovat yksiselitteisesti väkivallan käyttäjät. Puhe homojen itsensä marttyyrisoimisesta on sitä paitsi ristiriitaista, sillä marttyyriksi ei ryhdytä vaan tuomitaan, kun väärien ihmisten päitä vaaditaan vadille.

Pippurisumutetta professorilta

Verkossa käytävä keskustelu on tietenkin loppumatonta. Poiminkin esimerkkitapaukseksi vain yhden kaasuiskua koskevan kirjoituksen, joka monessa mielessä edustaa valtavirtana esiintyvien kirjoittajien näkökantaa.

Tämä näkökanta on perusasennoitumiseltaan kielteinen homoihin ja lesboihin nähden. Antaudun kommentoimaan kirjoitusta, sillä sen laatija on omalla nimellään esiintyvä yliopiston professori, joka monissa muissa – ei mielestäni tässä – yhteydessä on esittänyt ihan järkeviäkin mielipiteitä. En siis arvioi hänen kirjoitustaan puoluekantaisesti tai poliittisesti toisin sanoen sillä perusteella, joka pitää ihmisiä henkilökohtaisten ominaisuuksiensa nojalla oikeassa tai väärässä olevina. Niinpä kritiikkini ei ole henkilökohtaista vaan perustuu siihen filosofiseen havaintoon, että ihmiset yleensäkin erehtyvät muutamissa asioissa, vaikka joissakin toisissa he saattavat olla oikeassa.

Kirjoituksessaan ”Presidentti ylireagoi pride-iskun johdosta” Lapin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan professori Jyrki Virolainen on käyttänyt kaiken saivartelutaitonsa vähätelläkseen homoja vastaan suunnatun iskun merkitystä ja viestittääkseen riviensä väleissä, että kaasuisku meitä kohtaan oli loppujen lopuksi ihan oikein.

Eihän siinä mitään; voihan ja saahan sitä mieltä olla. Kirjoituksen vika on mielestäni siinä, että professori olisi voinut paljon vähemmälläkin maalailulla kertoa, ettei hän pidä sen enempää homoista kuin homojen poliittisista pyrkimyksistäkään.

Mutta mennään asiaan, eli itse kirjoituksen kommentoimiseen. Ensinnäkin Jyrki Virolainen vertasi homojen pride-kulkueen tarpeellisuutta Kiinan ja Keski-Aasian maissa asuvien uiguurien asemaan ja heidän Helsingissä järjestämäänsä mielenosoitukseen. Virolainen kirjoittaa, että ”uiguurit olivat liikkeellä oikean ja joihinkin, lähinnä viihteellisiin homoparaateihin verrattuna todella polttavan asian puolesta [...]”, ja pitää tämän siirtolaisena Suomessa oleskelevan kansanryhmän asiaa jokseenkin tärkeämpänä.

En tahdo millään tavoin vähätellä sorretun uiguurikansan asemaa ja kärsimyksiä, mutta se, että professori hakee homojen tapahtumaa arvostellakseen vertailukohdan maahanmuuttajavähemmistöstä, ilmentää syrjintähierarkkista asennoitumista. Sen mukaan maahanmuuttajat, tässä tapauksessa uiguurit, asetetaan tärkeysjärjestyksessä kotimaisten vähemmistöjen edelle, ja heidän kurjasta tilastaan haetaan tekosyy sen todistelemiseksi, ettei homoparaatia tarvita.

Jatkossa Virolainen paheksuu erityisesti presidentti Halosen toimintaa ja kirjoittaa seuraavasti:

”Presidentti Halonen tuntui antavan neuvoja Pride-iskua tutkivalle poliiseille, sillä hän sanoi jotenkin siihen tapaan, että kun kyse on näin vakavasta rikoksesta, on tapaus selvitettävä perin pohjin. Esitutkinnassakin lähdetään syyttömyysolettamasta eli siinä selvitetään ja tutkitaan ensin, onko epäiltyä rikosta tapahtunut ja miten vakavasta rikoksesta oikeastaan on kyse.”

Virolaisen mielestä kaasuiskun tekijöitä olisi siis pidettävä syyttöminä, vaikka nämä kirkassilmäiset enkelit otettiin kiinni itse teosta, eikä syyllisyydestä tässä mielessä ole epäilystä. Miten ihmeessä presidentille ja kaikille paikalla olleille onkaan voinut sattua tällainen arviointivirhe, ja vain Rovaniemeltä asioita arvioiva professori oivaltaa tilanteen todellisen laidan?!

Virolainen jatkaa ripitystään seuraavasti:

”Halonen otti kantaa myös teon suunnitelmallisuuteen: ’Se, että isku oli etukäteen suunniteltu, tekee asiasta vielä vakavamman. Se osoittaa, että ihmiset eivät tee tällaisia asioita hetken mielenailahduksesta.’ Eiköhän kuitenkin pitäisi antaa poliisin ensin tutkia, oliko isku todella etukäteen suunniteltu ja millä tavalla. Mikä ihmeen kiire Halosella oli mennä ’tuomitsemaan’ teko ja sen epäillyt tekijä suunnitelmallisesta rikoksesta, kun tapauksen esitutkinta oli eilen vielä alkuvaiheessa?”

Kiitos opetuksesta, joka selvensi kantaasi. Mutta onko asia nyt todellakin niin, että iskun tekijät olivat aivan sattumalta paikalla ja ilman mitään aikomusta tai tarkoitusperää päättivät tuosta vain käydä kenen tahansa, tässä tapauksessa juuri gay pride -kulkueen kimppuun? Olipa hyvä, että tämä vaihtoehto tuli oppineen professorin mieleen, sillä suuri paikalla ollut yleisö sen enempää kuin tällainen tavallinen filosofikaan kun ei aina tule ajatelleeksi kaikkea.

Asiaa tutkiva poliisiviranomainen on professorin omien ohjeiden valaisemana tai niistä riippumatta joka tapauksessa tullut lopputulokseen, jonka voitte lukea esimerkiksi tästä ja jonka mukaan pride-isku oli tarkkaan suunniteltu.

Hieman toisella tavalla muotoiltuna Virolainen on toiminut edellä siteeratussa kannanotossaan juuri sellaisella tavalla, jota filosofi Hannah Arendt paheksui teoksessaan: selviäkään poliittisia väkivallantekoja ei haluta tuomita moraalisesti, vaan asiat haudataan viranomaiskoneiston arkirutiineihin, ja niistä toivotaan vaiettavan myös julkisessa sanassa.

Arkipäiväistävän vähättelynsä Virolainen vie huippuunsa seuraavassa – omasta mielestäni todellakin banalisoivassa – toteamuksessaan:

”Loppujen lopuksi iskusta ei aiheutunut kenellekään mitään vakavampia seurauksia, lähinnä vain silmien kirvelyä muutamalle 20–30 ihmisille. Kulkuetta ei edes keskeytetty iskun takia ja homojen juhlinta jatkuin suunnitelmien mukaisesti muutenkin. Tosiasiassa Pride-iskua ei liene noteerattu maailmalla mitenkään näkyvästi. Vastaavanlaisia iskuja sattui monissa muissakin pääkaupungeissa järjestettyjä Pride-kulkueita vastaan ja ne noteerattiin Suomen lehdistössä muutamalla rivillä. Yhdenkään muun valtion päämies ei kuitenkaan tiettävästi rientänyt antamaan näiden ’iskujen’ takia kireänsävyisiä ja epäillyt etukäteen tuomitsevia lausuntoja lehdistölle. Onkohan sana ’viha’ tässä kuitenkaan oikein osuva?”

Niin, todellakin – ehkä koko käsitettä ’viha’ ei tarvitse mainita. Viestisi meni perille, ja kaikki on täysin selvää: homovastainen väkivalta on maailmalla arkipäivästä – siis olkoon se sitä myös meidän oloissamme. Muutaman ihmisen silmien kirvely ei merkitse mitään, kun pienelle rikokselle haetaan vertailukohta jostakin suuremmasta, eli samoihin aikoihin Porvoossa sattuneesta ampumistapauksesta. Pieni rikos ei taida kuitenkaan tulla tätä kautta pienemmäksi eikä suuri suuremmaksi.

Oikaistakoon lisäksi muutama väärinkäsitys. Ensinnäkään sumutettu aine ei ollut mitään harmitonta parfyymia, vaan kyynelkaasua ja paprikasumutetta eli OC-kaasua, jonka tehoaine kapsaisiini tuottaa voimakkaan ja kivuliaan reaktion limakalvoille sekä aiheuttaa myös hengenvaarallisia yliherkkyysreaktioita.

Molempien kaasujen luvallinenkin käyttö edellyttää aina ensiapuvalmiutta. Tekijät juoksivat kulkueen läpi ja sumuttivat kaasua lähietäisyydeltä suoraan kasvoille. Saatujen tietojen mukaan kukaan ei loukkaantunut vakavasti, mutta yhden altistuneen oireet edellyttivät suurempia ensiaputoimia. Kaasuiskun uhreja on tähän mennessä ilmoittautunut noin 50, joista nuorin on alle 1-vuotias lapsi. Lisäksi kaasulle altistui raskaana olevia naisia. Eivätkö nais- ja lapsiarvot merkitse mitään tässä yhteydessä? Joukko altistuneita ei ollut edes kulkueessa mukana vaan seuraamassa sitä yleisöstä. Ainoastaan suuren osallistujamäärän vuoksi kaikki osallistujat eivät huomanneet välikohtausta, mikä tuotti julkisuudessa esitetyn tulkinnan ”vähäpätöisyydestä”.

Havaintojeni mukaan kaasusumutinta käytettiin Aleksanterinkadun ja Kluuvikadun kulmassa noin klo 13:20 eli 20 minuuttia kulkueen liikkeellelähdön jälkeen. Samaan aikaan Aleksanterinkadulla kulkuetta kohtaan tehtiin kaksi savupommihyökkäystä, joiden tarkoituksena saattoi olla aiheuttaa kaaosta, jotta sumutinisku oli helpompi toteuttaa. Ensimmäinen tapahtui Keskuskadun ja Mikonkadun välissä ja toinen Mikonkadun kulmassa. Vahvistamattomien tietojen mukaan savupommit saattavat olla Puolustusvoimilta anastettuja savuheitteitä.

Jos asiat ovat todellakin niin kuin Virolainen kirjoittaa, eli mitään homovihaa ei esiinny ja väkivaltaakin on harjoitettu kaikkien sääntöjen ja ohjeiden mukaisesti, niin miksi hän sitten itse lausuu eräässä oman kirjoituksensa jälkeen tulevassa vastauskommentissaan seuraavasti:

”Minusta homojen ja lesbojen ihannointi ja paapominen julkisuudessa on yksinkertaisesti ällöttävää, ja samaa on sanottava suunnitelmista virallistaa homojen avioliitot ja heidän adoptio-oikeuksiensa laajentaminen.”

Eikö juuri tässä olekin sitä syvää inhoa ja vastenmielisyyttä homoja ja lesboja kohtaan, juuri sitä peiteltyä vihan tunnetta, joka aina silloin tällöin kaivautuu esiin, kun siihen tarjoutuu tilaisuus? Mitään perusteluja professori ei väkivaltaa suosivalle kannanotolleen esitä, vaan hän tuomitsee homojen ja lesbojen näkymisen julkisuudessa tunteenomaisesti ”ällöttäväksi”. Saahan tunteensa näyttää, mutta pelkään pahoin, että tässä kirjoituksessaan professori on alentunut samalle tasolle kuin kaasuiskun tehneet räkänokat itse.

Kristalliyö kirkkaana mielessä

Jyrki Virolainen mielipidekirjoitus ei olisi kommentoimisen arvoinen, mutta professorin virka-asema tekee siitä sellaisen. Miksi sitten professorin omalla arvojohtajuudella on tässä yhteydessä merkitystä?

Yliopistomaailmassa kohtaa aika paljon ihmisiä, jotka tekevät tuon tuostakin arviointivirheitä. Erityisesti heitä on ollut vihervasemmistolaisissa idealisteissa. Mutta myös tien toista laitaa kulkevat polkevat silloin tällöin ojien pohjia.

Lapin yliopistossa toimiva professori taitaa kulkea niin paljon jalat maan pinnan yläpuolella ja pää pilvissä, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä kenen tai keiden kanssa hän on tekemisissä katsoessaan väkivaltaa läpi sormien.

Sen voi puolestaan lukea tästä uutisesta, jonka mukaan Helsingin Seta ry:n toimiston ikkunoita rikottiin ja ovet töhrittiin natsisymboleilla noin viikko kaasuiskun jälkeen. On toistaiseksi vaikea todistaa sitovasti, ovatko asialla samaan ryhmään kuuluvat tekijät, mutta heidän voi hyvin olettaa saaneen vauhtia pride-kulkuetta vastaan suunnatusta iskusta.

En pidä tietenkään oikeustieteen professorin mielipiteitä mitenkään erikoisina, sillä puolustavathan juristit rikollisia tuomioistuimissakin asianajajien ominaisuudessa. Mikäli Virolainen keksii nyt jotakin uusnatsien puolustukseksi, niin sanokoon vapaasti vain. Sanokoon vapaasti myös sen, jos sattui jokin arviointivirhe.

Muutoin toivotan Virolaiselle mukavia eläkepäiviä ja onnea valitsemallaan tiellä.

Homofobian sairausluonne

Olen täsmälleen samaa mieltä kuin Virolaisen kommenttipalstalla kirjoittanut Antti Kortelainen, joka totesi, että ”[t]ämän tapaiset kirjoitukset ovat omiaan oikeuttamaan lauantaisen iskun kaltaiset teot. Kun auktoriteetti kuten poliittinen johtaja tai arvostettu professori vähättelee tällaista iskua, se on omiaan poistamaan pidäkkeitä äärimielisiltä.”

Jos niin sanottu sivistyneistö asettuu väkivaltaisten toimintametodien taakse, se on menettänyt järkensä. Sitä kautta auktoriteettiasemassa olevat henkilöt tarjoavat ponnahduslaudan sen kaltaisille irrationaalisille tahoille, joiden tarkoitusperistä heillä itsellään ei ole ehkä aavistustakaan. Tämä viha huokuu sitten bloginpitäjien kommenttipalstoilta, joilla laineet loiskuvat yli äyräiden, kuten tässä (minulle tuntemattoman) Jukka Ryhäsen kannanotossa:

”Ei ole kovin outoa että monia suututtaa homojen ylenpalttinen esillä olo ja pito, koska miehen ja miehen välinen rakkaus on monien mielestä luonnotonta, eikä missään tapauksessa sovi malliksi lapsille ja nuorille. Ei voisi Suomi pahemmin tyriä ja mokata kuin presidentin suulla kiivailla tällaisessa häpeällisessä homopuolustelussa.”

Tulkitsen tilannetta niin, että uusnatseja pelottaa homoseksuaalisuus, sillä kansallismieliset ryhmittymät ovat olleet usein miesvaltaisia, ja niihin on historian aikana liittynyt homoseksuaalisuutta, homoeroottisuutta ja homososiaalista kanssakäymistä sekä maskuliinisuuden ihailua. Sama pätee kristillisiin yhteisöihin, joissa esiintyvää rakkautta Jumalaan voidaan pitää symbolisesti miesten välisenä rakkautena. (Tästä aiheesta olen muuten kirjoittanut kokonaisen kirjan.)

Monet kansallismieliset ja -kiihkoiset tahot pelkäävät itse leimautuvansa homoiksi oman toimintansa miesvaltaisuuden takia, toisin sanoen siksi, että heidän yhteisönsä haisevat heidän omasta mielestään liiaksi munalta.

Juuri sen vuoksi he projisoivat sisäisinä uhkina kokemiaan homoeroottisia tuntemuksia varsinaisiin homoseksuaaleihin. He siis vihaavat omaa homoseksuaalisuuttaan, homoeroottisuuttaan ja homososiaalisuuttaan niissä ihmisissä, jotka he tietävät varmasti homoseksuaaleiksi.

Tässä mielessä kaikki homofobia on tietenkin täysin tarpeetonta, lapsellista ja turhaa. Homoseksuaalisuus sinänsä on nimenomaan luonnollinen, luonnossa esiintyvä ja luonnonmukainen ominaisuus, joten mallioppimiseen viittaava puhe ”mallina olemisesta lapsille ja nuorille” on seinähullua ja tekee väitteen esittäjästä vielä toopemman kuin hän olisi pelkästään vihatessaan homoja.

Jos kysytään, mitä pahaa homot ovat tehneet ansaitakseen muiden ihmisten vihat, vastaus on: eivät mitään – koskaan eivätkä kenellekään. Ja jos kysytään, miksi yhteiskunnan, poliitikkojen tai toisten ihmisten pitäisi päättää siitä, mitä homot ja lesbot saavat tehdä omassa elämässään, vastaus on, että yhteiskunnalla ei ole mitään oikeutta puuttua ihmisten itsemääräämisoikeuteen, paitsi takaamalla ihmisille täydet mahdollisuudet elää oman vapaan tahtonsa mukaisesti.

Koska länsimaissa oikeuksia on totuttu luomaan yhteiskunnan kautta, homot ja lesbot ovat joutuneet yhteiskunnallistamaan olemassaolonsa. Siihen ovat ohjanneet myös virheellisen tiedon oikaisuvaatimukset.

Vaikka homojen ja lesbojen näkyminen julkisuudessa onkin ehkä jonkun kirjoittajan mielestä ”ällöttävää”, sen kautta on onnistuneesti purettu enemmistöasemansa vuoksi tyrkyllä olevaa heteroseksuaalista normatiivia, joka on usein johtanut vahingollisiin väärinkäsityksiin, kun kaikkia ihmisiä on erehdytty pitämään hetero-olettamuksen nojalla heteroina. Sen sijaan vaihtoehdoista tiedottamisen kautta on tarjottu seksuaalivähemmistöihin kuuluville ihmisille adekvaatti käyttäytymismuoto ja oman yhteisön tuki. Joten kysyn myös professori Virolaiselta tosissani: mitä väärää tai pahaa tässä hyvässä kehityksessä nyt muka on?

Isku jakaa kansaa

Homovastaisella kaasuiskulla ja sitä koskevalla kirjoittelulla on tietenkin myös laajempaa poliittista merkitystä. Isku jakaa kansalaiset mielipiteidensä mukaan lähinnä kolmeen ryhmään.

1) Niihin, jotka hyväksyvät väkivallan ja toivovat sitä.

2) Niihin, jotka hyväksyvät hiljaisesti väkivallan.

3) Niihin, jotka tuomitsevat väkivallan.

Tämän jakautumisen kautta selviää moni asia. Etenkin sen kautta tulee selväksi poliittinen toimintakykyisyys ja -kelpoisuus.

1) Ne, jotka hyväksyvät väkivallan, tulevat rajanneiksi itsensä poliittisten toimintamuotojen ulkopuolelle. Väkivaltamonopoli kuuluu yksiselitteisesti viranomaisille, toisin sanoen poliisille ja armeijalle. Jokainen kadulla ammuttu laukaus on liikaa, ja tätä periaatetta seuraten myös sotilaskurin rikkojien paikka on väistämättä vankilassa, jonne heidät toimitetaan kaikissa maailman armeijoissa.

2) Ne, jotka hyväksyvät väkivallan hiljaisesti, antavat puolestaan signaalin poliittisesta epäluotettavuudestaan. Tämä taas on vastaus kysymykseen, miksi esimerkiksi Suomen poliittinen kenttä on jakautumassa kaksipuoluejärjestelmään, jossa vastakkain ovat Perussuomalaiset ja kaikki muut puolueet. Perussuomalaisetkin haluaisi käsittääkseni tukea laillisuutta ja järjestystä eikä terroria ja mielivaltaa. Niinpä puolue tekisi oikein ja todistaisi toimintakyvystään, jos se vaikenemisen sijasta monottaisi riveistään ne himmeät ääriliikkeet ja väkivallalla pelurit, jotka eivät tuo puolueelle mitään mutta voivat viedä siltä kaiken.

3) Ne, jotka tuomitsevat väkivallan, eivät ehkä saa ihmisvihalle omistautuneiden kannatusta, mutta he osoittavat yhteistoimintakelpoisuutensa ja voivat jonakin päivänä löytää itsensä jopa hallituksesta.

Maahanmuuton kuumeneminen vetää yhteiskunnan jäähän

Suomessa ollaan laajalti maahanmuuttokriittisiä. Hyvä niin. Olen itsekin, sillä en halua Euroopan ajautuvan maahanmuuton ja sen vastustuksen myötä takaisin fasismin tielle. Niin käy helposti, sillä holtiton maahanmuutto johtaa ihmisryhmien väliseen eripuraan ja idättää myös kansallisia vähemmistöjä vastaan kohdistettavaa vihaa, jota joudutaan rajoittamaan viranomaisvallan toimin.

Olen vaatinut maahanmuuton vähentämistä siksi, että ennen pitkää maahanmuuton laajasta arvostelusta alkaa yleisrasismi, joka organisoituu puoluepolitiikaksi ja leviää koskemaan kaikkia vähemmistöryhmiä. Nyt siitä kärsivät todistetusti homot. Lopulta kärsii koko yhteiskunta, kun vaaditaan poliiseja ja vartijoita jokaiseen kadunkulmaan. Hampaisiin asti aseistettu kontrolliyhteiskunta ei ole yleensä kovin vapaa, ja vapaus kuoli myös toisen maailmansodan edellä aplodien säestämänä.

Siksi on tärkeää, että ihmiset äänestävät seuraavissa vaaleissa oikeita henkilöitä. Sanon suoraan myös tämän: älkää äänestäkö fasisteja valtaan, vaikka siihen onkin houkutus juuri nyt, kun yksikään parlamentaarisista puolueista ei osaa ohjata maahanmuuttopolitiikkaa oikein. Ne, jotka nousevat valtaan vihan voimalla, saavat kuitenkin aikaan paljon enemmän kärsimystä kuin mitään sellaista hyvää, minkä maltilliset poliitikot voisivat tehdä pienellä kurssin korjauksella. Samasta syystä kaikkien parlamentaaristen puolueiden olisi syytä sanoutua irti ihmisvihasta, vainoista ja väkivallasta. Muu ainoastaan vie uskottavuuden ja maineen.

Maineen menetyksen kautta paljastuu myös politiikan todellinen sisältö. Poliittista toimintaa arvioitaessa onkin suuri erehdys kuvitella, että poliitikkojen tavoitteilla on rajat. Jos joku poliitikko ilmaisee periaatteellista vastenmielisyyttä jotakin ihmisryhmää kohtaan, hän on täyden vallan saadessaan yleensä valmis viemään inhonsa ja kielteisyytensä äärimmäiseen pisteeseen asti. Esimerkiksi homojen vihaajat ovat yleensä valmiita jopa tappamaan homot sekä vähintäänkin sulkemaan homot yhteiskunnan ulkopuolelle, mikäli siihen tarjoutuu tilaisuus eikä mikään estä heitä.

Tätä merkitsee poliittisen vallan pidäkkeettömyys. Se on samanlainen ilmiö kuin ahneuden rajattomuus. Aivan niin kuin rahanahneet ihmiset keräävät alitajuisen kuolemanpelkonsa ja menetyksenkammonsa puskuroimiseksi rajattomasti mammonaa, myös poliittiset puolueet haalivat poliittista valtaa niin paljon kuin sitä voi saada. Demokraattisissa monipuoluejärjestelmissäkin jokainen puolue pitää ihanteellisena sadan prosentin ääniosuutta, pyrkii sen vuoksi maksimoimaan kannatuksensa ja tulee siten tavoitelleeksi täydellistä totalitaarista valtaa. Myös vähäpätöisiltä näyttävillä kannanotoilla on suuri merkitys, sillä kaiken vallan saadessaan homokielteiset puolueet olisivat valmiita viemään periaatteellisen kielteisyytensä loppuun asti, eikä seksuaalivähemmistöillä olisi sen jälkeen mitään sijaa yhteiskunnassa.