Netti luo demokratiaa

Helsingin Sanomat nosti viime viikon numerossaan esille hämärätutkija Jason Lanierin äskettäin ilmestyneen teoksen Et ole koje (Terra Cognita, 2010). Lehti koetti tiivistää kirjan sisällön otsikkoon, joka ilmeisestikin edustaa toimituksen kantaa: ”Tutkija varoittaa: Nimetön internet vie totalitarismiin.”

Oman käsitykseni mukaan tämä ei ole Lanierin kirjan pääviesti. Etupäässä hän vastustelee tietotekniikan välineellistävää vaikutusta ihmisiin: sitä, että kaupallisin tai teknisin motiivein toimiva internet yhdenmukaistaa kulttuuria, lisää joukkokäyttäytymistä ja vahvistaa massakulttuuria, jolloin erilaisuus ja monimuotoisuuskin helposti typistyvät.

Ihme muuten, että tästä yhdenmukaistumisesta moititaan internetin mahdollistamaa sananvapauden laajentumista. Yleensä Hesarin toimittajat ja lehden suosimat kriitikot jakavat pelkkää kiitosta aina kun huomaavat, että kulttuurimme yhdenmukaistuu esimerkiksi monikulttuurisuuden ideologian tuloksena. Joten mikä siinä nyt on niin huonoa? Yhdenmukaistaminen näyttää kelpaavan lehdelle, kun se on tulos maahanmuutosta, mutta arvotetaan kielteisesti, mikäli sitä täytyykin pitää tuloksena sananvapauden kasvusta.

Olen sitä paitsi eri mieltä itse ilmiön olemuksesta: internet ei suinkaan yhdenmukaista kulttuureita ainakaan missään kielteisessä merkityksessä. Miten sananvapaus voisikaan edistää muuta kuin moniäänisyyttä? Kyse on joka tapauksessa vain viestinnästä. Sen sijaan maahanmuutto ja monikulttuurisuuden ideologia aiheuttavat suuria yhteiskunnallisia, taloudellisia ja sosiaalisia mullistuksia siinä yhteiskunnallisessa todellisuudessa, jossa me elämme: esimerkiksi kouluissa, asuntopolitiikassa ja työpaikoilla, joilla joudutaan sovittamaan erilaisuutta yhteen ja kärsimään sopeuttamisesta. Lanierin kysymys ”entä jos ihmiset ovat todellisia, mutta informaatio ei?” voidaankin kääntää hänelle takaisin. Atk-nörtin olisi ehkä kannattanut miettiä, millaista on todellinen elämä tässä maailmassa, ja mikä lopulta tuottaa myös ne yhteiskunnalliset konfliktit.


Internet ei vie totalitarismiin

Ei ole mitään syytä nähdä internetiä mörkönä kuten Lanier. Koska Lanierin mielipiteet perustuvat väärään käsitykseen internetin luonteesta, myös hänen johtopäätöksensä ovat virheellisiä. Internet ei suinkaan vie mihinkään totalitarismiin. Anonyymistä nettiviestinnästä on saatu paljon hyviä kokemuksia, jotka ovat laajentaneet ihmisten sananvapautta ja kansanvaltaa. Yhden esimerkin tarjoaa Wikileaks-sivusto, jolla on paljastettu poliittisia valheita.

Toisaalta on huomattava, että Lanier on vastustellut nimetöntä esiintymistä internetissä etupäässä tekijänoikeudellisista syistä, toisin sanoen siksi, ettei esimerkiksi taiteen tai tieteen teoksia irrotettaisi asiayhteyksistään ja jaettaisi eteenpäin satunnaisesti tai vastikkeettomasti. Näin ollen Helsingin Sanomien jutun otsikko antaa harhaanjohtavan kuvan kirjoittajan ajatuksista. Helsingin Sanomat referoi Lanieria niin, että hänen mukaansa ”nimettömyyden ideologia perustuu ajatukselle, jonka mukaan verkko ja joukko ovat yksilöä arvokkaampia”. Lehden johtopäätös on, että ”mitään materiaalia ei hänen mielestään pitäisi julkaista verkossa nimettömänä, ellei aineiston julkaisija ole suorassa vaarassa”.

Mikäli tämä edustaa totuutta Lanierin mielipiteistä, hänen täytyy olla joko poikkeuksellisen huumorintajuinen tai poikkeuksellisen typerä. Miten Lanier muka lopettaisi esimerkiksi anonyymit seuranhakupalstat, joilla esiinnytään salanimellä, vai kuvitteleeko hän, että chattipalstoille pullahtaa internetin läpinäkyväksi muuttamisen jälkeen esimerkiksi liuta Matti Vanhasia tai Pekka Hyvärisiä hänen itsensä seuraksi?

Oman käsitykseni mukaan myös tekijänoikeudellisissa kysymyksissä internet on auttanut kumoamaan totalitarismeja, esimerkiksi tuotantoportaan ja suurten tietokoneohjelmistoja valmistavien yritysten vallankäyttöä. En kannata piratismia siinä muodossa kuin se on varastamista yksilötekijöiden taskuista. Mutta kannatan esimerkiksi Microsoftin vallan kumoamista, sananvapautta ja myös omien teosten vapaaehtoista jakelua, koska se tukee kulttuurin aitoa monipuolistumista ja runsastumista. Teosten monistuminen puolestaan vahvistaa niiden säilymistä. Tältäkin kannalta internet on tukenut yksityisiä kansalaisia ja tekijöitä itseään ja nostanut heidät samalle viivalle tuotantoyhtiöiden kanssa. Tulos on siis ollut kulttuuria rikastava eikä köyhdyttävä.


Miten netti pienentää tai suurentaa?

Anonymiteetti on myös poliittista. Mitäpä väliä tekijän nimellä oikeastaan on, jos kyseessä ei ole kukaan kuuluisuus, paitsi edesvastuuseen saattamisen kannalta? Jo poststrukturalistit iloitsivat aikoinaan ”tekijän kuolemasta”, toisin sanoen subjektin arvon alentamisesta, jonka he itse katsoivat saaneensa aikaan. Nyt nuo samat henkilöt kiljuvat tekijöiden esiin saamisen ja päiden katkomisen puolesta! Eivät ole tainneet uudet ajatukset ihan miellyttää?

Anonyymiä esiintymistä vastaan rimpuillaankin käsitykseni mukaan vain kurinpidollisista syistä, kun sovinnaiselle valtamedialle ei kelpaa poliittisesti epäkorrekti puhe. Tämä elämäntapakontrolli on osa poliittisen vallan ja mediatalojen välistä vispilänkauppaa, jolla koetetaan syrjäyttää kansalaisten mielipiteet.

Nimettömänä esiintyminen olisi tietysti viisasta, mutta se on myös opportunistista ja merkitsee vastuun pakoilua. Siinä on sen merkittävin moraalinen heikkous. Esimerkiksi minä julkaisen kaiken omalla nimelläni, jolloin tuttavani varoittavat minua ”marttyyrisoimasta” itseäni. Vastaan heille, että marttyyriksi ei suinkaan ryhdytä vaan tuomitaan. Koska nimeni on joka tapauksessa niin pieni ja tuntematon, ettei sitä voida erottaa salanimestä, kirkastuu myös anonyymin viestinnän olemus: mitä merkitystä sillä oikeastaan on, kuka jotakin sanoo? Olennaista on, että ylipäänsä joku sanoo: että tämä tai tuokin asia lausutaan julki.

Mikäli väitetään, kuten Lanier, että internetiin sisältyy kollektivismin uhka, on muistettava, että kieli ja ajatuksetkin muodostetaan usein kollektiivisesti, osana jotakin yhteisöä, ja kollektivismi on myös tieteen (usein kirottu) olemus.


Nimien häivyttäminen ja vaatiminen kertovat valtapolitiikasta

Mitä anonyymiin viestintään tulee, se on osa internetin olemusta. Nimetön kirjoittaminen tuo esille paljon sellaista, mitä ihmiset eivät koe voivansa sanoa työpaikkojensa tai henkensä menettämisen pelossa, vaikka se mitä he sanovatkin, on usein totta.

Vaikka anonyymi kirjoittaminen voi johtaa kulissien takaa tapahtuvaan läimäyttelyyn, myönteiset puolet ovat merkittävämpiä kuin mahdolliset haitat. Internetin palstoilla voidaan vaihtaa mielipiteitä yhtä hyvin poliitikkojen väärinkäytöksistä kuin huonolaatuisista tuotteista tai palveluista tavalla, joka edistää demokratiaa. Se taas on totalitarismin vastakohta.

Käsitykseni mukaan Lanier sen enempää kuin kirjan arvioinut Jussi Ahlrothkaan eivät ymmärrä totalitarismien poliittisesta olemuksesta mitään. Ehkä he työskentelevät itse jonkinlaisen totalitarismin sisällä. Kympin kysymys on, miksi nollatutkijan älyllinen pieru esitellään nimenomaan Helsingin Sanomissa.

Juttu on lehdessä, koska kirjoittajan mielipide sopii lehden tarkoitusperiin. Helsingin Sanomat on kamppaillut internetsensuurin puolesta ja pyrkinyt puhumaan myös anonyymia esiintymistä vastaan. Tämä on ymmärrettävää, sillä lehti ei ole itse nimettömästä viestinnästä riippuvainen eikä myöskään hyödy siitä millään tavalla. Tiedotusvälineissä kun kaikki olennainen sanotaan yleensä omalla nimellä. Pääkirjoitukset eivät ole kovin luettuja eivätkä vaikutusvaltaisia, mutta kenties lehden pitäisi alkaa vaatia omalla nimellään esiintymistä myös pääkirjoitustoimittajiltaan.

Helsingin Sanomat voi tietenkin käyttää omaa sananvapauttaan tavoitteidensa edistämiseen, kuten maahanmuuton lisäämiseen, Suomen liittämiseen Natoon tai Euroopan unionin laajentamiseen. Mutta muiden tahojen sananvapaudesta lehti alkaa kantaa huolta vasta sitten, kun myös sen oma sananvapaus (eli käytännössä omalla nimellä kirjoittaminen) on uhattuna. Ja omalla nimellä kirjoittaminen on Suomessa uhattuna vasta, kun kansalaisten omat mielipiteet eivät ole samat kuin Euroopan unionin komission ja Helsingin Sanomien toimituksen mielipiteet.

Kiintoisaa avoimessa ja anonyymissä viestinnässä onkin niiden välinen rajapinta ja määrittyminen toistensa kautta. Sanankäyttö on vallankäyttöä. Ne jotka käyttävät sanaa eli valtaa avoimesti, ovat luonnollisestikin vallan kahvassa. Oppositiovoimien ominaisuus puolestaan on se, että ne pyrkivät käyttämään sananvaltaa suojatummin tai anonyymisti. Nähdäkseni tämän ilmiön ei pitäisi olla tylsämielisen tuomitsemisen arvoinen asia (kuten Lanierin kirjassa) vaan filosofisen ymmärtämisen kysymys.

Ennen vanhaan vitsailtiin, ettei totuus tule kovissa kansissa. Nykyään voisi sanoa, ettei totuus tule omalla nimellä. Lanierin lietsoma juorujen irti riistäytymisen pelko on täysin turha sikäli kuin lukijoilla on arvostelukyky ja aivot.

Teos: Jason Lanier, Et ole koje: Manifesti. Suom. Kimmo Pietiläinen, alkut. You are not a gadget: A manifesto. Helsinki: Terra Cognita, 2010.