19. syyskuuta 2010

Äärioikeiston vaa’ankieli näyttää keskelle


Kun ruotsindemokraatit (Sverigedemokraterna) saivat naapurimaamme parlamenttivaaleissa 5,7 prosenttia äänistä ylittäen 4 prosentin äänikynnyksen ja nousten 20 edustajalla valtiopäiville, tiedotusvälineet saarnasivat, että ”äärioikeisto nousi vaa’ankieliasemaan”. No niin, siinä se nyt on muiden puolueiden ympäröimänä: keskellä poliittista kenttää.

Lisäksi puoluetta haukuttiin ”ulkomaalaisvastaiseksi” ja julistettiin toimintasaartoon. Sen enempää istuva porvarihallitus kuin vihervasemmistokaan ei ole luvannut kelpuuttaa ruotsindemokraatteja hallitukseen puolueen esittämän maahanmuuttokritiikin vuoksi. Miksi ”ulkomaalaisvastaisuutta” ei voi lopultakaan kutsua sen oikealla nimellä maahanmuuton arvostelemiseksi tai rajoittamiseksi, kun tästä järkiperäisestä toiminnasta siinä kuitenkin on kyse?

Aika laveaksi parlamentin äärimmäinen oikeistoreuna tällä menolla leviää. Sveitsissä kansallismielinen EU-kriittinen puolue nauttii peräti 29 prosentin vaalikannatusta ja peittää suuren osan keskustankin jakkaroista paikallisessa parlamentissa.

Kun kansallista etua ei saa edustaa

Ruotsin vaalit noudattelevat samaa tendenssiä, joka näkyy myös muualla Euroopassa: ihmiset äänestävät hädissään kaikkia sellaisia ryhmiä, joiden voidaan odottaa panevan edes joitakin kapuloita maahanmuuton ja EU:n laajentamisen rattaisiin. Niinpä isänmaallisena perinteisesti pidetty kokoomuskin nosti kannatuksensa 30,0 prosenttiin demarien alamäen jatkuessa ja päätyessä 30,9 prosenttiin. Vihervasemmiston tappio ja Geerd Wildersin menestys näkyivät myös Hollannin viimekeväisissä vaaleissa.

Ei taida kuitenkaan olla naapurimaamme kokoomuksesta vetämään järkiperäisempää linjaa EU-ongelmien keskellä, kun kokoomuskin on Ruotsissa ainoastaan ”maltillinen” ja sellaisena globaalin kapitalismin intohimoinen asianajaja. Ja vihreiden lievä kasvu 7,2 prosenttiin selittyy luonnollisesti sillä, että aatteensa pettämäksi joutuneiden vasemmistolaisten kylki vuotaa ympäristöpuolueen riveihin.

Kansanpuolueen 7,1, keskustan 6,6 ja kristillisdemokraattien 5,6 prosenttia eivät takaa Ruotsin porvarihallitukselle enemmistöasemaa eivätkä jatkoa. Merkittävää onkin, että sen enempää oikeisto kuin vihervasemmistokaan ei pysty yksin kokoamaan enemmistöhallitusta. Ja vielä merkittävämpää on, että valtapuolueet ovat ilmoittaneet mieluummin jatkavansa jopa vähemmistöhallituksen turvin kuin ottamalla ruotsindemokraatteja mukaan hallitustyöskentelyyn!

Tämä on cordon sanitairea. Sillä tarkoitetaan eräänlaista pannaan julistamista: kättely-, tervehtimis- ja kanssakäymiskieltoa kaikkien niiden ihmisten kanssa, joilla on kansallismielisinä pidettyjä näkemyksiä. Kuvaavaa on, että eurooppalaisia puolueita on kyllä hyväksytty hallituksiin, vaikka ne ovat olleet äärivasemmistolaisia. Mutta kansallismielinen ei ole saanut olla, kuuluupa siten oikeistoon, keskustaan tai vasemmistoon. Ilmeisesti kansallisen edun ajamista pidetään politiikassa jonkinlaisena rikoksena.

Kieltämättä myös ruotsindemokraattien tapa hoitaa asioitaan on ollut honteloa, ainakin verrattuna Perussuomalaisiin, jolla on vakiintunut asema Suomen poliittisella kentällä. Siinä se onkin ihan oikealla paikalla: keskustan ja demarien välissä.

Ruotsindemokraatit ja perussuomalaiset ovat varsin etäällä toisistaan ideologisesti. Lisäksi toinen on lähinnä yhden asian liike – toinen yleispuolue. Eräs syy siihen, miksi maahanmuuttokritiikki on Ruotsissa herännyt melko raihnaisesti, on varmasti se, että rauhan siunauksista nauttivasta maasta puuttuu kansallisen edun puolustamisen perinne. Suomessakin sen toivoisi integroituvan entistä paremmin yleispolitiikan osaksi.

Kansanvalta kriisissä

Pidän itse koko oikeisto–vasemmisto-asetelmaa vanhentuneena, ja syitä olen analysoinut poliittisen ohjelmani johdannossa. Myös hallituksen ja opposition vastakkainasettelu on tavallaan kumoutunut. Useimmissa Euroopan maissa näyttää olevan vain yksi oppositio: kansallisen edun ja itsemääräämisoikeuden puolustajat. Kansallismielisiä vastaan ovat asettuneet sitten niin perinteinen oikeisto kuin vasemmistokin. Ne jopa puhaltavat yhteen hiileen taatakseen vähemmistöhallituksen toimintakyvyn, kunhan voivat siten estää kansallismielisten esittämän periaatteellisen kritiikin. Tällä toimintasaarrolla pyritään estämään myös maahanmuuttoa ja pakkokansainvälistämistä koskeva valtiofilosofinen arvostelu.

Entisten suurten puolueiden temppu ei tunnu kuitenkaan toimivan. Valtaa ei voida enää ottaa kansalta pois, poliittisen eliitin haltuun, joka pitäisi sitä omanaan koko vaalikauden ajan. Internetin aikakaudella ihmisten osallistumis- ja vaikuttamisvaatimukset ovat kasvaneet. Se näkyy myös vaaleissa, joissa sananvapautta puolustavien ryhmien kannatukset ovat nousussa.

Huonoksi osoittautuneeseen politiikkaan halutaan korjausta Suomessakin. Todennäköisesti reaktio kanavoituu sen kansanvaltaisen puolueen kautta, jonka vaikutusmahdollisuudet eivät perustu seteleistä tehtyyn selkärankaan vaan puhtaaseen mielipidevaltaan: Perussuomalaisten.

Euroopan maissa on tällä hetkellä suuri motiivi suitsia löyhää maahanmuuttoa. Sen sijaan äänikynnystä en haluaisi nähdä Suomen yksissäkään tulevissa vaaleissa. Kyllä eduskuntaan pitää päästä äänillä, eikä siihen saa mitään keinotekoista kynnystä asettaa. Pienetkin ryhmät ovat elävöittäneet suomalaista politiikkaa ja vaatineet myös suuria parantamaan kuuloaan. Äänikynnys olisi kansanvallan varkaus ja rikos demokratiaa kohtaan, aivan niin kuin Ruotsin mallin mukainen listavaalikin.

Oikeat punnukset nyt ruotsindemokraateille vaakaan ja vaaka hyvään kalibrointiin, niin vaa’ankieli näyttää oikein.