Internatsismi yliopistoissa

Helsingin yliopisto näyttää jälleen laittaneen auki Tutkijakollegiumiin sijoitetun ajankohtaisen yhteiskuntatutkimuksen professorinviran, joka luotiin Jane ja Aatos Erkon säätiön rahoilla. Kritisoin tehtävän täyttöprosessia, periaatteita ja nimityspäätöstä jo viran ollessa ensimmäistä kertaa haettavana vuonna 2008. Arvasin tuolloin, että tehtävään kutsutaan joku ulkomaalainen tutkija, joka ei tiedä eikä ymmärrä Suomen ajankohtaisista ja yhteiskunnallisesti tärkeistä kysymyksistä mitään.

Juuri niin kävi, ja virkaan nimitettiin brittiläis-kanadalainen Stephen Gill, jonka pääteoksia ovat American Hegemony and the Trilateral Commission (1991) sekä italialaista kommunismin teoreetikkoa Antonio Gramscia käsittelevä toimitustyö Gramsci, Historical Materialism and International Relations (1993). Arvostelin poliittista virkanimitystä muun muassa tässä.

En tiedä, minne Gill lähtee, kun hänen tehtävänsä avautuu 1.8.2011. Mutta minua kiinnostaa, mitä näyttöä hän on antanut sen tapaisesta tutkimuksesta ja yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta, ”joilla on merkitystä nyky-yhteiskunnan ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kannalta”, kuten virantäyttösuunnitelma velvoittaa. Toistaiseksi näyttöä ei ole kertynyt yhtään, vaikka aiheita riittäisi: globalisaation ja maahanmuuton ongelmallisuus, kansanvallan kavennukset, poliittisen korrektiuden vaatimukset, sananvapauden heikennykset ja yhteiskunnallisten asenteiden kärjistymiset kansainvälisyyskiimasta kärsivän ylikiehunnan myötä. Gillin mielipiteet huomioon ottaen näyttöjen puuttuminen voi olla myös hyväksi.

Ette arvaakaan, kuinka paljon minulla olisi näistä aiheista sanottavaa. Mutta sitäpä ei saa yliopistolla esittää, aivan niin kuin en saa toimia vähemmistövaltuutetunkaan virassa.

Voitte tietysti väittää, etteivät nämä blogeissa esitetyt analyysini ole oikeaoppisen kommunistisen yhteiskuntatieteen mukaisia. Voitte myös parkua, että kirjoitan paljon arkiyhteyksissä ja arkikielellä. Perustan kuitenkin näkemykseni filosofisiin teoksiini, eli tulkintani eivät ole irrallisia vaan osa filosofista kokonaisnäkemystäni ja yhteiskuntateoriaani. Tässä kokonaiskonseptiossa myös arkielämän havainnot ovat helposti käännettävissä tieteen kielelle, aivan niin kuin useat tieteen tekemät löydöksetkin puolestaan saavat vahvistuksensa käytännön elämän piiristä.

No, harmittaahan tämä paitsio vähäsen. Mieluummin kuitenkin elän vapaana kuin pallo jalassa ja akateemisen mielipidesensuurin vankina. Se, miksi en voi edes tähyillä Tutkijakollegiumin virkojen suuntaan, johtuu tosiasiasta, että kollegium johtajansa johdolla häätää minut palavaa seivästä apunaan käyttäen pihalle kaikkialta. Hän puolestaan on jonkinlainen nuorempi kollegani.

Yliopistojen pahimpia vikoja on niiden internatsistisuus. Tehtävien täyttö luovutetaan kansainvälisten tahojen käsiin, joissa päätetään, mitä yliopistoissamme saa tehdä ja opettaa. Nämä tahot taas ovat jo oman olemuksensa vuoksi monikulttuurisuuden ja kansainvälisyyden ideologian kannattajia. Mikään kriittisyys ei heidän päähänsä mahdu, ja näin internatsismi uusintaa itsensä yliopistomaailmassa.

Kun tehtävät täytetään yhä useammin ulkomaalaisilla tieteilijöillä, suomalaisten veronmaksajien resursseja valuu ulkomaille, eivätkä suomalaiset tieteenharjoittajat saa toimintatilaisuuksia. Paitsi tietysti lähtemällä maanpakoon eli siirtolaisiksi, toisin sanoen maahanmuuttajiksi.

Esimerkin siitä, kuinka Suomen yliopistot lahjoittavat varoja ulkomaalaisten hyväksi, tarjoaa tämä uutinen, jonka mukaan Helsingin yliopisto ja Aalto-yliopisto avasivat kokonaisen kerrostalon Töölöön pelkästään ulkomaalaisten vierailijoidensa majoituspaikaksi. Täytyykö yliopistojenkin pitää yllä hotelleja ja pakolaiskeskuksia? Ja pitääkö suomalaisen tohtorin olla joko asunnoton pakolainen ulkomailla tai viraton ja varaton henkipatto kotimaassa samalla kun ulkomaalaisia hyysätään kansainvälisyyden nimissä? Ei meille suomalaisille tutkijoille ole perustettu majataloja eikä katettu pöytää sen enempää täällä Suomessa kuin ulkomaillakaan.

Vastaväitteitä ajatuksiani kohtaan voidaan ehkä muodostaa epäilemällä, mikä on tieteen tehtävä: onko päämääränä tukea yksittäisiä tieteenharjoittajia ja eikö jokaisen yksilönkin tarkoituksena ole vain palvella ”tieteen ja tutkimuksen kollektiivista kokonaisetua”? Kysymyksiin voidaan vastata, että sillä tavalla ajateltaessa tieteen ja tutkimuksen kokonaisetuna pidettäisiin yksilöiden mahdollisimman tehokasta likvidointia.

Tosiasiassa ainoa konteksti, jossa tiedolla voi olla merkitystä, on ihmisyksilön kokemusmaailma: hänen elämänsä ja arvotajuntansa. Tieteen subjekti on ihminen, ja kokemukset hyvästä tai huonosta ovat välttämättä jonkun tietyn ihmisen, siis tutkijan tai tutkittavan omia kokemuksia. Ainoa toteutumisyhteys, jossa sen tapaisella moraalifilosofisella käsitteellä kuin ’tieteen kokonaisetu’ voi olla merkitystä, on ihmisen subjektiivinen tajunta. Keskeistä on, miten tieto ja ymmärrys palautuvat maailmaan, jota ne koskevat ja josta ne ovat lähtöisin. Tämä maailma on väistämättä yksityisten ihmisten maailma. Myös tieteestä hyötyjä eli tieteen tulosten loppukäyttäjä on useimmiten jokin yksityinen taho, ei kollektiivi. Siksi keskeinen kysymys on, miksi yliopistojen pitäisi kohdella omia tutkijoitaan kaltoin ja toimia kansainvälisten parta-Kallejen hyväksi, niin kuin ne nyt tekevät.

Tieteellisen kollektivismin ideologia vaikuttaa kielteisesti myös tieteenharjoittajien yksityiselämään. Ihminen pakotetaan akateemisissa yhteyksissä siirtolaiseksi, jotta hänellä ei olisi allaan kovaa maata, jotta hän ei voisi sitoutua mihinkään ja jotta hänestä tulisi helposti hallittava relativistinen pullasorsa. Heittopussit ovat epäitsenäisiä, eikä heillä ole persoonaa eikä mielipiteitä. Kun kotikin on pilalla ja omaisuus jatkuvasti muuttokontissa, tällaisesta yliopistollisesta vuokraviljelijästä voidaan helposti tehdä tiedepoliittisten tendenssien orja. Hänet saadaan toteuttamaan mitä tahansa EU:sta johdettua ohjelmaa, kunhan hänen suunsa tukitaan rahalla tai päänsärkypillereillä.

Minulla ei ole niin sanotuista kansainvälisistä tutkijoista korkeaa kuvaa. Yleensä he ovat vaarallisen epäitsenäisiä ja riippuvaisia ihmisiä.

Kielteistä on myös kansainvälisyyden ja monikulttuurisuuden lietsoma samanlaistuminen. Pilalle hapatetussa yliopistomaailmassa kirkastuu, millä tavoin monikulttuurinen vuorovaikutus yhdenmukaistaa eikä pyri säilyttämään eikä kehittämään kulttuurien alkuperäistä ja omakulttuurista rikkautta. Kaikkialla yliopistoissa puhutaan nykyään englantia, vieläpä sietämättömän huonoa englantia.

Esimerkiksi Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumin työkieleksi on akateemista kieli-imperialismia myötäillen määritelty englanti. Tämä kaventaa kieliin ja kulttuureihin sisältyvää monimuotoisuutta. Ihmiset eivät saa ilmaista itseään semanttisesti rikkaalla tavalla kotikielellään, vaan heidät pakotetaan omaksumaan englannin kieli, jonka sanojen merkitykset ovat kontekstiriippuvaisia ja siten alttiita ideologioille. Erityisesti tämä näkyy seksuaalisuutta käsittelevissä yhteyksissä, joissa homot ovat ”iloisia” ja heterot ”suoria”. Kieli muokkaa ajattelutapoja. Mutta miksi asioiden pitäisi olla esimerkiksi juuri tuolla englannin kielen määrittelemällä tavalla?

Jokainen filologi tietää, että vain syntyperäinen kielenkäyttäjä voi tunnistaa kielen kaikki vivahteet. Koska ei-natiivit englannin kielen käyttäjät eivät yleensä tunnista itselleen vieraan kielen vivahteita, on akateemisessa yhteisössä käytettävä englanti perin pohjin huonoa. Tästä johtuu, että vieraalla kielellä kirjoitetulla filosofialla ei ole poikkeuksetta mitään kirjallista eikä usein myöskään informatiivista arvoa. Vieraan kielen käyttö onnistuu vain sellaisissa yhteyksissä, joissa kielellä on pelkkä välineellinen asema, kuten matematiikan kaavojen tai luonnontieteellisten teorioiden höysteenä. Muissa yhteyksissä omasta kotikielestä luopuminen haittaa ajatusten muodostamista ja sanoman perillemenoa.

Internatsismin ja angloamerikkalaisen kieli-imperialismin ylivallasta johtuu sitten se, miksi filosofien virkaistuimille on Suomessa valittu formaalisen logiikan edustajia. Heidän ei tarvitse osata puhua eikä kirjoittaa; riittää kun hymyilee salaviisaasti jossakin retardien seminaarissa. Toinen mahdollisuus on, että antaa periksi manipulaatiolle ja ryhtyy pragmatistiksi eli alkaa ”ajatella englanniksi” omaksuen amerikkalaisperäisen, hyötyä ja käyttökelpoisuutta korostavan, pinnallisuuden oman ajattelunsa lähtökohdaksi. Tulokset palkitaan paradigman sisäisissä puoluekokouksissa.

Toivon, että englannin kieltä kohtaa kielikuolema. Juuri niin kävi latinan kielelle. Laajassa käytössä latinan sanojen merkitykset laventuivat ja alkoivat tarkoittaa melkein mitä tahansa. Englanti olkoon siis aikamme latina!

Kansainvälisyyden korostamisessa on kyse useimmiten vain itsetehostuksesta, joka on sukua Simo Salmisen Rotestilaulussaan esittämälle ylpeilylle: ”On käyty ulkomaillakin, niin ettei tartte tulla nenille hyppimään!” Tämä ei liene mitään sellaista, mistä kenenkään kannattaa olla kateellinen.

Yliopistojen pakottaminen kansainvälisyyteen tuhoaa ne hienot mahdollisuudet, jotka liittyisivät esimerkiksi ajankohtaisen yhteiskuntatutkimuksen professuuriin. Englannin kielen ylivalta rajoittaa myös tutkimusten aiheita. Kun hakijoiden kelpoisuus virkaan arvioidaan kansainvälisissä yhteyksissä, luuletteko, että monikaan virantäytön aasiantuntija osaa lukea suomenkielisiä julkaisuja, joissa puhutaan Suomessa merkityksellisistä ja suomalaisten tärkeinä pitämistä asioista? Ne yleensä sivuutetaankin hakijoiden arvioinneissa. Meille suomalaisille tärkeistä yhteiskunnallisista kysymyksistä ei voi julkaista mitään kansainvälisissä yhteyksissä, sillä siellä meidän asiamme eivät ketään kiinnosta.

Tämä tekee mahdottomaksi sen, että virkaan päätyisi joku sellainen henkilö, joka puhuu suomeksi jostakin suomalaisille merkitsevästä. Kansainvälisyyden hoilaaminen on yliopistomaailman tapa tukahduttaa alkujuurilta lähtevä yhteiskuntakritiikki ja pakottaa ihmiset samaan tukalaan internatsismin kurimukseen, jossa koko Euroopan unioni tätä nykyä on.

Ainoa mahdollisuus, että yliopistovirkaan päätyy suomenkielisillä tutkimuksilla, on se, että tehtävään kammetaan joku feministi. Sillä feministi on aina pätevä kaikkeen.

Kuten huomaatte, olen pitkälti eri linjoilla tieteen olemuksesta ja tehtävistä kuin vallassa oleva tiedehallinto. Pinta-ala, jolla toimin, on tietysti pieni, mutta järveni on syvempi kuin heidän merensä, ja itse pidän tärkeimpänä filosofian syvällisyyttä. Tässä valossa kansainvälisyyden ei pitäisi olla itseisarvo vaan sivuseikka.

Kansainvälisyys on kelpo juttu, jos se on seurausilmiö jostakin, jolla on merkitystä. Nyt se on kohotettu päätarkoitukseksi, ja tutkijakunta miettii, mitä tekisi näyttääkseen ”kansainväliseltä”.

En siis tarkoita, ettei tieteen pitäisi sisältää kansainvälistä vuorovaikutusta lainkaan. Mutta kansainvälisyysvouhotus on mennyt liian pitkälle myös yliopistomaailmassa ja heikentää kotimaisen tieteen ja suomalaisten tieteenharjoittajien toimintaedellytyksiä.

Tätä nykyä tutkijat ja professorit säntäilevät kansainvälistä mainetta saadakseen kuin levottomat lapset. Loppujen lopuksi kyseessä on pelkkä ilmaismatkoista ja sightseeing-risteilyistä koostuva piirileikki, joka käy veronmaksajille kalliiksi. Olisikin mielenkiintoista nähdä, mihin kansainvälisyysinnostus katoaisi, jos tiedeturistit pantaisiin itse maksamaan ulkomaanmatkansa. Se ehkä auttaisi erottamaan aidon kansainvälistymishalukkuuden pelkistä huvittelutarkoituksista.

Näistä asioista on kertynyt vuosien mittaan tietysti paljon sanottavaa. Systemaattisimmin kritisoin tiedepolitiikan trendejä viime vuonna julkaisemassani teoksessa Suomalaisen nykyfilosofian historia. Viittaan myös yhteiskuntafilosofisiin pääteoksiini Dialoginen filosofia ja Työttömän kuolema, joita filosofian laitoksen laitoskirjasto ei ole hankkinut kokoelmiinsa, niin kuin ei yhtäkään väitöskirjani jälkeen julkaisemaani teosta. Reilumpaa tunnustusta työlleen tuskin voisi toivoa.

Näin lukukauden alussa on helpottavaa sekin, etten pääse pitämään kurssejani filosofian laitoksille. Mutta tärkeintähän on, että kaikki ovat tyytyväisiä siihen, mitä yliopistoissa nyt tehdään.