Antiikin kreikkalaisesta mytologiasta tunnettu Prokrustes oli maantierosvo, joka kaatoi uhrinsa vuoteeseen. Mikäli uhri oli liian pitkä, hän sahasi uhrinsa jalat poikki – mikäli liian lyhyt, hän venytti uhrinsa vuoteen mittaiseksi. Euroopan unioni on toiminut Kreikassa jokseenkin Prokrusteen tapaisesti pakottaessaan kreikkalaisia euronormien mukaiseen taloudenpitoon.
Julkisessa sanassa on syytelty Kreikan kansaa siitä, että se on sanonut ”ei”:nsä valtiontalouden säästötoimille. Olisi kuitenkin alkeellista arvostella kansalaisia siitä, että he eivät hyväksy virkamiesten, poliitikkojen ja EU:n sorvaamia säästötoimia.
On totta kai selvää, että kreikkalaisilla on omaakin syytä valtion huonoon taloudelliseen tilaan. Maa esimerkiksi alkoi ahmia velkaa keinoteltuaan itsensä euroalueen jäseneksi ja alettuaan saada lainaa lähes Saksalle ominaisella korolla. Valtion työntekijöiden etuudet ovat olleet kohtuuttomia, ja aseisiinkin maa on satsannut enemmän kuin lääkäri määrää.
Mutta pääsyyllinen Kreikan nykyiseen kurjuuteen ei ole tuo pienehkö kansa. Sen syytteleminen olisi aivan yhtä perusteetonta kuin juutalaisiin tai mihin tahansa kansakuntaan kohdistuva vainoaminen. Syyllisiä pitäisi etsiä niistä taloudellisista rakenteista ja ehdoista, jotka ovat pakottaneet kreikkalaiset, portugalilaiset ja monet muut kansat pelkiksi pelinappuloiksi.
Pääsyyllisiä ovat kansainvälinen kapitalismi, globalisaatio, Euroopan unioni ja internationalismi.
Ikävää on, että banalisoitunut viestintäkulttuurimme ei salli periaatteellista, todellisiin syytekijöihin pureutuvaa kritiikkiä, vaan se pyritään lavastamaan ”rasismiksi” tai ”suvaitsemattomuudeksi”. Tosiasiassa juuri nämä ei-toivotut ilmiöt voitaisiin välttää, mikäli harjoitettaisiin entistä syvempää järjestelmäkritiikkiä ja syyttävä sormi kohdistettaisiin ihmisten ja kansojen sijasta systeemin perusteisiin.
Muinaisten kreikkalaisten harjoittamasta filosofiasta tuli länsimaisen rationalismin helmi juuri siksi, että se organisoitiin metodiksi, jolla oli mahdollista analysoida syitä ja kehittää teoriankaltaisia selityksiä aikaisemman syyttelyn, arvailun ja taikauskon sijaan. Taikauskoa myös taloustoimijoiden olisi aihetta välttää.
Se, joka arvostelee kreikkalaisia, syyttää uhreja. Myös Suomesta tehtiin mannekiini edelläkävijäksi euroon, kun EU:n virkamiehet hyväksyivät yksityiset eläkekassat osaksi Suomen valtiontaloutta 1990-luvun EMU-neuvotteluissa, jolloin valtionvelkamme ylitti 60 prosenttia BKT:stä eivätkä jäsenyysehdot olisi muutoin täyttyneet. Myös meitä käytettiin hyväksi esimerkkitapauksen luomiseksi Etelä-Euroopan maille ja niiden rohkaisemiseksi euroon.
Tämä valheellinen politiikka jatkuu edelleen. Siksi on väärin syytellä kansoja tai kansalaisia, jotka haluavat pitää kiinni demokratiasta ja itsemääräämisoikeudestaan. Siitähän kreikkalaisten kapinassa säästötoimia vastaan on ollut perimmältään kyse.
Olen vastustanut Euroopan unioniin liittymistä ja euron jäsenyyttä systemaattisesti vuodesta 1994 asti, koska tiesin, mitä kyseisen tien päässä odottaa.
Euroopan unioni on kapitalismin käsikassara, joka johtaa kansallisvarallisuuden menetykseen, julkisen omaisuuden ja valtionomaisuuden ajautumiseen vieraaseen hallintaan ja sitä kautta valtioiden toimintakyvyn perikatoon.
On säälittävää, että varsinkin isänmaallisena aiemmin esiintynyt kokoomus on ministeriensä Katainen ja Stubb toimesta asettunut puolustamaan EU:n roskalainoitusta. Olen vastustanut useissa kirjoituksissani luottojen ja takauksien myöntämistä niin Kreikalle kuin Portugalillekin. Perussuomalainen puolue on ollut niin ikään oikeassa vastustaessaan letkuruokintaa systemaattisesti. Paremmin asiat olisivat, jos nämä johtopäätökset olisi muutettu teoiksi ja saatettu koko Kreikan kansantalous ajoissa velkasaneeraukseen.
Nyt Kreikka on eurosta eroamisen tilanteessa, mutta myös suomalaiset ovat miljardikaupalla köyhempiä. On irvokasta, että talouden ”asiantuntijoilta” tiedustellaan, montako tuhatta miljoonaa tähän kaivoon on uponnut, ja nämä antavat arvioita kuin hedelmäpelit. On häkellyttävää, miten myös valtiovarainministeri Katainen levittää kätensä ja toteaa kuin laupias lammas, että summaa ”ei tiedä nyt kukaan”!
Eiköhän se pitäisi itse tietää, kun kerran on tullut laitettua nimi niihin velkapapereihin, joilla meidän verovarojamme on jaeltu vieraiden kansantalouksien tukemiseen?
Tästä tukemisesta on ollut enemmän haittaa kuin Kreikan eroamisen mahdollisista seurannaisvaikutuksista Suomelle.
Säärintamien välissä on usein tila, jossa ilma on tyven. Sellainen tyyni tila on vallinnut myös mediassa koko kevään. Tiedotusvälineet ovat tarkoituksellisesti vaienneet Euroopan talouden vajoamisesta.
Kreikasta vaiettiin vaalien vuoksi, ja portugalilaisten suut tukittiin paalatulla rahalla, tosin vain hetkeksi. Espanjassa ja Italiassa konkurssihedelmät kypsyvät, ja Ranskan taloudesta välteltiin antamasta realistista kuvaa presidentinvaalien vuoksi.
Oma arvioni tilanteesta: todennäköisyys Kreikan eurosta eroamiselle on lyhyellä tähtäimellä vain 30 prosenttia mutta kaikkien maiden eroamiselle pitkällä tähtäimellä 100 prosenttia.
Lyhyen tähtäimen arvioni johtuu siitä, että omankin valuuttansa kanssa Kreikka kohtaisi samat ongelmat, jotka luotiin jo euron aikana, mutta sen lisäksi tulisi suuri määrä uusia. Kreikka siis edelleenkin pelastetaan, tai se pelastaa itse itsensä säätämällä demokratiansa vastaamaan eurotalouden vaatimuksia yhä uusissa ja uusissa vaaleissa. Kansanvallan pilkkaa on, että tämä demokratian raiskaus tapahtuu kansanvallan kehdossa, Kreikassa.
Ennen pitkää koittaa kuitenkin aika, jolloin Espanjan ja Italian kaltaiset isot valtiot alkavat maksaa velkojaan seteli- ja bittirahoituksella, mikä merkitsee inflaatiota ja tasaveroa kaikille. Tämä simpauttaa myös korot omalle kiertoradalleen ja johtaa suuren osan ylivelkaantuneista kotitalouksista samanlaiseen vankeuteen kuin 1990-luvun alussa.
Niin valtioiden kuin yksityishenkilöidenkin kannattaa tosiaan miettiä, mihin silmukkaan päänsä laittaa.
