Toukokuun seitsemäntenätoista vietetään jälleen kansainvälistä homofobian vastaista päivää. Jokin aika sitten näytti siltä, ettei kyseistä päivää enää tarvittaisi. Myös minusta on ankeaa jankutella toisten ihmisten ennakkoluuloja vastaan. Mutta Venäjältä ja islamilaisista maista saadut esimerkit osoittavat kuitenkin, että viranomaisvalta, poliittinen valta ja jopa YK toimivat edelleen seksuaalivähemmistöjä vastaan, ja asiaan pitää puuttua.On kurjaa, että omasta seksuaalisuudesta puhuminen tuomitaan ”propagandaksi”, kuten Pietarissa, jossa homoseksuaalisuuden julkinen esittäminen karnevaaleissa ja kaikkialla muuallakin on nyt kielletty.
Tosiasiassa seksuaalisuus on kauneinta ja parasta ihmisessä, ja avoin esiintyminen on kokemuksista mitä voimauttavimpia. Homofoobikoille ei ole varmaankaan tullut mieleen, millaista propagandaa heidän oma uskonnollisperäinen tai muulla tavoin epärationaalinen argumentaationsa on.
Myös Suomessa homovastaiset puheet ovat lisääntyneet. Gay pride -kulkuetta vastaan suunnattu kaasuisku tuskin olisi ollut mahdollinen ilman, että tekijöitä on kannustettu tuohon yltiöpäiseen, ihmisoikeuksia ja ilmaisunvapautta, ylenkatsovaan tekoon.
Seksuaalivähemmistöille tarkoitettuja ravintoloita ahdistellaan kiristelemällä viranomaismääräyksiä, uimahalleissa järjestetään homovastaisia ratsioita, ja järjestöjen toimitiloja vandalisoidaan. Valtakunnallisen Setan toimisto irtisanottiin tiloistaan, ja myös Helsingin seudun Seta joutui muuttamaan.
Pienpuolue Kristillisdemokraattien kannan katsottiin riittävän homoavioliittojen torppaamiseen hallitusneuvotteluissa, vaikka muilla hallituspuolueilla oli periaatteellisesti myönteinen kanta hanketta kohtaan. Näin puolueet myivät homot hallituksen liima-aineeksi kuin Juudas messiaansa neljälläkymmenellä hopearahalla.
Nämä ovat ahdasmielisyyden ja homofobian ilmenemismuotoja käytännössä.
Yksi syy homovastaisuuden lisääntymiseen on varmastikin maahanmuutto. Liiallinen maahanmuutto on polkenut kantaväestöön kuuluvien ihmisten sosiaali- ja työpoliittisia oikeuksia ja aiheuttanut yleisrasististen asenteiden kasvua. Maahanmuuttajien piiristä sitä on ollut helppo levittää myös kantaväestöön kuuluvien vähemmistöjen suuntaan. Voidaan siis sanoa, että LGBT (”lesbian, gay, bi, trans”) -oikeuksien kehittäminen on pysähtynyt siihen uusvanhoillisuuteen, joka on noussut esiin nimenomaan liialliseksi koetun maahanmuuton takia.
Tämän vuoksi moni homokin luultavasti miettii, täytyykö tässä vielä alkaa ulkomaalaisiakin suvaitsemaan, ikään kuin heteroissa ei olisi jo tarpeeksi sietämistä. Ongelma on siinä, että valtio ja yhteiskunnan eri orgaanit ovat ottaneet liian helposti kantaa ulkopuolelta tulevien ihmisten puolesta oman maan kansalaisten etuja vastaan.
Tosiasiassa ulkomaalaisten kansalaisoikeudet ovat täysin eri asia kuin kantaväestöön kuuluvien ihmisten seksuaalisuus. Siksi nämä asiakysymykset tulisi pitää erillään, ja julkisen vallan pitäisi huolehtia ensisijaisesti oman maan kansalaisten vähemmistöoikeuksista. Maahanmuuttoa on joka tapauksessa rajoitettava talous-, sosiaali-, työ-, kieli-, väestö- ja kulttuuripoliittisista syistä, kun taas kantaväestöön kuuluvien ihmisten seksuaalipoliittiset oikeudet ovat aineettomia eivätkä lopu jakamalla.
Joskus kuulee väitettävän, että maahanmuutto on auttanut tekemään yhteiskunnastamme entistä vapaamielisemmän. Tosiasiassa maahanmuuton myötä levinneet aatteet, kuten islam, ovat vaikeuttaneet seksuaalivähemmistöjen elämää lännessä, esimerkiksi aiemmin vapaamielisessä Hollannissa. Maahanmuuton sivuseuraukset, kuten nationalismin ja omaisuusrikollisuuden kasvu, ovat saattaneet kansalliset vähemmistöt entistä ahtaammalle ja usein myös aiheettomasti epäilyksenalaisiksi.
Myös Venäjällä homovastaisuuden kasvu johtunee ihmisten kyllästymisestä kansainväliseen anarkokapitalismiin ja talousliberalismiin. Tämän merkiksi vastustetaan sitten myös arvoliberalismia. Samoin EU-maissa on vaarana, että asenteet kylmenevät ja kovenevat kaikkia asiakysymyksiä kohtaan, kun talous romahtaa.
Juuri tästä olen varoittanut jo arvostellessani sekä maahanmuuton lisäämistä että EU:n holtitonta taloudenpitoa. Monet ihmettelivät, miksi vaadin (seksuaalivähemmistöliikkeestä poiketen) myös maahanmuuton rajoittamista ajoissa. Kun tähän ei ole reagoitu, on lähtenyt lentoon konservatiivisuus, joka kohdistuu lopulta kaikkeen, organisoituu puoluepolitiikaksi ja tuottaa poliiseja ja vartijoita joka kadunkulmaan.
Homofobian vastaista päivää motivoi myös se tosiasia, että Suomen valtio ei ole vieläkään tunnustanut seksuaalivähemmistöjen asioita tasa-arvopolitiikkansa osaksi. Vähemmistövaltuutetun toimisto tunnustaa vain etniset vähemmistöt ja tasa-arvovaltuutettu sukupuolten välisen tasa-arvon. Valtion suvaitsevaisuus on siis valikoivaa, kuten suvaitsevaisuus aina on, mutta vierasperäisten puolelle asettuessaan valtio tulee toimineeksi oman laillisuusperusteensa lähdettä, eli omia kansalaisiaan, vastaan.
Tällä virallis-formaalilla tasa-arvohierarkialla on melko vähän merkitystä, sillä byrokraattien puuttuminen asioihin usein vain lisää eripuraa, eikä valittaminenkaan ketään elätä. Mutta sillä on kuitenkin symbolista merkitystä asenteiden ilmaisijana.
Esimerkiksi pari vuotta sitten virkaan valittu uusi vähemmistövaltuutettu ei ole pyrkinyt korjaamaan ongelmaa, vaikka vähemmistövaltuutetulla on oikeus tehdä myös lakialoitteita. Mikäli minut olisi valittu vähemmistövaltuutetuksi (epäpäteväksi todetun Eva Biaudet’n ohi), olisin varmasti ryhtynyt toimenpiteisiin myös seksuaalivähemmistöjen asioiden liittämiseksi toimiston tehtäväalaan.
Setakaan ei ole kieltänyt seksuaalista tasa-arvoa heteroilta, joten miksi valtion pitäisi kieltää jotakin homoilta?
