Rikkauden rakennemuutoksesta

Jorma Ollila on kyllä hieno markkina-analyytikko. Äskettäin hän arvioi, että puhe yritysjohtajien ahneudesta Suomessa on ylilyönti. Ei ihme, että firman raappahousut ovat pahasti roudassa, kun johtajisto aistii ihmisten asenteet ja tunnelmat näin tarkkanäköisesti.

Ja voi tuota köyhien ihmisten ahneutta! Kun rikkaat rikastuvat, muiden ihmisten ”ahneus, kateus ja pahansuopuus” sen kuin yltyvät. Esimerkiksi tässä jutussa muuan IT-miljonääri paheksuu ”kerjäläisiä”, jotka ovat anoneet häneltä almuja. Tulee mieleen vanha vitsi Aku-sedästä, joka meni pyytämään Roopelta lisää liksaa, jolloin Roope vastasi rahasäiliön sisältä kolikoitaan kiillotellen, että ainako SINÄ ajattelet vain rahaa!

Köyhien ihmisten ahneutta saattaa lisätä juurikin se, että heidän rahansa kilisevät tätä nykyä hyvätuloisten taskuissa, jonne ne ovat kulkeutuneet optiorahastuksen, tuottavuuden parantamisen, asuntokeinottelun ja muun puliveivauksen tuloksena.

Opiskelijoiden, palkansaajien ja akateemisen valkokaulusköyhälistön ahneus on ihan samanlaista kuin Suomen tasavallan ahneus valtiomme yrittäessä välttyä siltä, että kansallisvarallisuuttamme saatetaan Euroopan unionin, kansainvälisen kapitalismin sekä Brysselin, Strasbourgin ja Frankfurtin rahalordien hallintaan.

Elämä on kallista, mutta siitä huolimatta erittäin suosittua. Jos ahneus ei johdu pelkästään halusta pysyä tässä elämässä, se johtuu pelosta vapautua siitä. Ahneuden takana on alitajuinen kuolemankammo: rahakkaan täytyy saada vielä se yhdestoista miljoona, jotta jäisi edes yksi siltä varalta, että sota, vallankumous tai jokin muu katastrofi vie kaikki aiemmin hankitut. Näin voisi jatkossakin välttyä tekemästä rehellistä työtä. Takaraivossa vaanii aavistus siitä, että kuolema vie lopulta ihmiseltä kaiken.

Ahneus on angstinen asia, ja sen vuoksi kaiketi sanotaankin, ettei köyhä ole se, jolla on vähän, vaan se, jolta aina vain jotakin puuttuu.

Suomalaisen yhteiskunnan parhaita piirteitä on ollut tasa-arvoisuus ja kohtuullisuus. Lähtiessäni kesäisin Ison Roobertinkadun kodistani ulkoilemaan bongasin toisinaan Aatos Erkon istuskelemasta puistonpenkiltä kävelykadun toisesta päästä. Ilmeisestikin hän oli matkalla konttoriltaan Diana-puistosta Kaivopuiston rantaan kotiin. Näky oli hersyvä, sillä yleensä noilla penkeillä istui sellaisia kunnianarvoisia kaupunkilaisia, joiden omaisuus mahtui kahteen muovikassiin. Mutta julkinen istuin näytti joka tapauksessa kelpaavan varakkaammallekin väelle, niin kuin tietysti ministereille muutoinkin.

Aatos Erkko osasi kylläkin asioita, joista moni yhtä rikas voisi olla hänelle kateellinen. Hän tajusi, että hyväosaisuuden ei pidä antaa näkyä. Suomalaiset kun arvostavat enemmän yhdenvertaisuutta kuin varakkuutta, joten omaisuuden ahmiminen ei tuo kunnioitusta. Myönteistä mainetta saa suuripiirteisyydellä, kun lahjoittaa jotakin pois.

Viime viikonloppuna menehtyneen Aatos Erkon edellä kävi akateemikko Eino Jutikkala, joka asui hänen naapuritalossaan Merikadulla. Hän lahjoitti pääosan omaisuudestaan eli noin 22 miljoonaa euroa Suomalaiselle Tiedeakatemialle.

Herrasmiesten vaihtaessa postipiiriä koko eteläinen Helsinki on rakennemuutoksen kourissa. Niin ikään Merikadulla pitkään asunut professori ja filosofi Lauri Rauhala (jonka puoliso toimi aikoinaan presidentti Kekkosen yksityissairaanhoitajana) on tätä nykyä palvelutalossa. Saa nähdä, keitä heidän tilalleen noille hoodeille asettuu: nuoria juppeja vai venäläisiä uusrikkaitako?

Kekkosesta sen verran, että hänelläkin oli yksityisasunto aivan Kaivopuiston kupeessa Puistokadulla. Vaikka keittiön ja kylpyhuoneen hanat olivatkin kultaa, myös myrrysmies ymmärsi sen, että poliittista valtaa pitää käyttää kansalaisyhteiskunnan eikä taloudellisen eliitin ehdoilla. Niinpä myös talouselämän johtajat olivat hänen edessään kontallaan. Politiikka ohjasi taloutta eikä talous politiikkaa, kuten nykyisin. Eivätkä ne ajat valtiontalouden, tasa-arvon ja hyvinvointivaltion luomisen kannalta mitään huonoja olleet.