Milloin Kela liittää päätöksiinsä eutanasiapillerin?

Vihreät saivat syytösryöpyn silmilleen ottamalla kantaa eutanasian puolesta eilisessä puoluekokouksessaan. ”Ihmisellä on oikeus paitsi hyvään elämään, myös hyvään kuolemaan tarvittaessa hyvän saattohoidon turvin tai ihmisen halutessaan viime kädessä avustettuna”, puolue kirjasi ohjelmaansa.

Aiheesta olisi kiusaus vääntää makaaberi vitsi, sillä sana ”eutanasia” on johdos kreikan kielen sanoista ”eu” ja ”thanatos”, jotka merkitsevät ’hyvää kuolemaa’. Kun Kreikan kansantalous puolestaan tekee kuolemaa, se kärsii nyt siis eräänlaista ”EU-kuolemaa”!

No niin. Kuolema on tietenkin vakava paikka. Armokuolemaan tai ”hyvään kuolemaan” liittyviä eettisiä ongelmia eivät ole pystyneet viisaammatkaan ratkaisemaan, joten ei ihme, etteivät tyydyttäviä vastauksia ole saaneet aikaan sen enempää armokuoleman puolesta esiintyneet vihreät ja vasemmistoliittolaiset kuin heidän vastustajikseen ilmoittautuneet perussuomalaiset ja kristillisetkään.

Eutanasia kaapattiin poliittisen juupas–eipäs-väittelyn välineeksi, ja asiaa koskevien kannanottojen ehdottomuudessa näkyy poliittisen nykyretoriikan tunnekylmyys. Sekä puolustajilta että vastustajilta on puuttunut kyky tunnustaa asian itsensä ongelmallisuus, se, että mitään yksiselitteisesti hyvää ratkaisua ei ole.

Eutanasian tarkoituksena on sietämättömiksi käyneiden kärsimysten lopettaminen tilanteessa, jossa hoidot ovat tehottomia ja ihminen todennäköisesti kuolee. Aktiivisessa eutanasiassa tehdään toimenpide, jolla ihmisen elintoiminnot lopetetaan hänen tahdostaan. Passiivisessa eutanasiassa ainoastaan pidättäydytään jatkamasta elämää hoitotoimilla, mikäli niistä ei olisi apua ja ihminen itse tätä ratkaisua pyytää. Avustetusta itsemurhasta on kyse silloin, kun saattohoitovaiheessa oleva ihminen on tajuissaan ja pyytää elämänsä lopettamista olematta itse kykenevä tekemään itsemurhaa. Kuolinavusta taas on kyse, kun vaikeasti sairasta autetaan kuolemaan, tai kun itseään ilmaisemaan kykenemättömän elintoiminnot lopetetaan.

Määrittelevää ja julmaa tekstiä tämäkin tietysti on. Juuri sitä, joka on tyypillistä etiikan ja moraalifilosofian alueella, jotta edes jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen päästäisiin.

Monilta on jäänyt huomaamatta, että passiivista eutanasiaa harjoitetaan terveydenhuollossa koko ajan. Aktiivisista hoidoista on lupa luopua, mikäli on todennäköistä, että ne eivät hyödyttäisi potilasta. Tällä tavoin menetellään sairaaloissa jatkuvasti. Olisikin mielenkiintoista tutkia, kuinka paljon lääkärit tekevät tällaisia hoitopäätöksiä arkipäivän käytännöissään ilman, että ne tulevat koskaan esiin eutanasiaksi määriteltyinä. Lopettavatpahan vain parhaan mahdollisen hoidon antamisen, nostavat kätensä ja luovuttavat ilman, että kukaan tiedostaa asiaa ongelmaksi.

Ongelmaksi koetaan lähinnä aktiiviset toimenpiteet kuoleman jouduttamiseksi. Terveydenhuollon etiikka on pyrkinyt pitämään ihmisen tässä maailmassa mahdollisimman pitkään. Perusteet jakautuvat lähinnä kahteen ryhmään.

1) Ensimmäisen muodostavat ihmisarvoon, olemusajatteluun ja kantilaiseen etiikkaan liittyvät perusteet. Tämän mukaisesti vedotaan elämän itseisarvoon tai uskonnollisiin näkökohtiin. Kantilainen universalismi ja teleologisuus vaativat etiikan määrittelemistä yleispätevästi päämääristä ja tarkoituksista lähtien. Jos elämää pidetään itseisarvona ja päämääränä sinänsä, sitä ei ole oikeutettua lopettaa. Jotta etiikka olisi yleispätevää, elämää ei ole oikein lopettaa missään tapauksessa. Niinpä ihmistä on pidettävä hengissä, sillä poikkeukset merkitsisivät hyväksi harkitun päämäärän ja etiikan itsensä sivuuttamista. Jotta etiikka ylipäänsä olisi mahdollista, elämän itseisarvosta ei voida tinkiä.

Myönnän, että asiasta on helppo teoretisoida ja vääntää akateemista jargonia. Mutta monet filosofit ovat tehneet toki myös käytännön johtopäätöksiä, aivan kuten André Gorz, joka päätti päivänsä filosofisesti, tai Gilles Deleuze, joka kuoli filosofisen kuoleman hyppäämällä kuolemansairaana asuntonsa ikkunasta.
Kaikki tilanteet eivät kuitenkaan ole niin selviä, että aktiivinen eutanasia voitaisiin hyväksyä. Esimerkiksi kaikki kuolevat eivät kärsi koko ajan sellaisia sietämättömiä tuskia, jotka oikeuttaisivat nopeutetun lähtöselvityksen.

2) Toisen perusteluryhmän muodostavatkin sitten pragmaattiset eli käytännöllisperäiset perustelut. Ne liittyvät mahdollisuuksiin, joita eutanasian hyväksyminen voisi tuottaa. Tarkoituksena on torjua eutanasian väärinkäyttö.

On helppo kuvitella, mihin aktiivisen eutanasian, kuolinavun tai avustettujen itsemurhien hyväksyminen johtaisi. Monella omaisella tai läheisellä on luonnollisesti kiusaus päästää omainen tai läheinen ihminen tuskistaan. Mutta eutanasian käyttäminen ei välttämättä vähentäisi ongelmia vaan toisi niitä lisää. Ensimmäinen on, kuka eutanasian suorittaa. Tai jos kuoleva itse vapauttaa itsensä kärsimyksistä, kuka tarjoaa hänelle siihen välineet. Seuraisi omantunnon ongelmia.

Toinen ongelmaryhmä syntyy, jos armokuolema muuttuu murhaamiseksi. Moni perillinen haluaisi jouduttaa lähimmäisensä kuolemaa, jotta perintöä ei kuluisi pitkäaikaiseen hoitoon, kun oma asuntolainakin on maksamatta. Joku toinen saattaa haluta kostaa läheiselleen tappamalla hänet ennen aikojaan. Joku taas saattaa pyrkiä nopeuttamaan kuolemaa vakuutuskorvauksen toivossa. Voipa joku kuoleva olla niin epäitsekäs, että hän haluaa tappaa itsensä lähimmäistensä hyväksi, jotta heidän ei tarvitsisi katsella kuolemaan päättyvää kärsimysnäytelmää.

On selvää, että aktiivisen armokuoleman hyväksyminen avaisi tien vähintään yhtä moniin ongelmiin kuin se ratkaisisi. Siksi lääketieteen etiikassa on pidättäydytty aktiivisen eutanasian hyväksymisestä, ja on omaksuttu periaate, jonka mukaan ihmistä hoidetaan mahdollisimman hyvin ja mahdollisimman pitkään. Näin on syntynyt pohjoismaissa sovellettu käytäntö, jonka mukaan yhteiskunta pyrkii tarjoamaan potilaille parasta mahdollista hoitoa.

Valtiontalouksien luhistuessa tästä periaatteesta saatetaan joutua tinkimään. Tällöin on vaarana, että eutanasiaakaan ei sovellettaisi eettisin motiivein ja perustein. Sen sijaan eutanasiaa harjoitettaisiin kuolevien toimittamiseksi mahdollisimman nopeasti pois rasittamasta valtion ja kuntien taloutta. Tätä kautta myös Kela voisi liittää aikaa myöten päätöksiinsä eutanasiapillerin. Tilanne eutanasiaoikeuksien laajentamiselle on siis erittäin epäotollinen, vaikkakin aihetta koskevalle keskustelulle suotuisa.

Yksi tapa puolustaa eutanasiaa on vedota ihmisen itsemääräämisoikeuteen. Peruste on horjumaton sikäli, että elämän katsotaan olevan ihmisen itsensä eikä yhteiskunnan omaisuutta. Tältä kannalta eutanasiaa ei voitaisi sanoa armokuolemaksi, sillä se ei edellytä yhteiskunnan armeliaisuutta, ainakaan jos ihminen on tajuissaan. Ihmisellä on oikeus päättää omasta elämästään ja kuolemastaan itse, ilman yhteiskunnan armeliaisuutta tai rajoituksia. Voidaan myös väittää, että näinhän jokainen ihminen automaattisesti tekee, sillä jokainen päättää elämänsä jatkamisesta tai lopettamisesta koko ajan joko jatkamalla elämää tai tekemällä itsemurhan.

Jos ihmisen tahtoa kunnioitetaan, tällöin yhteiskunnan tulisi suoda ihmiselle mahdollisuus myös kuolla. Toisaalta yhteiskunnan velvollisuus on suojella yksilöä esimerkiksi mielenhäiriössä tehdyiltä itsemurhilta, ja juuri siksi itselleen vaaraksi oleva yksilö voidaan myös toimittaa pakkohoitoon.

Epäilyksetöntä on, ettei eutanasian ongelmiin ole olemassa helppoja, jos mitään, ratkaisuja. Elämän itseisarvoon nojautuva lakimoraali on ahdas eikä salli poikkeuksia. Toisaalta yleispätevä laki, joka legitimoisi poikkeukset, voisi johtaa väärinkäytöksiin.

Omasta mielestäni hyvän kuoleman ohella pitäisi keskittyä entistä enemmän pohtimaan, kuinka ihmisille voidaan taata hyvä elämä.

Silti kukaan ei voine väittää, ettei olisi armollista ja hyvään elämään liittyvää myös suoda ihmiselle arvokas ja kunniallinen poistuminen tästä maailmasta ilman, että hoito muuttuu kidutukseksi, elämä pelkäksi kärsimykseksi. Sellaisella elämällä, jonka mahdollisuudet on käytetty loppuun, ei ole muuta arvoa kuin tuota itseisarvoa. Mutta mitä arvoa sillä sitten on? Siihen kukaan ei ole pystynyt vastaamaan, ja juuri tämän ongelman ratkaisemiseksi itseisarvoja sanotaankin itseisarvoiksi.

Ajatus itseisarvoista taas on suuri kupla sikäli, että ne on edellytetty vain muodollisesta syystä: jotta etiikka olisi ylipäänsä mahdollista. Jotta itseisarvoilla olisi merkitystä, niille olisi määriteltävä sisältö, mikä ei käy ilman, että joku päättää esimerkiksi siitä, paljonko elämä maksaa tai mikä on kohtuullisen kärsimyksen oikea määrä verrattuna nautintoon. Jos elämä on tyhjentynyt kaikista merkityksistä, siitä ei ole jäljellä muuta kuin tuo elämän olemassaolo itse ja sen itseisarvoisuus. Se puolestaan ilmenee ihmisen tietoisuutena, tajuntana, sieluna tai henkenä riippuen, minkä tieteenalan kieltä käytetään.

Eutanasian vastustajien ajatus elämän itseisarvosta perustuu viime kädessä transsendentaalifilosofiseen tai uskonnolliseen näkemykseen sielusta. Sen sijaan pragmatisteille olennaista ei ole eutanasian periaatteellinen hyväksyttävyys tai tuomittavuus, vaan se, kuinka ihminen voi kokea hyvän ja arvokkaan kuoleman. Varmasti molemmat toivovat, että se olisi mahdollista esimerkiksi kotioloissa ilman, että ihmistä riepotetaan ja letkuruokitaan kuin morfiinia täyteen pumpattua Euroopan rahaunionia.