Tahdon riemuvoitto?

”Frank” on etunimi, jota käytetään amerikkalaisissa toimintasarjoissa reippaan ja tekevän miehen nimenä. Amerikan kielen sana ”frankly” merkitseekin samaa kuin ’suoraan sanoen’, ’suorapuheisesti’, ’vilpittömästi’ ja ’rehellisesti’. Martela puolestaan on perheyritys, joka onnistui myymään Suomen virkamiehille konttorikalusteita kasvun vuosina ja rikastui sillä, kunnes viranomaiset päättivät siirtyä Corbusieriin...

Frank Martela on yhdistelmä näistä. Helsingin Sanomien kulttuuripäivystys bongasi jokin aika sitten Martelan omalla tutkallaan ja laati hänestä näennäisen ystävällisen mutta ilkikurisen ja piikittelevän kirjoituksen, jossa tulokasfilosofia tituleerattiin ”seuraavaksi Esa Saariseksi”, ikään kuin Saarinenkin olisi jo niin sarjoittunut, että hänen takanaan piileksii jonokaupalla seuraajia ja klooni-ikoneja.

No, itse ovat omalla toiminnallaan saaneet aikaan tämän vaikutelman: Himanen jäljittelemällä lauseenmuodostusta ja Martela kirjavalla pukeutumisella (jonka pitäisi kai olla homoestetiikka huomioon ottaen enemmänkin minun heiniäni).

On se vaikeaa olla oma itsensä, jopa filosofin! Toiselta puolen nämä Martelat ja Himaset ovat tavattoman hauskoja. Ei heitä Vaahteramäen Eemeliin voi verrata, mutta tietty pragmaattisuus tuo mieleen sen saman todellisuuden, josta ovat kotoisin niin käkikellot ja kottaraispöntöt kuin keväinen palokärjen rummutus kelohonkaa vasten. (Mainittakoon, että Vaahteramäen Eemelistä tuli aikuisena arvostettu kansalainen, nimittäin kunnanvaltuuston puheenjohtaja.)


Tahdonvoiman salaperäisyys

Martela ponnahti mieleeni, sillä kirjakaupassa havaitsin, että hän on hitsannut kasaan teoksen, jonka kannessa lukee Tahdonvoiman käyttöohje (Tammi 2013). Turhaan ei sanota, että tekevä poika on taivaan lahja. Aihe on myös minulle itselleni läheinen, sillä olin kirjoittanut jo teokseni Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005) loppuun luvun, jossa kerroin, että maailmankaikkeudessa vallitsee kaksi voimaa: elämänenergia ja tahdonvoima.

Määrittelin ne seuraavasti. Elämänenergia on selitys sille, miksi mitään ylipäänsä on ja miksi todellisuus muuttuu sekä kehittyy kohti erilaisia muotoja. Tahdonvoima taas on kykyä suunnata elämänenergiaa tavalla, jolla tietty tarkoitus toteutuu. Yksinään elämänenergia on kuin hehkulamppu, joka säteilee kaikkiin suuntiin mutta ei saa aikaan mitään, kun taas tahdonvoima on kuin lasersäde, joka keskittää energian yhteen aaltoon, ja siksi sillä voi leikata jopa terästä.

Jo keskiajan oppineet totesivat ”velle non vultum est”. He tarkoittivat, että ”tahtomista ei tahdota”. (Älkää olko huolissanne, tätä ei löydy Martelan kirjasta.) Viittasin tähän ajan patinoimaan lauseeseen vain havainnollistaakseni tahtomisen olemusta. Se on intentionaalinen tila, jonka intentio prima ei voi tulla intentio secundan kohteeksi. Suomeksi sanottuna: ihmiset eivät voi mitään tahdolleen, ja siksi he eivät voi käyttää tahtoaan. Tahtoa joko on tai ei ole, ja juuri siksi esimerkiksi masennus on aina ollut tietäjillekin vaikeasti parannettava tila.

Tahdonvoiman alkuperä on siis mysteeri, aivan niin kuin elämänenergiankin. Ei ole silti epätieteellistä sanoa, että molemmat vallitsevat. Nämä käsitteet ovat nimiä ilmiöille, joita esiintyy todellisuudessa. Monet filosofit, kuten Schopenhauer ja Nietzsche, näkivät tahtomisen enemmänkin metafyysisenä, koko elämän olemukseen liittyvänä asiana, kuin minkäänlaisena konkreettisena pyrkimyksenä tai psykologisesti lähestyttävänä haluna, ja tästä syystä heidän ajatuksensa soutivat syvissä vesissä. Esimerkiksi Schopenhauerille kaikki elämä oli persoonattoman elämäntahdon ilmausta.

Sen sijaan Frank Martelan esiin nostama näkökulma on pikemminkin psykologinen kuin filosofinen, ja psykologina hän on enemmänkin psyykkaaja, valmentaja ja kokeellisen tutkimuksen hyödyntäjä kuin ilmiöiden tulkitsija tai ihmisten ymmärtäjä. Martelan kirjan kansien välistä ei siis löydy mitään ranskalaista esseistiikkaa vaan – kuten hän tuttua kielikuvaa käyttäen sanoo – työkalupakki.

Kirjaan liittyy myös ohjeistusta, kuinka sitä pitää lukea. Kirjoittaja suorastaan kieltää lukemasta kirjaansa, ja sen sijaan hän kehottaa käyttämään sitä.


Knoppeja esteiden voittamiseen

No, käytetään sitten, mutta koetetaan ensin lukeakin ja ymmärtää, jotta ei tehtäisi ihan kokoomuslaisesti. Toiminta ilman ajatusta on nimittäin paljon vaarallisempaa kuin ajatus ilman toimintaan ryhtymistä.

Frank Martelan Tahdonvoiman käyttöohje on kokoelma vinkkejä tahdon aktivoimiseen. Filosofikollegani näyttää siis yhtyvän käsitykseeni, että tahdonvoimaa on ainakin jokin määrä olemassa, ja sen omalakisuuteen pitäisi vain suhtautua tietyllä tavoin. Martela määrittelee tahdonvoiman seuraavasti: se on kykyä valita kahden keskenään ristiriitaisen halun välillä.

Martelan mukaan suurin osa tahdonvoiman toteutumattomuudesta johtuu houkutusten virittämistä ansoista, mutta etenkin esteistä. On luonnollista, että Martela keskittyy esteiden poistamiseen, sillä tahtohan joko on tai ei ole. Tässä tehtävässä teoksen kirjoittajaa ovat auttaneet kokeellisen psykologian löydökset. Sosiaalipsykologian professori Jonahtan Haidtin tunnettua vertausta soveltaen Martela kuvaa ihmismielen ratsastajana, jolle on osunut ohjattavakseen isokokoinen elefantti. Tahtomme pitäisi laittaa tuo psyyken tiedostumatonta ainesta kuvaava olento kuriin.

Martela tuo esille paljon kiintoisia kokeita, jotka valaisevat tahdon olemusta. Vaikka ne ovatkin lähinnä tutkimuksen koulukirjaesimerkkejä, ne voivat auttaa lukijaa ymmärtämään omaa itseään, pyyteitään ja käyttäytymistään sekä säätelemään mielitekojaan. Tässä mielessä teos on hyvin käytännöllinen.

Onkin kenties valaisevaa huomata, että henkinen ja fyysinen keskittyminen kuluttavat toisiaan niin, että henkisen rasituksen jälkeen ihminen on myös fyysisesti väsynyt, ja kääntäen. Esimerkiksi jos ihminen tuhlaa tahdonvoimaansa vastustamalla suklaakeksejä tylsässä tilaisuudessa, hän on normaalia väsyneempi myös tilaisuuden jälkeisessä sählyottelussa.

Tai on fiksua ymmärtää, että alkoholi ei aiheuta huonoa käytöstä vaan ainoastaan poistaa estoja. Viisas on myös neuvo, joka sopii ikuisille empijöille: Tee tai älä tee, mutta älä melkein tee! Tahdonvoimaa kun kuluu valintatilanteessa olemiseen ja vastustamiseen tuhottoman paljon.


Miksi tahtoa on niin tärkeää hallita?

Martelan kirjaa läpäisee näkemys, että tahdonvoiman aktivoiminen ja käyttäminen on sen helpottamista, esteiden raivaamista tieltä. Motivoiminen taas on syöttien asettamista. Näillä keinoin ihminen voi siis muokata tahtoaan ja vaikuttaa sen toteutumiseen, vaikka hän ei tahdolle sinänsä mitään voisikaan. Molemmissa ajattelutavoissa näkyy amerikkalaisperäisen psykologian, elämäntaidonoppaiden ja liikkeenjohdon kirjallisuuden vaikutus (ja Yhdysvalloissahan Martelan tätä nykyä ilmoitetaan oleskelevankin).

Toinen keskeinen kirjaa läpäisevä perusnäkemys on konstruktivismi. Sen mukaan katsotaan, että tahtoa pitää joka tapauksessa hallita, hyödyntää ja tarkkailla, sitä pitää ruokkia oikein ja käyttää välineenä, ikään kuin ihminen olisi kone.

Martela jättää lähes huomiotta Freudin ja muiden psykoanalyytikoiden opettaman viisauden, jonka mukaan ihminen ei missään tapauksessa hallitse itseään eikä alitajuntansa elefanttia, ja suitsiminen johtaa vain entistä vauhkoontuneempaan irti riistäytymiseen. Ja olisi kiintoisaa tietää, mitä Martela vastaisi niille, jotka arvostelevat itsen ja muiden ihmisten manipuloimista ylipäänsä? Eikö tieteen ja varsinkin filosofien pitäisi ensisijaisesti ymmärtää ja selittää ilmiöitä?

No, käyttöopas, mikä käyttöopas. Ei ole enempää luvattukaan. Onhan niitä ruohonleikkurin huoltokirjoja ja jääkaappipakastimen käyttöoppaitakin, mutta ihminen tulee tähän maailmaan ilman ohjekirjoja, joten suotakoon tämä epätieteellinen poikkeus nyt Martelalle.


Filosofi unohti hampurilaisesta pihvin

Martela huomaa yksilön tahtotilojen ristiriidat ja toteaa ihmisen olevan sisäisesti ristiriiitainen olento tahtoessaan yhtä aikaa useita asioita, esimerkiksi nousta ylös vuoteesta ja jäädä sänkyyn nukkumaan tai laihtua ja syödä herkkuja. Kirja onkin pätevä muistuttaessaan, että tärkeimmät taistelut ihminen käy omia yllykkeitään ja halujaan vastaan. Tässä mielessä ihminen nähdään olentona, joka on jatkuvassa sodassa itsensä kanssa.

En voi kuitenkaan olla mainitsematta teoksen kolmesta merkittävästä puutteesta. (1) Koko kirjassa – siis koko kirjassa – ei puhuta mitään tilanteista, joissa useiden ihmisyksilöiden tahdot ajautuvat keskenään ristiriitaan. Tältä osin teos floppaa pahasti, sillä suuri osa tahdon esteistä on toisten ihmisten tai yhteiskunnan asettamia.

Martela ei siis kiinnitä huomiota kaikkein tärkeimpään asiaan: kukaan ei ole täällä tahtomassa yksin, vaan ihmisiä rajoittavat toistensa tahdot, kun kaikki tahtovat yhtä aikaa omakotitalon, yksityisen uima-altaan, Jaguarin ja sihteerin. Miten filosofilta on voinut jäädä huomaamatta sekin, että elämästä suurin osa menee hukkaan vieraan tahdon alaisuudessa?

Vai mitä te, hyvät lukijani, sanotte siihen, oletteko muka jotenkin täysin vapaita toteuttamaan tahtoanne (esimerkiksi hankkimalla kotipihaanne Ferrarin) –  tai vapaita pidättäytymään siitä, mitä haluatte, mutta ette haluaisi haluavanne? Ihminen voi joutua sosiaalisen riippuvuutensa vuoksi esimerkiksi mielipidevankeuteen, jossa häneltä viedään ainakin rahat ja joissakin tapauksissa myös henki. Eivätkö siis tahdon rajoitukset ole nimenomaan ulkoa asetettuja? Silloinkin, kun ne ovat sisäisiä ja vaativat tiukkaa itsekuria, ne ovat usein yhteiskunnan opettamia. Niinpä Martelan olisi pitänyt tunnustaa tahdon yhteiskunnalliset ehdot paremmin tai edes päästää ne näköpiiriinsä.

Martelan teoksen toinen (2) ongelma liittyy sen omaan asemaan tahdonvoiman opettajana. Miksi tahtoa olisi tarpeen suitsia? Eikö juuri se johda tarkkailuun ja valvontaan, joka ulottuu ihmisten ihon alle? Michel Foucault piti itsekontrollia kaikkein vaikuttavimpana ja vaarallisimpana kurinpidon muotona, sillä vartija ja vanki ovat tällöin ihmisessä itsessään koko ajan.

Entä riehakkuus ja karnevaalit? Emme tietenkään elä enää Montailloun keskiaikaisessa kylässä, jossa ihmiset kellistyivät himoissaan jopa lantakasaan harjoittaakseen kiimaista seksiä. Mutta sivistyneeseen elämään alistuminen ei merkitse, että ihmiset olisivat entistä onnellisempia seksuaalisuuden ja aggressioiden kuriin panemista vaativassa nyky-yhteiskunnassa.

Tahdonvoiman toteuttaminen ja vapaus ovat siis kovasti suhteellisia asioita, mutta tätä puolta Martelan katse ei tavoita lainkaan. Sen sijaan hän toimii systeemin osana ja opettaa meille, miten nyt pitäisi toimia voidakseen käyttää tahtoaan mahdollisimman tehokkaasti ja tuotteliaasti! – Ideologiaa, n’est-ce pas?

Kolmas (3) heikkous Martelan teoksessa on se, että kirjoittaja etsii ratkaisuja pelkästään yksilöpsykologian suunnalta, katsoen, että keskeinen yksikkö tahdonvoiman asioissa on yksittäinen ihminen, jonka pitää vain oppia hallitsemaan mielitekojaan. Paitsi että mielenhallinnallinen näkökulma ei ole uusi eikä harvinainen, se on yksinkertaistava.

Ratkaisun yksilöiden välisiin ristiriitoihin ja haluun saada asioita tehdyiksi voisi tarjota rousseaulainen yhteistahto. Filosofilta tämän valistusfilosofisen näkökulman unohtaminen on vakava virhe. Ihmisethän voisivat sanoa ”Tahdon!” myös yhdessä ja tahtoa oikein voimalla!