Julkkisten Big Brother mukavaa kuin lehmän muna

Television Big Brother -ohjelman suosio on jäänyt minulle mysteeriksi, sillä TV-ruudussa on nähty samanlaista kalsareissa köllähtelyä kuin kenen tahansa ihmisten olo- ja muissakin huoneissa. Suosion selitys voi olla se, että toosaa töllöttäessä katsojien itseymmärrys kasvaa. Tai sitten kyse on vain tirkistelynhalusta.

Ilmeisesti sarjan katsojaluvut olivat lopahtaneet, sillä tekijät päättivät kerätä BB-taloon muutamia julkisuudenkipeitä linssiluteita. Mitäpä julkkis ei tekisi saadakseen julkisuutta?

Omin itsensä oli kai Andy McCoy, jonka on yleensäkin mahdotonta olla kukaan muu kuin oma itsensä. Luulin, että häntä ei heitettäisi pois ihan pienistä rikkeistä, sillä kaikki halusivat nähdä, tekisikö hän jonkin suuren. Toisin kävi. Frederikin luovutus taas oli kuin eläkkeelle lähtö. Nämä lavatähdet ansaitsivatkin päästä viisaan lepoon.

Pikkujulkkikset, kuten Aleks Vehkala, taas yrittävät ylöspäin julkisuusuransa ensimmäisillä tikapuilla, varmaankin tietämättä sitä, että julkisuus on tyhjä kuori, jonka sisä- ja ulkopuolella ei ole mitään.

Tämän jokainen megajulkkis jo tietää, ja siksi hän yleensä välttääkin julkisuutta. Oikean julkkiksen myös kuuluu välttää julkisuutta, jotta ei olisi tyrkky. Olemalla vaikeasti tavoitettava julkisuutta voi saada myös omilla ehdoillaan, vaikka jotkut sanovatkin, että koskaan ei saa. Lisäksi oikea julkkis ymmärtää, että julkisuudesta ei ole yleensä mitään muuta kuin haittaa, paitsi siinä tapauksessa, että siitä tulee rahaa.

Harva muuten muistaa, että television Big Brother -sarjalla oli edeltäjä jo 1980-luvulla, nimittäin Aikapommi-ohjelma. Siinä muutamia silloisia julkisuuden henkilöitä kerättiin oleskelemaan suljetussa tilassa muutama vuorokausi tai niin kauan kuin pokeria riitti.

80-luvun Aikapommi-ohjelmaan valittiin hyvin erilaisia tyyppejä. Mukana olivat ainakin Levyraadin vakiovieras Pirkko Liinamaa, sosiaalipsykologian professori Antti Eskola ja trubaduuri Kauko Röyhkä. Sitten vain istuttiin, oltiin mukavia ja odotettiin aikapommin räjähtämistä.

Harvan pokka piti. Ne, jotka olivat aluksi kaikkein mukavimpia, menettivät kasvonsa varsin pian, ja esiintyi pientä itkeskelyä. Sen sijaan Antti Eskola, joka tunnetaan nykysin Pyynikin varapiispana ja jolle suoritin aikoinani sosiaalipsykologian sivulaudaturin, veti alusta alkaen hyvin realistista linjaa. Katsojat sanoivat häntä mörököllimäiseksi, vaikka hän oli luultavasti vain oma itsensä. Monet kiittivät häntä myöhemmin pintansa pitämisestä.

Aikapommissa kilpailtiin enemmänkin siitä, kuka malttaa pidättäytyä olemasta oma itsensä, toisin sanoen kuka onnistuu peittämään ilkeytensä ja oman egonsa, kunnes todellinen minuus tulee esiin. Ja tulihan se. Big Brotherin julki lausuttu tarkoitus puolestaan on testata, kuka on kaverillisin ja sitä kautta valheellisin sekä kestää parhaiten sitä älytöntä sosiaalisuutta, jota yhdessä oleskelu merkitsee.

Yhtä kaikki, molempien ohjelmien takana on amerikkalaisperäinen behavioristinen ajattelu, jonka vallitessa ihmisiä käytetään koe-eläiminä testitilanteissa. Ainakin minua moinen ihmisten sullominen akvaarioon ällöttää. Tämänlainen toosateevee tekee ihmisistä marakatteja, joiden elämää tirkistellään ja läpivalaistaan. Samalla se tarjoaa läpinäkyvän kuvan siitä, kuinka tyhjää pelkkä julkisuus julkisuuden vuoksi on.

Kaiken yläpuolella on sellainen julkkis, joka tunnetaan siitä huolimatta, ettei häntä nähdä juuri koskaan julkisuudessa.