 |
| Euroopan unionin demokratia on yhtä tyhjää kuin tyhjyyttään ammottavat vaalimainosten kehykset. |
Euroopan unionissa päätöksenteosta puhutaan passiivissa: ”säädetään”, ”kehitetään”, ”tehostetaan”, ”tarkkaillaan”, ”rangaistaan”, ”valvotaan” ja ”sovitaan” tai ”on jo sovittu”, kuten EU:n komissiossa tai ministerineuvoston kokouksissa.
Lisäksi vallankäytöltä puuttuu siihen itseensä kohdistuva kontrolli. Kansalaiskontrolli ei yllä EU:hun asti, ja Euroopan laajuinen julkisuus puuttuu Euroopan unionista kokonaan.
Euroopan unionin vallankäyttöä ei kontrolloi niin sanottu neljäs valtiomahti eli lehdistö, jonka tehtäväksi onkin jäänyt vain päätösten välittäminen kansalaisille: jonkun käsiään levittelevän EU-parlamentaarikon haastatteleminen tai jonkin paikallislehden, kuten Helsingin Sanomien, harjoittama asenteiden muokkaus, jolla koetetaan pehmittää suomalaisia hyväksymään asuinkustannuksia lisäävät ympäristödirektiivit, maatalouden paragrafipainajainen, siirtolaisuus sekä valtioiden hirttäminen euron tukiaisiin.
Mutta keskustelusta ja kansalaisten tahdon välittymisestä EU:hun ei ole näyttöä; lobbauksesta vain.
Euroopan unioni paradoksien partaalla
Euroopan unionin loivat toisesta maailmansodasta traumatisoituneet poliitikot. Myös eurovaluutan erääksi päätarkoitukseksi mainittiin se, ettei Saksan kansantalous kasvaisi liian hallitsevaksi, ja näin haluttiin torjua sitä kauheaa natsismia.
Nyt kun euron jäsenyys on johtanut Etelä-Euroopan maat konkurssin partaalle ja pelastusta haetaan kansallismielisyydestä, on tultu beethovenilaisen harmonian täsmälliseen vastakohtaan. Euroopan unioni ei ole edistänyt kansanvaltaa eikä arvo- ja sosiaaliliberalismia ainakaan Pohjoismaissa.
Suomalaiseen sosiaaliturvaan EU-normit eivät ole tuoneet parannuksia eivätkä mitään sellaista hyvää, jota meillä ei olisi jo ennestään ollut. Mutta euron jäsenyydestä seurannut julkistalouden velkaantuminen on kylläkin heikentänyt suomalaisen sosiaalihuollon toimintakykyä. Kreikassa, Portugalissa, Italiassa ja Espanjassa se on luonut kasvualustan suoranaisen fasismin esiinnousulle. Hyötynyt on vain talousliberalismi, eli kansainvälinen kapitalismi.
Edessä olevat EU-parlamenttivaalit ovat tämän epädemokraattisen kehityksen irvikuvaa. Myös EU-kriittisinä esiintyneet puolueet ovat kiltistyneet valtaa saatuaan ja keskittyvät keräämään edustajanpaikkoja kärkipoliitikoille heidän hyvinvointinsa taatakseen. EU on pääministereinä epäonnistuneiden jäätteenmäkien ja kataisten hyväpalkkainen säilytyspaikka. Muutamille onnekkaille EU-kriitikoille se toimii ulkoparlamentarismin, työttömyyden ja toimeentulotuen vaihtoehtona.
Suomi valitsi väärin
Kaikki ovat sitä mieltä, että EU:sta ja eurosta on aivan liian hankalaa erota, vaikka useimmat ovatkin sitä mieltä, että olisi parempi, jos kumpaakaan ei olisi luotu. Käsitykseni mukaan Suomelle ei ole ollut EU:n jäsenyydestä mitään hyötyä. Myöskään Norjalle ei ole ollut hyötyä EU:n jäsenyydestä, sillä se ei ole koskaan jäsen ollutkaan. Mutta sille ei ole ollut ulkopuolelle jättäytymisestä myöskään haittaa.
Sama pätee Islantiin. Ruotsi, Tanska ja Britannia eivät kuulu euroon lainkaan. Sen sijaan Suomelle euron jäsenyydestä on ollut selvää vahinkoa. Hyötyä Suomelle olisi ollut Naton jäsenyydestä, aivan niin kuin Norjallekin, ja Suomen suhteet tarjolla olleisiin talous-, sosiaali- ja puolustusliittoihin voidaan kuvata pääpiirteissään seuraavasti:
Naton jäsenyys = Selvästi hyödyllinen.
Euroopan unionin jäsenyys = Byrokraattinen, yhdentekevä ja merkityksetön.
Euroopan rahaunionin jäsenyys = Selvästi haitallinen.
Eurooppalaiselle yhteistyölle ja EU:lle antaa nyt painoarvoa sama asia, mikä lisää yhteiskunnallista koheesiota myös Suomessa: yhteinen vihollinen. Ukrainan kriisi ja Venäjän pelko ohjaavat Euroopan maita hakemaan turvaa toisistaan, mutta kyseisenlainen vierihoito jää puolivillaiseksi, eikä se takaa turvallisuutta, paitsi Naton sateenvarjon alla.
Miksi EU ei ole arvoyhteisö?
Euroopan unioni ei ole arvoyhteisö. Esimerkiksi Jyrki Katainen on puolustanut euron tukitoimia vedoten näkemykseensä EU:sta ”arvoyhteisönä”. Tosiasiassa Euroopan valtioilla ei ole sellaisia yhteisiä arvoja, jotka olisivat nimenomaan eurooppalaisia ja jotka eivät olisi yleismaailmallisia.
Arvot, jotka on mainittu Euroopan ihmisoikeussopimuksessa, ovat samat kuin YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa. Niinpä sen enempää Ukrainaa kuin Venäjääkään ei ole voitu kurmottaa EU:n arvoihin vedoten (kumpikaan ei ole EU:n jäsen) vaan Yhdistyneiden kansakuntien jäsenyyteen ja sopimuksiin viitaten.
Eurooppa on kulttuurisesti ja arvoiltaan täysin hajanainen ja heterogeeninen. Kun Euroopan unioni hajoaa taloudellisesti, jäljelle ei jää mitään, paitsi todellinen Eurooppa valtioineen, jotka ovat hyvin moniaineksisia. Se voi olla voimannäyttöjen kannalta kielteistä, mutta aidon monikulttuurisuuden kannalta myönteistä.
Vaiettu salaisuus: metsäteollisuutemme kaatuu korkeaan euroon
Vuonna 1994 Euroopan unioniin liittyminen esitettiin Suomen itsenäistymiskehityksen yhtenä vaiheena. Muiden muassa Paavo Lipponen näki Suomen itsenäistymisen prosessina eikä päivämääränä. YYA-sopimuksen kirouksesta irtautuneella maalla oli kiire näyttää kuuluvansa länteen eikä mihinkään ”Pohjois-Baltiaan”. Ja olihan siinä toki viisautta.
Mutta jälkeenpäin ajatellen itsenäisyyttä olisi legitimoinut omilla jaloilla seisominen. Kun Suomi liitettiin yhteisvaluuttaan ilman kansanäänestystä, rikottiin vuonna 1994 annettu lupaus, että euroon liittymisestä järjestetään erikseen kansanäänestys. Perusteeksi mainittiin, että EMU on osa Maastrichtin sopimusta, mutta totta on myös se, että samaan aikaan liittynyt Ruotsi ei ole edelleenkään euromaa, koska EMU-jäsenyys kaatui kansanäänestyksessä.
Suomen metsäteollisuuden suuret ongelmat johtuvat tätä nykyä jäsenyydestämme eurossa. Vienti Pohjois-Amerikkaan ja Kaukoitään ei vedä, vaikka kysyntää olisikin, sillä euron kurssi on liian korkea. Niinpä puun ja työvoiman hintaa tingitään alaspäin ja teollisuus lopettaa tehtaita Suomesta sekä siirtää niitä ulkomaille. Sen sijaan euroon kuulumaton kilpailijamme Ruotsi on korjannut tilanteesta miljardien hyödyn. Suomen julkinen sana vaikenee asiasta taktisista syistä, sillä kritiikki lisäisi euroon kuulumisen epäsuosiota ja syventäisi talouskriisiä.
Julkistalouden velkaantumisen syy: verokilpailu ja veroparatiisit
Talouskriisi on johtanut myös poliittisen järjestelmämme irvokkaaseen kriisiin. On syytä huomata, että valtioiden velkaantuminen ei ole talouskriisin syy vaan sen seuraus. Pääomien ja työvoiman helppo liikuteltavuus on johtanut siihen, että firmat voivat kilpailuttaa valtioiden veroasteen. EU-mailla on muodollisesti itsenäinen verotus, mutta käytännössä maat ovat ajautuneet verokilpailuun siitä, missä vallitsee alhaisin yritysverotus.
Valtiot velkaantuvat muun muassa siksi, että yrityksiä ei voida verottaa tarpeeksi. Valtioiden ja kuntien alijäämää katetaan velalla ja korottamalla yksityishenkilöiden tuloverotusta sekä kulutusveroja. Koska julkistalouden velka on vain tulevaisuuteen siirrettyä verotusta, tulos on, että sinä ja jälkeläisesi maksavat, ja kansainväliset suuryritykset hyötyvät.
Luonnollisesti myös yritysverotuksen tulee olla kohtuullista ja taata toiminnan jatkuminen. Mutta nykyisin sellaisetkin hyvämaineisina pidetyt firmat, kuten Starbucks ja Apple, kiertävät veroja muuntamalla ne rojaltituloiksi ja valitsemalla verotuspaikakseen esimerkiksi Hollannin, jossa tekijänoikeustulojen verotus on alhaista. Suuryritysten kengurumainen poukkoilu maasta toiseen on väärin paikallisia toimijoita kohtaan, sillä kansainväliset firmat saavat veroetua pystyessään suunnittelemaan verotuksensa globaalin toimintansa kautta, ja pelisääntöjä kiertämällä poljetaan vapaan kilpailun ehtoja.
Kansalaisjärjestö Finnwatch kertoi tämän vuoden alussa, että myös 20 suurimmalla suomalaisyrityksellä on yli 200 tytäryhtiötä pöytälaatikkofirmoja tarjoavissa veroparatiiseissa. Lisäksi noin 2200 äveriästä suomalaista yksityishenkilöä käyttää veroparatiiseja. Veronkiertoon ovat mieltyneet erityisesti yksityiset lääkäriasemat, joilta julkinen sektori ostaa ulkoistettuja palveluja. Verovarojen käyttö veronkiertoa sisältävään bisnekseen ei voi olla oikein, eikä se ole perusteltua siksikään, että verotuottojen ehtyminen tuo lopulta narun pään myös bisneksenharjoittajien omaan käteen.
EU:n komissio on arvioinut, että veronkierron vuoksi jäsenmaat menettävät verotuloja noin tuhannen miljardin verran vuodessa. Veroparatiisien kuriin saanti onkin tärkeimpiä valtioiden talouskriisin ratkaisukeinoja. Tämä ei edellytä EU:ltä yhteistä verotusta, mutta kylläkin sitä, että verot maksetaan aina siihen maahan, jossa tulotkin tuotetaan, ja keinotekoista tulojen ja toiminnan siirtelyä tulisi rajoittaa lainsäädännöllä sekä yritysten valvonnalla.
Kieroa on, että verokeitaita sallitaan ja ylläpidetään EU:n sisällä esimerkiksi Luxemburgissa ja Belgiassa. Tämä ei ole suinkaan sattumaa vaan suunnitelmallista ja kertoo EU:n omasta kaksinaismoralismista.
Valtioiden velat ovat pankkitukea
Finanssikriisin tuloksena syntynyt julkisvelka on pohjaton suo. Käsitykseni mukaan valtioiden velkoja ei voida milloinkaan maksaa rahoittajille, eikä niitä deflaatiovaaran alla syö pois myöskään inflaatio. Niinpä ainoaksi keinoksi jää se, että Euroopan keskuspankki alkaa aikaa myöten ostaa valtioiden velkakirjoja rahoittajilta, mikä käynnistää inflaation, ja inflaatio puolestaan merkitsee tasaveroa kaikille. Luotonlaajennusinstituution myötä se paisunee kaksinumeroiseksi.
Moraalisesti ongelmallista on, että kärsijöiksi laitetaan kansalaiset, vaikka valtioiden velkaantuminen ei johdu kansalaisten toiminnasta vaan pankkien (muun muassa Espanjaan) luomasta asuntokuplasta ja Yhdysvaltain subprime-kriisin rantautumisesta Eurooppaan. Valtioiden velkaantuminen ei siis johdu ihmisten laiskuudesta tai tyhmyydestä, kuten usein väitetään, vaan se on vuonna 2008 alkaneen pankkikriisin seuraus.
Valtioiden velkaantuminen johtuu ensisijaisesti siitä, että valtiot pelastivat holtitonta luotonantoa harjoittaneet yksityiset pankit. Ja nyt valtiot velkaantuvat noille samoille juuri äskettäin pelastamilleen pankeille.
Valtiot voivat lainata rahaa joko Euroopan keskuspankilta tai yksityisiltä rahalaitoksilta. Koska Euroopan unionin peruskirja kieltää EKP:n tukiluotot valtioille, valtiot lainaavat yksityisiltä pankeilta, kunnes EU joutuu rikkomaan tuon peruskirjan säädöksen.
Talousdemokraattien kaavailema rahanluonnin palauttaminen valtioiden kontrolliin on looginen ja nykytilannetta parempi vaihtoehto, sillä nyt valtiot ovat pelkästään markkinoiden määräämän korkotason armoilla. Juuri se pakottaa valtiot tinkimään koulutuksesta ja sosiaaliturvasta, toisin sanoen jatkuviin leikkauksiin, joiden tehokkuutta arvioidaan IMF:ssä, korkomarkkinoilla ja kansainvälisissä pörsseissä.
Rahaliitto loi taloustotalitarismin
Ongelmien perussyy on rahaliitto, joka riisti kansallisvaltioilta niiden keskeisen rahapoliittisen välineen: kyvyn säädellä oman valuuttansa ulkoista arvoa devalvaation (ja revalvaation) keinoin.
Myös keynesiläisenä tunnettu talouspolitiikka on ollut vaarassa ajautua tehottomaksi, sillä valtioiden kansantalouksiin suuntaamat piristysruiskeet ja muut elvytyskeinot eivät jää rikastuttamaan kansantalouksia.
Tämä johtuu siitä, että mitään kansantalouksia ei globaalissa talousjärjestelmässä ole. Tynnyrien vuotaessa siitä, mistä lauta on matalin, investointiraha voi päätyä sijoitukseen jonnekin aivan muualle kuin omaan maahan. Tällä tavoin taloudellisesta subventiosta ei seuraakaan (yleisen odotuksen mukaisesti) elpymistä ja kasvua, vaan seuraa stagflaatio, toisin sanoen paikalleen jämähtänyt stagnaatio, johon sisältyy myös inflaatio. Juuri tällaiseen loukkuun Eurooppa on joutunut.
Sinun verorahoillasi ei ole pelastettu Espanjaa, Portugalia eikä Kreikkaa vaan yksityisiä rahalaitoksia, joiden luottoketjujen alkupää on Amerikassa asti. Muutamat kysyivät pankkikriisin aikoihin, olisiko esimerkiksi rahoituskonserni Lehman Brothersin pitänyt antaa kaatua. Omasta mielestäni se ei olisi ollut huonompikaan vaihtoehto. Islannissa tehtiin pankkikriisin yhteydessä kansanvaltainen äänestysratkaisu, jonka mukaan valtio ei ota vastuuta pankkien tilanteesta. Nykyisin Islannin talous kasvaa häikäisevillä luvuilla.
Tosiasiassa myöskään pankit eivät milloinkaan kaadu tai mene konkurssiin. Niiden osakkeet vain romahtavat omistajien tappioksi, ja osakekannan kaappaa haltuunsa jokin suurempi ja paremmin menestyvä pankki, aivan niin kuin Oliver Stonen elokuvasta Wall Street muistetaan.
Valtioiden liput korvattu firmojen viireillä
Julkinen velka on perimmältään yksityistä velkaa, sillä se maksatetaan kansalaisilla joko veronkorotusten tai inflaation myötä. Toisaalta yksityinen velka on tällä hetkellä muunnettuna julkiseksi.
Pankit puolestaan ovat lainanneet valtioille sitä rahaa, jonka ne ovat saaneet valtioilta tukitoimina. Valtioille lainatessaan Euroopan pankit ovat päässeet noin tuhannen miljardin euron korkotuottoihin, jotka ovat valuneet kansainvälisten sijoittajien hyväksi. Tätä kautta EU toimii globaalin kapitalismin ja kasvottomien suuryritysten eduksi.
Nyky-EU:ssa julkista rahaa on riittänyt kansainväliselle finanssisektorille, mutta samaan aikaan sosiaaliturvaa, koulutusta ja terveydenhuoltoa heikennetään ja työttömyys kasvaa useimmissa Euroopan unionin maissa. Esimerkiksi Espanjassa noin puolet nuorista on työttöminä, ja lähes yhtä huono tilanne on Italiassa. Sosiaalirakenne rapautuu, eikä syynä ole vain kulttuurimme eläminen varojensa yli vaan spekulatiivisen talouden luomat finanssikuplat sekä pankkien ja kansainvälisten yritysten palvominen kansalaisten oman edun ohi.
Nämä ovat kansanvaltaiseksi mainostetun Euroopan unionin todelliset kasvot. Mikä siis neuvoksi europarlamenttivaalien alla?
Poliittinen vasemmisto hoilaa yhteisen verotuksen puolesta verokilpailun estämiseksi. Pakon edessä se kuulostaa hyvältä ratkaisulta, mutta käytännössä se tuhoaisi kansallisen itsemäärämisoikeuden rippeetkin. Pelkät rajoittamiskeinot riittäisivät, mikäli eläisimme kansallisvaltioiden Euroopassa. Toiseksi vasemmisto vannoo työvoiman liikkeen ja siirtolaisuuden nimeen, vaikka juuri ne koetaan kansalaisten keskuudessa ongelmiksi ja vievät leivän duunarien omasta pöydästä. Konservatiivinen oikeisto puolestaan vaatii julkisen talouden leikkauksia, joilla romutetaan hyvinvointivaltio. Samalla se pönkittää taantumuksellisia arvoja ja pelaa Venäjän pussiin.
Euroopan poliittinen linjattomuus ja hukassa olo johtuvat pitkälti siitä, että politiikasta puuttuu vaihtoehto, joka olisi kansallista etua edistävä, siis kansallismielinen, ja samalla arvo- ja sosiaaliliberaali (aiheesta enemmän tässä). Arvoliberalismi ja talousliberalismihan ovat käytännössä vastakohtia, sillä talouden ollessa vapaa kansalaisilla on pallo jalassa. Jotta ihmiset olisivat vapaita, talouden pitää olla hyvässä julkisessa kontrollissa, ja tätä ratkaisua tukee se, että ihmisten vapaus on itseisarvo, mutta organisaatioiden vapaus ei ole.
Kohti kansallisvaltioiden Eurooppaa
Euroopan unionissa säilyttämisen arvoista on sen arvo- ja sosiaaliliberaali puoli, mutta rahaliitto on pelkästään kapitalismin käsikassara, joka olisi pitänyt jättää luomatta. Kansallisvaltio puolestaan on hegeliläis-snellmanilainen Järjen instrumentti, jonka kautta säädyt löysivät aikoinaan toisensa, yhteiskunnallinen eripura voitettiin ja luotiin eurooppalaiset hyvinvointivaltiot.
Kansallisvaltio on juuri oikean kokoinen ja tehokas yksikkö hyvinvointiyhteiskunnan tuottamiseen, sillä vain sen piirissä voidaan ottaa huomioon kansalliset erityispiirteet ja ihmisten tahto. Niiden artikuloimiseen Euroopan mittakaava on liian etäinen ja mittasuhteiltaan vääristynyt, ja paikallisella tasolla yksittäinen ihminen on voimaton.
Olen varma kansallisvaltioiden paluusta ja ihmisten tahdosta saattaa kansallinen itsemäärämisoikeus uudelleen voimaan. Olen varma ihmisten halusta päättää hyvinvointivaltion perustekijöistä, kuten rahapolitiikasta, itse. Olen myös varma, että jonakin päivänä Euroopan unionin suurimmasta ja tuhoisimmasta virheestä, toisin sanoen rahaliitosta, peräännytään. Päivää tai hetkeä en osaa sanoa, mutta joka päivä tuo päivä on yhtä päivää lähempänä.
Kiitän niitä, jotka kysyivät minuakin europarlamenttivaalien ehdokkaaksi. Perustelin kieltäytymistäni sillä, etten lähde mitään vaaleja häviämään; valituksi kun tulee vain a) Paavo Väyrysen tapaisia veteraaneja, b) Alexander Stubbin kaltaisia oman nahkansa pelastajia ja c) Heidi Hautalan esimerkin mukaisia maailmantuskan potijoita, joiden mielestä taloudelliset, sosiaaliset ja turvallisuusongelmat ratkeavat ihmisoikeusdirektiiveillä, päästöparagrafeilla ja luonnonsuojelusertifikaateilla.
