Eurokriittiset voittivat Suomessa ja Euroopassa

Vaalipäivä oli eilisen päivän päälivaiva, sillä lämpömittari huiteli 30 astetta.

Euroopan unionin demokratia on kansanvallan pilkkaa jo siksi, että Suomi saa 751-paikkaiseen europarlamenttiin vaivaiset 13 meppiä. Kyllä paikat pitäisi jakaa maiden kesken tasan eikä asukasluvun mukaisessa suhteessa. Vai eivätkö muka eri valtioiden tahtotilat ole yhtä tärkeitä?

Paikkojen tasajako maiden välillä tunnustaisi kansallisvaltioiden yhdenvertaisuuden. Nykykäytäntö taas perustuu siihen väärinkäsitykseen, että asioista pitää päättää Euroopan unionin näkökulmasta eikä eri maiden omaa etua ajaen. Siksi parlamenttipaikat jaetaan vain väestöllisten voimasuhteiden mukaan.

Kansallisvaltioita ei tunnusteta yhdenvertaisiksi ja itsenäisiksi subjekteiksi, vaan asia kierretään johtelemalla maapaikkojen määrä väestön edustuksesta EU:ssa. Ristiriitaista on, että toisaalta maapaikkoja jaetaan kansallisvaltioiden tunnustamiseksi, mutta toisaalta maiden vaikutusvalta otetaan pois kieltämällä maiden yhdenvertaisuus päätöksenteossa ja redusoimalla maiden valtasuhteet niiden väestöllisiin suhteisiin.

Juuri tämän asetelman EU-kriittiset ja euroskeptiset ryhmät ovat halunneet korjata. Jotta eri maat olisivat tasavertaisessa ja yhtä vakavasti otettavassa asemassa kukin, paikkoja pitäisi myöntää maakohtaisesti jokaiselle yhtä monta. Muutenhan syntyy käsitys, että joitakin maita poljetaan tässä show’ssa.

Eurovision laulukilpailut ovat samanlaiset. Myös niissä isoilla rahoittajamailla on vakiopaikat finaaliin. Suomi on rahoittanut suhteellisesti enemmän eurokriisin hoitoa kuin monet muut. Myös siksi meille kuuluisi enemmän vaikutusvaltaa.

Ei tarvitse ihmetellä, miksi Suomen äänestysprosentti on jämähtänyt 40:n tuntumaan, ja muutamissa maissa, kuten Slovakiassa, jäätiin alle 15:en. Myös EU:n perustajamaissa eurovaalien äänestysprosentti on laskenut  tasaisen varmasti.

Jo surkea äänestysaktiivisuus sinänsä on eräänlainen epäluottamuslause unionia kohtaan. Ehkä vaalit pitäisi käydä yleiseurooppalaisten puoluetunnusten alla ja kirjoittaa vaalijulisteisiin selvästi, mihin parlamenttiryhmään kukin puolue EU:ssa kuuluu. Huomaavatko kaikki, että esimerkiksi kokkarit ja krisut ovat nyt yhtä ja samaa?

Mikään yllätys ei Suomen tulos ollut. Lisäpaikan saivat Perussuomalaiset ja Vasemmistoliitto, jotka ovat olleet eurokriittisimpiä. Vihreät ja kristilliset puolestaan menettivät. Myöskään henkilögalleria ei ollut yllätys.

Äsdeepeen lasku puolestaan selittyy sillä, että puolue puhuu muun muassa ”työpaikkojen luomisen”, ”rakennemuutoksen” ja ”kilpailukyvn parantamisen” puolesta. Mutta vain puhuu. Suomeksi sanottuna tämä merkitsee palkkojen alentamista, sosiaaliturvan, terveydenhuollon ja koulutuksen leikkauksia ja eläkeiän nostoa nuorison kustannuksella, toisin sanoen kuriliberalismin toteuttamista. Ei pohdita, mistä työpaikkojen kato ja kilpailukyvyn lasku johtuvat.

Ne puolueet voittivat, joissa valtioiden rahoituskriisin syyksi tunnustetaan monetarismi. Kun itsenäinen rahapolitiikka on menetetty, työmarkkinat joustavat, mutta raha on kurssissaan. Yritysten kilpailukykyä on huonontanut myös sitoutuminen vihreään ympäristöpolitiikkaan. Päästökauppa, ilmastosopimukset ja ydinvoiman torppaaminen ovat tuoneet suomalaisille yrityksille yli kymmenen miljardin vuosilaskun, joten on turha ihmetellä, miksi valtion verokassakaan ei kilise.

Kuitenkin EU tuottaa enää vain 14 prosenttia maailman hiilidioksidipäästöistä, joten ympäristötehokkuus on hyvä, eikä länsimaalaisten tarvitsisi kantaa syyllisyyttä ympäristöongelmien pääongelmasta: väestöräjähdyksestä kolmannessa maailmassa. Kehitysmaaksi luokiteltu Kiina saa Euroopalta ilmastotukia, vaikka se on pahimpia saastuttajia, ja yli puolet päästöistä tulee jo kehitysmaista. Vihreän politiikan tuhoisuus näkyy teollisuutemme ja hyvinvointimme hirttämisessä ympäristönormeihin. Kehitysmaat voisivat korjata väestökäyränsä ja saasteongelmansa itse.

Euroopassa työttömyysmenot puolestaan nousevat, kun firmat siirtävät tuotantoaan ulkomaille valtioiden verokilpailun merkiksi. Voittonsa ne puolestaan kantavat veroparatiiseihin. Tämä eri korjaannu federalismilla, jota kokoomuksen stubbilaiset ajavat, eikä myöskään vasemmiston lietsomalla yhteisellä verotuksella.

Paremman vaihtoehdon muodostaisivat maakohtainen yritysverotus (toisin sanoen velvoite maksaa verot sinne missä tulotkin tuotetaan), pääoman siirtelyn rajoitukset ja itsenäisten kansallisvaltioiden Eurooppa. Työelämän rakenteiden muutoksia ei tällöin tarvittaisi, ainakaan samassa mitassa. Tämä on huomattu varsinkin Ranskassa ja Italiassa, joissa kansallismieliset puolueet nousivat suurimmiksi. Valitettavasti niiden mukana saapuu myös konservatismi, joka ei koske vain taloudenhoitoa vaan myös ihmisten yksityiselämää ja arvoja. Täten kyseiset ryhmät kiristelevät samaa normiruuvia kuin Venäjän taantumukselliset.

Olen aina ihmetellyt nytkin valituksi tulleen Heidi Hautalan kannatusta, sillä jo ministerikaudellaan hän antoi selvät näytöt siitä, miten asioita ei pidä hoitaa. Toisaalta on hyvä, että Brysselin-koneessa on mukana myös Heidi. Ennen tärkeitä ratkaisuja muiden meppien kannattaa aina tarkistaa, mitä mieltä Heidi on asioista ja äänestää päinvastoin, niin tietää itse olevansa oikeassa.