31. heinäkuuta 2014

Venäläiset hävittäjät käyttivät Finnairin matkustajakoneita maaleina


Malaysia Airlinesin lennon MH17 alasampuminen herätti varsin vähän reaktioita Euroopassa ja muualla maailmassa, ainakin verrattuna teon häikäilemättömyyteen ja törkeyteen.

Aina kun Yhdysvallat on osallisena jossakin sotatoimessa, niin sanotut aktivistit kerääntyvät kyllä lähetystöjen eteen ja kaduille kiljumaan, kuinka paha Amerikka on. Mutta kun Venäjä miehittää Krimin ja antaa Itä-Ukrainan separatisteille aseet käteen, niin mielenosoittajat maailmalla ovat hipihiljaa.

Rikollisilla on usein profiili, eli ne toimivat saman kaavan mukaan. Venäjän edeltäjä Neuvostoliitto tulitti Korean Airin lentoa 902 jo vuonna 1978, jolloin kone joutui tekemään hätälaskun Louhen Korpijärvelle Venäjän Karjalaan. Hytisevät matkustajat siirrettiin tuolloin helikoptereilla Murmanskiin ja sieltä Helsinki-Vantaan kautta koteihinsa ympäri maailman, eikä siviilien ihmepelastumisesta pidetty sen suurempaa melua. Tapaus oli kuin Alistair MacLeanin trilleristä.

Toinen pudotus herätti enemmän huomiota. Monet muistavat, kun Neuvostoliiton ilmavoimat ampuivat Sahalinin saarten tuntumassa alas Korean Airin lennon numero 7 tappaen kaikki 269 koneessa ollutta ihmistä. Ronald Reaganin aikakaudella tapaus veti suurvaltojen suhteet pakastinlämpötiloja kylmempään huurteeseen.

Neuvostoliiton ilmatila oli tuohon aikaan pyhää, kunnes Finnairin koneet saivat lentoluvan alueen halki Japaniin, Kiinaan ja Kaakkois-Aasiaan. Onkin valaisevaa lukea, mitä viime vuonna edesmennyt lentokapteeni ja kauppatieteiden tohtori Heikki Urmas kertoo viimeiseksi jääneessä kirjassaan Voi maatamme! (2012). Yli 24 000 tunnin liikennelentäjä tilittää teoksessaan hiuksia nostattavalla tavalla, kuinka myös Finnairin jumbot saivat usein peräänsä neuvostohävittäjiä, jotka lähestyivät matkustajakoneita ja sopivalle ampumaetäisyydelle tultuaan kääntyivät pois.

Urmaksen tulkinta on, että neuvostoliittolaiset käyttivät Finnairin koneita elävinä harjoitusmaaleina. Matkustajille näistä tapauksista ei tietenkään hiiskuttu mitään, sillä olisihan ollut kauheaa, jos asiakkaat olisivat kaikonneet teuraiksi leimatuista koneista – tai jos tiedon julkitulo olisi pahoittanut diplomaattien mielen vahingoittaen maidemme ystävällisiä ja lämpimiä suhteita. Jeltsinin aikana liipaisimelle hakeutuminen loppui, mutta nykyään alueen halki lentää niin monen yhtiön koneita, että myös valinnanvaraa koemaaleiksi riittäisi.

Heikki Urmas toimi Helsingin kauppakorkeakoulun Mikkelin-yksikön rehtorina, joten tuskin hän puhui palturia (ja hän esittää kirjassaan myös mielenkiintoista eurokritiikkiä).

Totuus lienee se, että myöskään Itä-Ukrainan maitopartaiset separatistit eivät olisi kuuna kullan valkeana saaneet 33 000 – 40 000 jalan korkeudessa kiitävää konetta putoamaan ilman venäläisten tarjoamaa aseistusta. Sikäli asiaa koskeva tutkimus on pelkkää selvän asian selvitystä, jonka tehtävänä on vain kiistattomien todisteiden esittäminen. Aika kuitenkin työskentelee Venäjän hyväksi, sillä Krimin miehitys jatkuu ja kriisi pitkittyy.

Monet poliitikot ovat pyrkineet leimaamaan suomalaiset Venäjän-arvostelijat ulkopoliittisesti vaarallisiksi tai Nato-haukoiksi. Tämä osoittaa, millä tavoin Suomi on jälleen kulkemassa kohti suomettumisen aikaa. On oikein sanoa, että maalla, joka kiusaa naapureitaan informaatiosodalla tai sodan uhalla, sensuroi seksuaalivähemmistöjään ja ahdistelee omia toisinajattelijoitaan, on huono markkinointipäällikkö. Niinpä Suomi elää vaarallisen valtion naapurissa.

Venäjän väitteet suomalaisten osallisuudesta Itä-Ukrainan levottomuuksissa ovat selvää propagandasotaa ja sellaisena periaatteen hyökkäys on paras puolustus toteuttamista. Suomalaiset puolestaan hukkasivat etsikkoaikansa kolmen edeltävän presidentin kaudella olemalla hakematta Naton jäsenyyttä. Mitään vaaraa Naton jäsenyydestä ei Suomelle olisi, ei myöskään Venäjälle, sillä Nato on nimenomaan puolustusliitto, eikä kukaan ole havainnut sen enempää Venäjän kuin sen edeltäjänkään nostaneen asettaan Kreikkaa, Turkkia tai muutakaan Nato-maata vastaan.

Itä-Ukrainan kriisi voi ratketa lähinnä kahta tietä. Länsimaiden pakotteet johtavat Venäjän kansakunnan taloudelliseen ahdinkoon, joka aluksi parantaa nykyhallinnon suosiota mutta johtaa aikaa myöten sen epäsuosioon ja väistymiseen joko sisäpoliittisen kumouksen kautta tai vaaleissa. Toinen mahdollisuus on, että Yhdysvalloissa virkaan astuu republikaaninen presidentti, joka laittaa kovat piippuun. Obaman lausunnot ovat olleet tähän asti pelkkiä lehmän henkäyksiä, eikä suurvallan asema auta, mikäli pamppu on pehmeä.

Venäjän aloitteenpito maailmanpolitiikassa jatkuu. On metkaa, miten Venäjän auttava käsi on ollut aktiivinen kaikkialla, missä on tekeillä jotakin moraalitonta, kuten Syyriassa. Jo Neuvostoliitto tuki Syyrian arabisosialistista Baath-puoluetta (joka on vallassa edelleen), ja tiivis suhde on jatkunut myös Venäjän aikakaudella, jolloin Syyria on saanut maalta lainoja, aseita ja koulutusta.

Filosofi Mikko Yrjönsuuri kirjoitti taannoin teoksen nimeltä Roistovaltion raunioilla (2003), jossa hän arvosteli Yhdysvaltain vuonna 2003 Irakissa toimeenpanemaa freedom missionia. Suomalaisen älymystön kertakaikkisesta tyhmyydestä kertoo se, että USA:ta haukkumalla saa Suomessa palkkioksi professorinviran, vaikka todellinen roistovaltio on tuossa ihan kyljessä.