19. marraskuuta 2015

Sanan vankeus


Olohuoneessamme on kaksi elefanttia: Suomessa on sananvapausongelma, joka johtuu reaalitodellisuudessa olevasta toisesta ongelmasta, eli maahanmuutosta. Sitä kansan suuri enemmistö ei ilmeisestikään halua, mutta poliitikot on taivuteltu suostumaan massamaahanmuuttoon Euroopan unionin painostuksesta. Sananvapauden ongelmaksi maahanmuutto-ongelma on kulminoitunut neljässä muodossa:

1. Tiedotusvälineiden toimitukset myötäilevät maahanmuutolle suopeaa hallitusvaltaa (A) poliittisen vallan pelossa, (B) taloudellisen ehdollistamisen vuoksi ja (C) mainetekijöihin vedoten.

Ad A. Valtavirran media myötäilee hallitusvaltaa, koska se on riippuvainen poliitikkojen halukkuudesta antaa medialle lausuntoja. Tämän käänteispuolena media on sitoutettu ideologiaan, jota sanotaan ”yhteiskuntavastuuksi”. Medialle on siis siirretty osa yhteiskuntarauhan ylläpitämisestä, ja siksi se selittelee asioita poliittiselle vallalle parhain päin. Erityisen kuuluisa tästä on Yleisradio, joka on poliittisesti hallittu ja jossa monikulttuurisuuden edistäminen on kirjattu toiminta-ajatukseen, vaikka monikulttuurisuuden ideologia on erittäin altis filosofiselle ja tieteelliselle kritiikille.

Ad B. Kaupallinen media puolestaan on riippuvainen mainostajista, joten se pyrkii näyttäytymään ”arvoneutraalina”, mikä johtaa poliittisten asioiden viihteellistämiseen. Se siis välttelee kertomasta maahanmuuton ongelmista rehellisesti eli kaikessa karuudessaan, kuten tekee nyt MV-lehti. Kaupallinen valtamedia on poliitikkojen pihdeissä myös lehdistötuen kautta. Yksi syy päätoimittajien haluun sensuroida mediaa voi olla se, että he ovat periaatteessa vastuussa julkaisunsa sisällöstä ja siksi heitä uhkaillaan suoraan viranomaistahoilta, mahdollisesti sisäministerin määräyksestä. Näin voisi päätellä siitä, että tiedotusvälineiden kommenttipalstat laitettiin lukkoon monen median toimesta erään kuun ensimmäisenä päivänä, ikään kuin kyseessä olisi ollut viranomaispäätös.

Ad C. Mainetekijät puolestaan ovat oletuksenvaraisia uskomuksia. Niiden pohjalta maahanmuuton kritisoimista pidetään kiellettynä. Sanankäytön pahimmat uhat eivät olekaan virallis-formaaleja rajoituksia, joista seuraisi julkisen sanan jupakoita tai oikeudenkäyntejä, vaan ne ovat piileviä epäsuoria ehtoja. Juuri niihin liittyvät mainetekijät ja niistä seuraava poliittinen korrektius, jonka tärkein tulos puolestaan on Rakkausministeriön alaan kuuluva ”muunneltu totuus”. Esimerkiksi toimittajia, opettajia, poliiseja, sosiaalityöntekijöitä ja asiakaspalvelijoita painostetaan luopumaan tai vaikenemaan maahanmuuttokriittisistä näkemyksistään työpaikan menettämisen hinnalla tai uskoteltuun ”omaan etuun” vedoten, mikä on johtanut anonyymiin esiintymiseen. Kyse on persoonan riistosta, joka rikkoo ihmisoikeuksia. Ihminen on tällöin myyty hermoverkkojaan ja synapsejaan myöten. Itse kieltäytyisin tekemästä mitään sellaisen työnantajan hyväksi, joka vaatii yksilöä kieltämään itsensä ja ajatuksensa. Tappio filosofialle jäisi tällöin pienemmäksi.

2. Tiedotusvälineet ovat vaarantaneet oman maineensa sensuurilla, asioiden vääristelevällä painottamisella ja tosiasioiden kertomatta jättämisellä. Juopa vallitsee myös toimitusten sisällä, jossa maahanmuuttoa vastustavat toimittajat vaiennetaan aamupalavereissa ja kahvipöydissä. Tämän tuloksena toimitukset itsesensuroivat.

Kaiken takana on pelko siitä, mitä toiset sanoisivat. Lopulta ihmiset puhuvat double-speakiä vain siksi, että ovat toistensa odotusten vankeja. Kaksi maahanmuuttokriittistä toimittajaa voivat siis kirjoittaa maahanmuuttoa suosivasti vain tyydyttääkseen näkemyksiä, joita he olettavat toisillaan olevan! Tämän tuloksena toimittajat itsesensuroivat.

Marko Hamilo julkaisi aiheesta tuoreen kirjan Punavihreä kupla, ja samat asiat paljasti jo Helsingin Sanomien entinen pääkirjoitustoimittaja Martti Valkonen teoksessaan Sananvapaus kauppatavarana ja sitä edeltäneessä verkkokirjassa Journalismin salat, osat 1 ja 2.

Olen itsekin kuullut usean toimittajan kertovan, miten tiettyjä juttuaiheita vastaan aloitetaan valtava sensurointivyörytys toimituksissa, ja tiettyjä henkilöitä sekä puolueita halveksutaan avoimesti ja ylimielisesti. Sensuroijat ovat yleensä joko ”edistyksellisen” sukupolven tanttoja, uusvasemmistolaiseen agendaan sitoutuneita nuoria tai pääomapiireissä ja Bilderberg-seurassa ripitettyjä päätoimittajia. He määrittelevät asenteiden muokkaukseen ja mielipiteiden manipulaatioon tähtäävät tarkoitusperät viestimissä. Kyse on ideologisesta normatiivista, jota puolustetaan ”viestimen linjana”. Mutta haluavatko yleisöt linjan? – Yleisöt haluavat tietää asioiden todellisen laidan, jota edistää vapaa tiedonkulku, ei ”suodatus”.

3. Tiedotusvälineiden ”viides kolonna” ovat toimittajien ja pääkirjoitustoimittajien ohella kolumnistit ja ne asiantuntijat, joilta media tietää aina saavansa haluamansa mielipiteen. Kolumnisteiksi palkataan kirjoittajia, jotka myötäilevät maahanmuuton edistämistä, kehittämistä ja lujittamista, esimerkkinä nyt vaikka kirjoituksestaan ”Valkoinen roskaväki” (Ylen verkkosivut 28.9.2015) paljon kritiikkiä niittänyt Jari Tervo.

Kirjoittajavalinnoilla luodaan kuvaa, että toimituksen ulkopuolellakin ajatellaan samoin kuin toimituksissa. Maahanmuuttoa arvostelevia ihmisiä häväistään mediassa perättömillä lausumilla ja solvauskampanjoilla, mutta ongelmien ytimestä, eli maahanmuutosta, ei sallita sanottavan mitään negatiivista. Maahanmuuttokriitikot leimataan pejoratiivisesti ja stereotyyppisesti ”reppanoiksi”, joita ilmeisesti on jo 88 prosenttia suomalaisista. Ironiaa, parodiaa ja sarkasmia ei suostuta suvaitsemaan tyylikeinoina, jos esittäjä on maahanmuuttokriitikko ja kohde maahanmuuttaja tai maahanmuuttopolitiikka. Mutta ivaa, pilkantekoa ja herjaamista ymmärretään ja harjoitetaan mielihyvin toimituksissa, jos kohteena ovat maahanmuuton arvostelijat.

Myös tieteen edustajia viedään kuin sikaa korvasta. Tekstien sensuroimisen lisäksi koko ihminen voidaan laittaa liipaisimelle ja sulkea julkaisusaartoon median ulkopuolelle. Hänet siis – ajatelkaa – likvidoidaan. Ihmistä pidetään ”ei-toivottuna henkilönä”, ja usein se myös sanotaan häikäilemättömästi ylpeillen, pitäen cordon sanitairea oikeutettuna ja sensuroijan omaa asemaa parantavana ansiona. Menetelmä on tuttu jo tieteellisen sosialismin ajoilta yliopistoista, ei tosin oikeasta tieteestä, johon menettely ei kuulu.

Mikäli akateemisesti ansioitunut ihminen paljastaa totalitarismin nykyiset kuplat, eli ”kommunismin, feminismin ja islamismin” räikeät paheet puhtaasti loogisin asein, uusvasemmistolaiset pitävät sitä suurena rikkomuksena, joka oikeuttaa heitä repimään kirjoittajan tutkimukset kappaleiksi ja tuhoamaan virkauran. Mutta heistä itsestään ei saisi sanoa mitään kriittistä, vaikka heidän omat esityksensä ovat voimassa saman akateemisen suopeuden turvin kuin kaikki muukin. Pää puskissa elävien pseudotieteenharjoittajien piirissä jo sanan ”massamaahanmuutto” käyttämistä pidetään pois jynssäämistä vaativana ”ääriajatteluna”, mikä antaa selkeän kuvan realiteettitajun himmentymisestä myös yliopistoissa.

Mediassa maahanmuuton tieteellinenkin kritisoiminen tulkitaan ”rasismiksi”, ja totuudesta muistuttaman jäävät vain yksinäiset numerot. Tämänvuotisen tulijatulvan hinta valtiolle on varainhoitoyhtiö Frontin laskeman mukaan vähintään 1500 miljoonaa, josta 106 miljoonaa katetaan lakkauttamalla 1200 työpaikkaa yliopistolta ja muutama miljoona opintotuen leikkauksilla. Noin 60 miljoonaa aiottiin kattaa eläkeläisten asumistuen leikkauksilla, kunnes poliitikot huomasivat, ettei se juuri nyt käykään, koska ikäihmiset voisivat nostaa myrskyn maahanmuuttoa vastaan. – Mutta mistä otetaan loput rahat?

4. Tällaisessa taloudellisessa tilanteessa kaikki massamaahanmuuttoa puolustava puhe on väistämättä vastuutonta. Tulokset näkyvät siinä kahtiajaossa, joka on revennyt yhtäältä toimittajien ja heidän lemmikkiensä ja toisaalta yleisömielipiteiden välille. Kun suuri yleisö ei ollut maahanmuuton oikeutuksesta, hyödyllisyydestä, tarpeellisuudesta ja mahdollisuudesta samaa mieltä kuin toimittajat ja kolumnistit, se sulki hädissään juttujen kommenttipalstat kesällä. Selvempää näyttöä siitä, että Suomessa vallitsee sananvapausongelma, ei voisi saada.

Miten media syö omat toimintaehtonsa?

Sananvapauteen sisältyvät mielipiteidenvapaus ja ilmaisunvapaus. Tämä tarkoittaa, että jokaisella on oikeus muodostaa vapaasti mielipiteitä ja oikeus sekä esittää että vastaanottaa niitä kaikkien kanavien kautta.

Medialla ei ole tietenkään velvollisuutta julkaista muuta kuin se tahtoo. Mutta medioiden toimintaidean – tiedonvälityksen ja yleisönpalvelutarkoituksen – valossa sensuurin ajatus tuhoaa median omat toimintaehdot. Mediassa harjoitettu yleisömielipiteiden sensurointi on kerrassaan hullunkurista. Ajatellaanpa vähän.

Kommenttipalstojen sulkemisen ja blogien sensuroinnin takana on pyrkimys estää kansalaisten poliittisten mielipiteiden esittäminen. Tämän menettelyn ainoa järjellinen motiivi voi olla kyseisten mielipiteiden kieltäminen, eli ajatusten poistaminen todellisuudesta. Onhan maahanmuuttoa suosivan hallitusvallan oma elämä paljon helpompaa, kun ei ole vastustajia.

Mutta poistuvatko ajatukset näin? Katoaako sen takana oleva kansalaismielipide? – Ei varmasti katoa. Psyko- ja sosiodynamiikkaa tuntevana sanoisin, että se vahvistuu, kun aihetta alkaa koskea kielletyn hedelmän houkutus. Sensurointi ei siis toimi myöskään sensuurin harjoittajan omien päämäärien hyväksi.

Toinen hullunkurinen tendenssi meneillään olevassa sensurointipolitiikassa on seuraava: Kun kerran toimituksissa ajatellaan, että vastaanottajien mielipiteiden ei pidä antaa näkyä, niin millä ihmeen ylemmyydentunteella toimittajilla itsellään olisi oikeus odottaa, että heidän yleisönsä puolestaan kunnioittaisivat toimittajia alentumalla lukemaan juuri heidän mielipiteitään ja juttujaan?

Ovatko toimittajat niin paljon viisaampia kuin me?
Ovatko toimittajat niin paljon älykkäämpiä kuin me?
Ovatko toimittajat niin paljon parempia ihmisiä kuin me?
Ovatko toimittajat niin paljon meidän yläpuolellamme?
Pitääkö toimittajia totella, vaikka maailma ei olekaan sellainen kuin he performoivat ja representoivat, lavastavat ja unelmoivat?

Kysymyksen voi esittää myös muodossa: Miksi ylipäänsä kenenkään toisen ihmisen pitäisi päättää siitä, mitä joku toinen saa ajatella ja sanoa?

Tätä kautta tullaan kriteerittömyyden ongelmaan, joka on sananvapauden kannalta aivan keskeinen. Koska yleispäteviä arviointiperusteita näkemysten luvallisuudelle ei voida esittää, jokainen sananvapauden rajoitusyritys on perimmältään vallankäyttöä, eikä siten yhtään parempaa tai huonompaa kuin sananvapauden käyttäminen sinänsä. Tästä seuraa, että kaikki pitää voida sanoa, ja muun muassa siksi ennakkosensuuri on kielletty ja jälkikäteissensuuri on rajattu vain rikoslailliseksi, joka sekin on tosin vallan ilmentymä ja sellaisena usein järjenvastainen. (Sananvapauden periaatteista lisää voi lukea teokseni Kansallisfilosofinen manifesti uudistetusta laitoksesta, 2015, luku 7.)

Vapaata sanankäyttöä tukee vielä vihdoin popperilainen falsifioitavuuden periaate. Myös vääriksi tai virheellisiksi epäillyt ajatukset pitää voida julkaista, koska muuten niitä ei voida arvioida eikä sen enempää vahvistaa kuin kumotakaan. Jos hyväksyttävyyden kriteerinä pidetään jonkin ajatuksen ”oksettavuutta”, ”ällöttävyyttä”, ”häpeällisyyttä” tai jotakin muuta affektiivista piirrettä, kuten hysteriasta kärsivissä toimituksissa ja tuomioistuimissa nyt pidetään, on länsimaisen rationalismin periaatteet heitetty nurkkaan ja avattu tie poliittisen mielivallan suolle. Funktionalistisesti ajatellen jokainen ajatus on perusteltu jo siksi, että se on sanottu, koska muutenhan sitä ei sanottaisi lainkaan. Sanomisella sinänsä on aina myös itseisarvo, ja juuri näiden aprioris-käsitteellisten ja loogisten ominaisuuksiensa vuoksi sananvapaus on määritelty rajoittamattomaksi perustuslaeissa, joita puolestaan on tulkittava perusoikeusmyönteisesti.

Kun persuaura loistaa kulman takaa

Eräs entinen presidentti sanoi toimittajia ”sopulilaumaksi” hermostuttuaan omien sanojensa vääristelyyn, mutta nykyään tuota vääristelyä tapahtuu eri yhteyksissä ja eri tavalla. Myöskään suuri yleisö ei ajattele niin kuin valtaapitävät toivoisivat. Havainnollistan median harjoittamaa värikynäpolitiikkaa parilla hetken eläneellä esimerkillä.

Esimerkki 1. Median ansiosta kaikki tietävät, että muuan lahtelainen teinipoika kyllästyi massamaahanmuuttoon pitäen sitä epäoikeutettuna ja puki päälleen Ku Klux Klanista muistuttavat vaatteet. Lahden lakana-Lassen tapaus ei olisi saanut huomiota maailmalla, ellei suomalaisen median valtavirta olisi ensin luonut itse ilmiötä. Suomen kansainvälisen maineen mahdollinen ”vaarantuminen” oli siis sekin median itsensä luoma tulos, jolla yritettiin leimata koko suomalainen maahanmuuttokritiikki rasistiseksi nostamalla esille yksi pelkästään symbolisen tason ylilyönti ja vetämällä asioiden välille mielikuvalliset yhtäläisyysmerkit.

Kyseessä oli klassinen mittasuhteiden vääristely, jossa marginaalinen ilmiö asetettiin valtavan suurennuslasin alle. Jos tämän tuloksena jonkun maine kärsi, ei pesuveden mukana mennyt Suomen maine vaan median oma maine. Ihmisillä lienee sen verran medialukutaitoa, että ketään sen enempää Suomessa kuin muuallakaan ei voida enää kurittaa häveliäisyydellä. Jos jollakin on kyseisessä asiassa jotakin hävettävää, väittäisin, että medialla itsellään ja maahanmuuttoa kansalaisten veropiikkiin haalivilla poliitikoilla. Nähdäkseni tästäkin asiasta oli oikein kertoa, mutta ei hysterisoida, panikoida eikä käyttää tapausta maahanmuuttokriitikoiden leimaamiseen rasisteiksi, kuten mediassa tehtiin.

Suurin osa maahanmuuttokritiikistä on ollut täysin perusteltua ja oikeansuuntaista, mutta myös epäasiallisiksi koetut mielipiteiden ilmaisut pitäisi sallia. Jos ”hyväksi yhteiskuntakäytännöksi” määritellään poliittisen korrektiuden noudattaminen, on tuotu kirves sen puun juurelle, jossa kasvaa yhteiskunnallinen totuus.

Esimerkki 2. Kun Timo Soini antoi Saksassa lausunnon, että hänen mielestään niiltä EU-maita, jotka eivät ota maahanmuuttajia, pitäisi ottaa EU-tuet pois, MTV3 uutisoi asiasta tavalla, jossa Soinin esitettiin kannattavan maahanmuuttoa. Tosiasiassa taustalla oli ulkoministerin yritys pysäyttää Suomeen pyrkivät maahanmuuttajat jo Etelä- ja Keski-Eurooppaan, jotta Suomesta ei tulisi siirtolaisten päätepysäkkiä. Kuten tiedetään, myös Dublin-asetus edellyttäisi turvapaikkahakemusten tekemistä siihen maahan, johon ensin saavutaan. Näiltä taustatekijöiltä media sulki valikoivasti silmänsä ja välitti julkisuuteen jutun, jossa Soini esitettiin massamaahanmuuton magneettina, lähes syypäänä koko maahanmuutto-ongelmaan! Juttu perustui toisen käden aineistoon, Der Spiegel -lehden manikealaiseen luentaan, ja sen tarkoitus oli ilmeisestikin heikentää Perussuomalaisten puheenjohtajan kannatusta Suomessa. Sama vääristely päti Helsingin Sanomien ja Yleisradion viestintään Perussuomalaisten toimista esimerkiksi Sote-kiistassa.

Kyseinen uutisointi on esimerkki tahallisesta pyrkimyksestä lukea poliitikkojen lausuntoja sanatarkasti silloin, kun olisi ollut tulkitsemisen tai asiayhteydessään ymmärtämisen paikka. Maahanmuuttoa suosivissa toimituksissa perussuomalaisten viestejä arvioidaan kirjaimellisesti silloin, kun pitäisi nähdä tekstit konteksteissaan ja funktioissaan. Mielivaltaisiin tulkintoihin media antautuu puolestaan aina, kun se ei saa perussuomalaisilta haluamansalaisia kirjaimellisia ja rasistisia kannanottoja omiksi tikkatauluikseen. – Reilua?

En ole erityisen innostunut minkään puolueen kannanotoista, mutta minua lähinnä säälittää maahanmuuttokriitikoihin kohdistuva epäoikeudenmukainen mustamaalaus ja siihen liittyvä panettelu. Olen tieteenharjoittaja ja tiedän, että toimituksissa on luonnollisesti kiire, eikä aikaa ajatteluun ole paljoa. Mutta kyseisellä viestinnällä entinen valtamedia (nykyinen roskamedia) on diskvalifioinut itsensä luotettavan ja vakavasti otettavan argumentaation ulkopuolelle.

Vastaamatta on edelleen peruskysymys: Miksi maahanmuuttoa ei saisi arvostella eikä vastustaa joutumatta töhertelyn kohteeksi mediassa? Minä en löydä tähän tendenssiin mitään järjellistä selitystä. Halu tuhota maamme julkinen talous, väestörakenne, sosiaaliturvajärjestelmä ja turvallisuus ei kelpaa sellaiseksi.

Usein sanotaan, että mielipide on oikeutettu, kun argumentti on perusteltu ja tarkoitus on hyvä. Kun etenkin eräät vihervasemmistolaiset ovat leimanneet meidät vihollisikseen omassa suvaitsevaisuudessaan, ei mikään meidän esittämämme argumentti voi olla siitä lähtien heidän mielestään perusteltu eikä myöskään hyvä. Paitsi ehkä se, jossa asetutaan kannattamaan maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta, vaikka universumi ympäriltä räjähtäisi. Mitä vastaansanomattomampi kannanottomme on, sitä huonompi se on tietysti vastapuolen näkökulmasta. Tällaisessa tilanteessa keskustelua ei voida enää käydä, ja haukut on syytä ottaa kiitoksina vastaan.

Filosofisesti katsoen totuuden tavoittelun ei pitäisi edellyttää mitään tarkoitusperää ollakseen voimassa. Se olisi järjen ja sananvapauden ripustamista kahleisiin. Moraalin vuoksi sanon kuitenkin, että itse pidän maahanmuuton vastustamista perusteltuna siksi, että juuri se takaa kansallisen itsemääräämisoikeuden yllä pysymisen, talouden ja työllisyyden turvaamisen, meritokraattisen sosiaalipoliittiseen vastuun, kielen ja kulttuurin säilyttämisen, sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden, väestön kahtia jakautumisen ehkäisemisen, rasismin vastustamisen sekä kansallisen hajoamisen estämisen.

Lopuksi

Miksi laittaa häkkiin siivetöntä lintua, joka ei enää omin avuin lentoon pääse? Siinä häkissä istuvat nyt kaksipäisen vaakunakotkan, Adler-kirjoituskoneista tunnetun logohaukan, duunarien, porvarien ja trollipapukaijojen lisäksi myös Mr. Smith.

Media on itse luonut itselleen ongelman. Median ongelma on media itse. Siitä muistuttavat katoavat lukijaluvut samalla, kun valtamedian osakekurssit polkevat ojien pohjia. Tästä ei voida syyttää vain ”digitaalista murrosta”, jonka tuloksena ihmiset peruvat Hesarin tilauksiaan. Ongelma on toimituspoliittinen. En tiedä miksi ihmiset ylipäänsä seuraavat valtamediaa aikana, jolloin voi valita. Kansalaisten ulottuville laajentunut Internet-julkaiseminen on vienyt valtamedialta ihmistajuntoja teollisesti manipuloivan mahdin.

Todettakoon lopuksi, että suoran sensuurin kohteeksi mediassa joutuvat kahdenlaiset jutut: erittäin huonot ja erittäin hyvät. Erittäin huonot ovat tyyliltään ja sisällöltään rabulistisia ja ansaitsevatkin paikan paperikorin partaalta. Erittäin hyvät puolestaan ovat paljastavia, ihmisten silmiä avaavia, analyyttisia ja todellista tietoa sisältäviä kirjoituksia. Juuri viimeksi mainitut  media ja poliitikot kokevat vaarallisiksi omalle vallalleen, ja sen vuoksi ainoaksi hätäpuolustautumiseksi jää sensuroiminen. Kun mitään ei näe, mitään ei ole, kuten piispa Berkeleyn päänvaivassa. Vai onko sittenkin?