29. marraskuuta 2015

Alexander Stubbille ”hengähdystauko”


On vaikea antaa objektiivista kuvaa poliitikosta, jonka mielipiteistä ei pidä tai jonka kanssa on lähes kaikesta eri mieltä. Siksi tekisin tieteellisesti, jos jääväisin itseni arvostelemasta Alexander Stubbin toimia. Politiikka on kuitenkin vallankäyttöä eikä pelkkää totuuden etsintää. Poliitikkojen vallankäyttöön on vastattava etenkin, jos itse on vallankäytön kohteena kansalaisen ominaisuudessa.

Joskus tuo kaivattu totuus löytyy politiikassakin. Mikäli poliitikko on puhunut muunneltua totuutta, sanotaan, että kyse on ollut valheesta. Kun Cai-Göran Alexander Stubb valehteli eduskunnalle hallintarekisteriasiassa, hankkeen kannatussuhteet vinksahtivat hänen puheissaan nurin, vähän niin kuin menot muuttuvat joskus saataviksi.

Julkinen valta on karhunkämmenellään monin tavoin kansalaisten varallisuudessa kiinni, joten on ymmärrettävää, että hallintarekistereillä, joiden taakse voisi suojautua, on myös kannatusta. Pimitysyrityksellä oli kuitenkin huono alku. Kun Alexander Stubbia on nyt vaadittu eroamaan valtiovarainministerin virasta, vaatimukset eivät oikeasti johdukaan valehtelusta.

Valheet kuuluvat politiikkaan. Subjektivismin ja relativismin aikana, jolloin ehdottomia totuuksia ei katsota olevan olemassakaan, on myös valheesta syyttäminen jokseenkin tekopyhää. Sellainen ihminen, joka uskoo valehtelijoiksi yleisesti tiedettyjä poliitikkoja, pettää itseään, ja petoksista pahin on juuri itsepetos, sillä syyllinen on paikalla koko ajan.

Ei Alexander Stubbkaan valehtele vain hallintarekisteriasiassa, vaan melkein joka asiassa. Valehtelihan hän jo eläkeläisten asumistuestakin sen, että tukea ei leikata, vaikka indeksitarkistus jätetäänkin toteuttamatta.

Lisäksi hän valehteli sekä ennen vaaleja että vaalien jälkeen puolustavansa voimakkaasti tieteen ja koulutuksen asemaa, vaikka ensi töikseen hallitus valtiovarainministeriön johdolla sorvasi budjetin, jossa leikataan huomattavia summia nimenomaan koulutuksesta. Niinpä Stubb sai vesikauhuiset vaahdot silmilleen opiskelijoilta, jotka julistivat hänet persona non grataksi, ja muuan professori ripitti häntä kolmen kohdan muistutuksella siitä, mitä kaikkea Stubb on tehnyt tieteen ja tutkimuksen haitaksi. Musiikiksi tähän kepeähkön huolettomaan kolmen pointin kuplettiin olisin valinnut vuorosanat Charles Gounod’n oopperasta Faust: Ah ma nauran, kun kuvani nään, kauniina peilissä nään!

Stubbin eroamisvaatimusten todelliset syyt

Stubbin valkoiset valheet ovat kuitenkin pieniä kuin silakat joulukaloiksi. Stubbista halutaan eroon pääasiassa muista kuin hallintarekisteriasiaan tai eläkeläisten asumistukeen liittyvistä syistä. Stubb on käynyt rasitteeksi myös hänen omalle puolueelleen, sillä kansanedustajien sähköpostilaatikot ovat täyttyneet konservatiivisten kokoomuslaisten huolestuneista kannanotoista, jotka koskevat maahanmuuttoa ja siitä johtuvaa valtion velkaantumista, turvallisuuden heikkenemistä ja Suomen vaipumista yhä syvemmälle EU-riippuvuuden sysimustaan syleilyyn.

Alexander Stubb on kiskonut Suomea Euroopan rahaunionin pimeään ytimeen. Hänen johtamallaan valtiovarainministeriöllä näyttää riittävän varoja viskottaviksi pitkin Euroopan takapihoja samalla kun suomalaiset ihmiset pakotetaan kiristelemään vöitään. Tällaiselta politiikanteolta lahoaa legitimiteetti, eli oikeusperustus. Stubb on myös federalismin eli liittovaltiopolitiikan pääasiallisin takapiru Suomessa. Hän on sanonut muun muassa näin:
Valitettavasti, korostan valitettavasti, kansainvälinen järjestelmä perustuu edelleen valtioihin, eli kansallisvaltioihin. Joten kohta ykkönen tänään siis on, EU on, ja se ei ole, suurvalta. Eikä nyt vähätellä asiaa, minä haluaisin sen olevan sellainen. Olen todellinen Euroopan federalisti, […] ja haluaisin nähdä EU:n muuttuvan supervallaksi. Joillakin mailla on edelleen pakkomielle, jota kutsun kansallisvaltionostalgiaksi. He uskovat, että valtio on järjestelmän ydin […] mutta kansallisvaltio ei minun mielestäni ole EU:ssa enää keskeisessä asemassa. […] me Euroopan valtiot, mukaan lukien Euroopan ulkoministerit, meidän täytyy ymmärtää, että vaihtoehtoja Euroopan yhdentymiselle ei ole, ei ainoatakaan vaihtoehtoa, jota voisi harkita vakavasti. […] ja vaihtoehtoja Euroopan yhdentymiselle ei ole.
Vaihtoehtoja ei siis muka ole, paitsi tietysti yksi: Stubbin oma. Tämä ylenkatseellisuus nojaa samaan luottamukseen kuin hänen Facebookissa tai Twitterissä jakelemansa lätkäytykset, joiden mukaan keskustelu pyritään lopettamaan näin se vain on-toteamuksilla, esimerkiksi lausumalla, että Ei mulla muuta, tai Sori siitä. Ei siis ihme, että suomalaisia hivenen ärsyttää. Alexander Stubbia kiusataan nyt siksi, koska hän kiusaa Suomen kansaa.

Ajatus kansallisvaltioiden hylkäämisestä on yhtä aikaa megalomaaninen ja infantiili, niin kuin lapselliset ideat yleensä ovat. Stubbilta on jäänyt ymmärtämättä, että hyvinvointiyhteiskunta voidaan säilyttää ja ylläpitää vain kansallisvaltioiden kokoisissa yksiköissä, jotka ottavat huomioon eri kansakuntien taloudellisen suoriutumiskyvyn. Kansalaisten tahdon kuulemiseen Euroopan mittakaava on liian etäinen ja mittasuhteiltaan vääristynyt, ja paikallisen sopimisen tasolla yksittäinen ihminen on vaikutusvallaton. Siksi tarvitaan kansallisvaltioita. Itse katson, että Euroopan unioni olisi parhaimmillaan, kun se toimisi vain kansallisvaltioiden löyhänä yhteistyöelimenä eikä kansakuntia pakottavana vallan lähteenä, kuten nyt, EU:n komission komennellessa itsenäisiä kansallisvaltioita muun muassa siirtolaisasioissa.

Alexander Stubb on, aivan kuten kokoomuksen ministerit yleensäkin, poliittinen broileri. Muistan, kun hän vuoden 2004 europarlamenttivaaleissa julisti Kolmen sepän patsaalla kuorma-autonlavalla seisoen, että europarlamentaarikko on vaikutusvaltaisempi kuin suomalainen ministeri!” Arvasin silloin, että tässä olisi kokoomuksen seuraava kansainvälisyyteen kritiikittömästi suhtautuva federalisti. Hänen heikkoutensa oli, että hän oli virkamiestaustainen poliitikko ja häneltä puuttui kontakti Suomen kansaan. Opettamalla EU:n perusasioita television vaalilähetyksissä hän sai kuitenkin synnytettyä kansalaisille tunteen, että he ovat oppineet jotakin häneltä. Koska televisionkatsojat saattoivat tuntea itsensä tilapäisesti fiksuiksi Stubbin ansiosta, tämä puhutteli äänestäjien narsismia tyypillisen joukkosuggestion tavoin. Siksi suhteellisen tuntematon EU-virkamies sai vaaleissa suuren kannatuksen.

Juhani Suomi arvosteli myöhemmin Alexander Stubbia kohkaamisesta tämän toimiessa ulkoasiainministerinä, ja Stubbin välit tiedettiin huonoiksi ulkomaankauppaministeri Paavo Väyryseen nähden, sillä Väyrynen on vastustanut federaatiopolitiikkaa EU-jäsenyyden alusta asti. Suomalainen poliitikko ei voi koskaan urheilla liikaa, mutta pitääkö kaikki tehdä vain urheilullisen reippauden metodeilla? Politiikassa tarvittaisiin nimenomaan ajattelua, joka kypsyy hiljaisuudessa.

Entä Stubbin kirjallinen tuotanto? Omistan vain yhden hänen teoksensa: Hymyile, olet EU:ssa vuodelta 2005. Se on päiväkirjamuotoinen ja koostuu matalalennosta, mutta myös vilkaisu hänen akateemisiin tai oikeammin sanottuna EU-poliittisiin julkaisuihinsa osoittaa samaa. Ne eivät ole tutkimuksia vaan referaatteja Euroopan unionin kulloinkin voimassa olleista hallintoasiakirjoista, tai niiden selitysteoksia. Niistä puuttuu linjanveto ja näkökulma, tehtävänasettelu ja argumentaatio, ellei sellaisena pidetä liittovaltiopolitiikan yksisilmäistä ja tarkoitushakuista ajamista.

Myös minä keräsin pienenä Europa-CEPT-postimerkkejä, mutta olin tuolloin 12-vuotias ja kokoelmani jäi hajanaiseksi, vähän samanlaiseksi kuin Alexander Stubbin visio yhdentyneestä Euroopasta nyt.

Alexander Stubbin ei tarvitse pelätä ministerinvirkansa menettämistä kansalaismielipiteiden takia tai eduskunnan luottamuksen menetyksen vuoksi. Kokoomuksen puheenjohtajana hänellä on tietysti puolueensa tuki ja sitä kautta koko hallituksen tuki. Suomessa ministeri ei eroa mistään muusta syystä kuin tultuaan tuomituksi valtakunnanoikeudessa. Omassa viranomaisvaltaa kunnioittavassa bysanttilais-kryptisessä kulttuurissamme pelkkä luottamuksenmenetys ei riitä ministerin astumiseksi alas toimestaan, elleivät puolueiden kulisseissa haudotut sakinhivutukset sitä vaadi.

Omasta mielestäni Stubbin vetämä politiikka on ollut niin huonoa Suomen edun kannalta, että hänen kannattaisi ottaa se paljon puhuttu hengähdystauko. Ehkä saataisiin hengähdystauko myös siirtolaisten vastaanottoon, samanlainen, jonka vallitessa Stefan Löfvenin johtama feministi-sosialistihallitus haukkoo nyt happea kuin kala kuivalla maalla. Sana tauko tosin viestittää, että jatkossakin maahanmuuttoa lappaa tupaamme ketjussa kuin makkaraa, aivan niin kuin Alexander Stubbinkin ura jatkuu pienistä vastoinkäymisistä huolimatta. Kokoomus on näet automaatti, joka pelastaa ja palkitsee sisäpiirinsä kultaisin kädenpuristuksin tai virkanimityksin, aivan niin kuin Jyrki Kataisen, Laura Rädyn, Paavo Voutilaisen ja monien muiden tapauksessa.

Kokoomukselle löytynyt jo uusi puheenjohtaja

Jos asiaa katsotaan pelkän ideologia-analyysin kannalta, Alexander Stubbin oikea paikka olisi Rkp:ssä, ei sitä konservatiivisemmassa kokoomuksessa.

Myös Petteri Orpo on riippuvainen Alexander Stubbista, mikä on pääasiallinen syy siihen, ettei rajoja ole saatu ajoissa kiinni. Petteri Orpolle puolestaan pedataan Yleisradiossa paikkaa kokoomuksen seuraavana puheenjohtajana sen vuoksi, että pilli on soinut Stubbille ja luukku jäähyaitoon on auki.

Tämä Yleisradion ajankohtaistoimituksen päällikön, Riikka Uosukaisen, kirjoittama laaja reportaasi sisäasiainministeri Petteri Orpon työpäivästä onkin sangen kummallinen siksi, että siinä Orpon toimia kehutaan estottomasti, vaikka myös Orpo on kansalaispalautteesta päätellen epäsuositumpi kuin koskaan.

Onpa eräs dosentti antautunut pitämään häntä kaikkien aikojen epäonnistuneimpana sisäministerinä, jolle jopa Yrjö Leinolla olisi vaikeuksia pärjätä valtiollisessa epäluottamuksessa. Mikäli Stubbin seuraajaksi Yleisradiossa julistettu Orpo on nyt suosionsa huipulla, sitä kehnompi tilanne on hänelle ja kokoomukselle, jonka kannatus vajoaa valliriutan alapuolelle.

Syy kenenkään poliitikon mahdolliseen lähtöön hallituksesta ei voi kuitenkaan olla pelkkä valehtelu, sillä valehtelu kuuluu politiikkaan. Huomio kannattaisi kiinnittää politiikan sisältöihin, joita ajavat puolueet. Vain näyttelijät vaihtuvat.

Nykytodellisuudessa, jossa julkisia valheita on paljon, kaikki poliitikot ja politiikan toimittajat todistelevat omaa hyvyyttään silmät valheesta vetistäen. Psykologisesti arvioiden valheita ei ole myöskään vaikea huomata, sillä ne käyvät ilmi puhujien maneereista, joilla ihmiset yleensäkin pyrkivät peittelemään todellisia ajatuksiaan, ja heidän niin sanotuista mikroilmeistään. Katsokaa vaikka.