21. maaliskuuta 2019

Tymäkkä tutkimus maahanmuuton kustannuksista


Suomen Perusta julkaisi alkuviikosta Samuli Salmisen tutkimuksen Maahanmuutot ja julkinen talous, osa 2 – Elinkaarivaikutukset: Suomi, Irak ja Somalia. Työ on jatkoa vuonna 2015 julkaistulle ensimmäiselle osalle, jonka alaotsikkona on Toteutuneet julkisen talouden tulot ja menot. Työperäisestä maahanmuutosta Salminen julkaisi viime vuonna erillistutkimuksen Kuinka kalliiksi halpatyövoima tulee?, jota arvioin täällä.

Uusi tutkimus perustuu Tilastokeskuksen ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n tietoihin.

Tutkimus osoittaa, että 20–24-vuotiaana Irakista tulevan muuttajan keskimääräinen elinkaarivaikutus Suomen julkiselle taloudelle on 690 000 euroa pakkasen puolella ja lasten vaikutukset mukaan ottaen 844 000 euroa negatiivinen. Keskimääräisen Somaliasta tulevan muuttajan elinkaarivaikutukset puolestaan ovat miinuksella 951 000 euroa ja lasten vaikutukset huomioiden mukaan peräti - 1 343 000 euroa.

Tutkimus on uraa uurtavaa, sillä perusteellista selvitystä humanitaarisen maahanmuuttajan aiheuttamista kokonaiskustannuksista ei ole aiemmin laadittu Euroopassa. Tutkijat ovat joutuneet taistelemaan tiedon vaikeaa saatavuutta vastaan, kun on vedottu muun muassa yksityisyydensuojaan. Julkisuusperiaatteen mukaan viranomaisten itsensä tuottaman ja henkilökohtaisesti yksilöimättömän datan pitäisi joka tapauksessa olla tutkijoiden käytettävissä.


Kokonaiskustannukset hurjat – SDP kymmenkertaistaisi määrän

Olennaisia ovat ne poliittiset johtopäätökset, joihin Salmisen tutkimus antaa aiheen. Tutkimuksen julkistamistilaisuudessa monet toimittajat kyselivät yhteenlaskettujen kokonaiskustannusten perään.

Kokonaiskustannukset yhteiskunnalle saadaan selville, kun kerrotaan tulijoiden määrä tutkimuksessa osoitetuilla henkilökohtaisilla elinkaarikustannuksilla.

SDP:n kansanedustaja Tytti Tuppurainen ehdotti vaalikampanjansa pataässänä, että pakolaiskiintiö kymmenkertaistettaisiin 10 000 tulijaan! Samaa lukumäärää ehtivät esittämään myös Keskustanuoret. Pelkästään yhden vuoden tulijoista kertyisi näin 10 miljardin lasku. Summa hipoo hävittäjäbudjetin ylärajaa.

Pakolaiskiintiön kasvattaminen vaanii veronmaksajia poliittisena ”erikoistarjouksena”. Se liittyy elimellisesti myös suunnitelmaan perustaa EU:n ulkopuolisia pakolaisten vastaanottokeskuksia, joihin turvapaikkahakemukset jätettäisiin, joissa ne YK:n toimesta leimattaisiin ja joista kävisi suora tie Eurooppaan. Juuri tähän liittyy myös GCM-asiakirja, eli ”globaali sopimus turvallisesta, järjestelmällisestä ja jatkuvasta muuttoliikkeestä” (aiheesta täällä).

Mikäli Euroopan ihmisoikeustuomioistuin alkaisi pitää GCM:ää ohjenuoranaan, asiakirjasta tulisi voiteluaine, joka yhdessä pakolaiskiintiöiden kasvattamisen kanssa avaisi ilmasillan EU:n ulkopuolisista lähtöselvityksistä Eurooppaan, valtioiden voimatta enää itse päättää tulijoiden määristä ja hakemusten käsittelyistä. Juuri tämän ketjuuntumisvaikutuksen vuoksi myös GCM:ää on edelleen tärkeää vastustaa.


Kritiikkiä vastaan puskuroitu tutkimus

Samuli Salmisen tutkimus kertoo humanitaarisen maahanmuuton ja turvapaikkapolitiikan hinnan paljastavasti ja selkeästi. Suomen Perusta tarjoaa tutkimuksen mielellään julkisen keskustelun sekä median ja politiikan lähtökohdaksi.

Työn arvostusta kuvaa, että sosiaali- ja terveysministeriön tutkija Jere Päivinen viittasi Salmisen aiempaan tutkimukseen selvityksessään vuodelta 2017 (s. 38) lähes ainoana maahanmuuton kuluja koskevana lähteenä. Myös Aalto-yliopiston apulaisprofessori Matti Sarvimäki on tukeutunut Salmisen töihin toistuvasti. Edellisessä hallitusohjelmassa sovittu kattava viranomaisselvitys maahanmuuton kuluista on edelleen viranomaisilta tekemättä.

Kritiikkiä Salmisen tutkimusta kohtaan kiirehti esittämään Vaasan yliopiston kansantaloustieteen professori Hannu Piekkola, joka oli ilmeisesti ehtinyt lukemaan maanantaiaamuna julkaistun 673-sivuisen tutkimuksen iltapäivään mennessä kokonaan.

Turun Sanomat sai Piekkolalta lapsiargumenttia hyödyntävän vastauksen. Hän väitti lehden mukaan, että ”[l]asten näkeminen pelkkänä kustannuksena on järjenvastaista, kun Suomessa on matala syntyvyys. Lapset osaavat suomen kielen.”

Tutkimuksessa on kyse pelkästään taloudellisista vaikutuksista, mutta Piekkola sortui vetämään esiin rotukortin ja väitti, että ”[t]ällä tutkimusasetelmalla pyritään rotusyrjintään.” Tosin hän ei selvennä, mitä rotua hän tarkoittaa. Lisäksi on outoa, jos Suomen matalaa syntyvyyttä koetetaan kompensoida maahanmuutolla, joka lisää täällä koettua vähäosaisuutta.

Tosiasiassa lasten vaikutus kokonaiskustannuksiin on väistämättä laskettava kuluiksi, sillä lapset ovat holhottavia ja alentavat huoltosuhdetta. Tämä on fakta eikä syrjintää. Kantaväestössä vallitsevaa matalan syntyvyyden ongelmaa ei voida ratkaista tuomalla maahamme täällä jo olevien huollettavien rinnalle lisää huollettavia.

Näkemys väestöpyramideissa olevien lommojen oikaisemisesta maahanmuutolla on muutenkin perusteetonta, sillä se itsessään sisältää ajatuksen väestöjenvaihdosta. Näkemys, jonka mukaan maahanmuutto olisi subjektiivinen oikeus, sisältää väestöpoliittisen kannanoton, jolta puuttuu oikeutus. Asiaa itseään koskeva arvokannanotto on pyritty pitämään poliittisen prosessin ulkopuolella leimaamalla taloudellisen taakan vastustaminen ”rasismiksi”.

Toisen polven maahanmuuttajien, eli Suomessa maahanmuuttajille syntyneiden tai tänne pienenä muuttaneiden lasten, laskeminen mukaan kokonaiskustannuksiin on perusteltua, sillä irakilaisten ja somalialaisten keskuudessa syrjäytyminen on voimakkaasti periytyvää. Suomessa syntyneistä tai täällä oppivelvollisuutensa suorittaneista irakilaisista ja somalialaisista nuorista aikuisista noin neljännes on syrjäytyneitä ja noin puolet saa toimeentulotukea.


Median reaktioita

Asiallisimman jutun aiheesta laati julkaisutilaisuudessakin paikalla ollut Iltalehden Mika Koskinen ja epäasiallisimman Yleisradion Maria Stenroos ja Antti Parviala, joiden mukaan laskelmista jätettiin pois ”auttamisen arvo”. Tämä arvo ei kuitenkaan näy tulopuolella lainkaan. Kun vielä moitittiin sitä, että Salmisen tutkimuksessa on paljon oletuksia maahanmuuttajien tulevaisuudesta, voidaan helpostikin huomauttaa maahanmuuttajien työllistymistä koskevia optimistisia oletuksia olleen vielä enemmän.

Salmisen tutkimuksen mukaan maahanmuutosta aiemmin saadut kokemukset eivät tue maahanmuuttokokeilun jatkamista. Tutkimus pohjautuu arvioon, että tulevaisuudessa ko. väestöryhmien tulot ja menot pysyisivät samana kuin ne ovat olleet tutkimusmateriaalin tilastojen aikana 1995–2011. Palkkatiedot ovat olleet saatavilla vuoteen 2014.

Salmisen tekemä elinkaariennuste pohjautuu siihen, että näiden kahden vuosikymmenen tilastojen aikana maahanmuuttajien kansantaloudellinen vaikutus ei ole muuttunut merkittävästi. Myös näyttö siitä, että se muuttuisi merkittävästi jatkossa, puuttuu. Tässä valossa oikea ratkaisu ei ole jatkuva ja tulokseton kotouttaminen vaan tehokas palauttaminen takaisin ja myös lisämaahanmuuton estäminen.

Irakilaisiin ja somaleihin kohdistunut tutkimus ei puolla tutkittujen ryhmien maahanmuuttoa. Tutkimukset tulokset olisivat helposti laajennettavissa myös muihin ryhmittymiin, joiden työllisyys, sosiaalietuuksien käyttö ja muut olosuhteet Suomessa ovat olleet samalla tasolla, joten tutkimus tukee myös yleisempien maahanmuuttoa koskevien johtopäätösten tekoa.


Räikeä ristiriita tilastofaktojen ja maahanmuuttoretoriikan välillä

Kun Salmisen esittämä näyttö on kiistatonta ja hintalappu tiedossa, voidaan kysyä, miksi mediaa ja poliittista keskustelua leimaavat väitteet, joiden mukaan ”humanitaarinen maahanmuutto on rikkaus”, ”täähän on uusi Nokia” ja ”hei, me tienataan tällä”.

Ristiriitaa tilastofaktoihin perustuvan tutkimustiedon ja toisaalta pelkän julistusmaisen poliittisen propagandan välillä ei voi olla huomaamatta. Keskeinen kysymys onkin, mikä on ohjannut mediaa ja poliittista argumentaatiota selvään valheellisuuteen.

Vastauksia on monia: vieraskoreus, häveliäisyys, pakolaisbisnestä harjoittavien oman edun tavoittelu ja EU:n taakanjakopolitiikka eli siirtolaisjärjestely, jota nykyään sanotaan ”pakotetuksi solidaarisuudeksi”. Vaikenemalla todellisista kuluista kansalaiset on saatu pitkin hampain hyväksymään valtion ja kuntien kukkarolle kiertyvä verorasitus.

Salmisen tutkimuksen valossa voidaan puhua turvapaikkaturismista ja sosiaalietuusshoppailusta. Elintasosiirtolaisuudesta kertoo myös se, että valtaosa tulijoista on määrätty palautettaviksi turvapaikkahakemusten osoittauduttua perusteettomiksi. Suomeen muuttaminen ei ole ihmisoikeus, eikä velkaantuvan maan pöytään ole oikein astella.

Salmisen tutkimuksen tuloksia vahvistavat tilintarkastaja Pauli Vahteran äskettäin julkaisemat tiedot, joissa hän arvoi maahanmuuton vuotuisiksi kustannuksiksi noin 3,2 miljardia euroa, ja arvio oli tekijän mukaan varovainen.


Millaisiin poliittisiin päätelmiin Salmisen tutkimukset antavat aiheen?

Suomen ei pidä olla koko maailman sosiaalitoimisto (kuten vihervasemmisto haluaisi) eikä myöskään koko maailman työvoimatoimisto (kuten liberaali porvaristo näyttää ajattelevan).

Ongelmien ytimessä on väestöjen helpon vaelluksen ohella vuoden 1999 perustuslakimme, joka ulotti perusoikeudet (esimerkiksi oikeuden sosiaaliturvaan) koskemaan kaikkia maassa oleskelevia. Perustuslakia tai sen tulkintaa tulisi kiireellisesti muuttaa niin, että perusoikeudet sidottaisiin takaisin Suomen kansalaisuuteen.

Myös perustuslakijuristien Tuomas Ojasen, Juha Lavapuron ja Martin Scheininin tulisi lopettaa oman henkilökohtaisen laintulkintansa kärrääminen perustuslakivaliokunnan ovesta sisään. Sellaisella perusoikeusfundamentalismilla (termi on Aulis Aarnion ja Markku Helinin) ohitetaan vallan kolmijako-oppi, jonka mukaan on erikseen lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta sekä niiden ulkopuolella vielä asiantuntijavalta (kirjoitin aiheesta vaalikirjani sivuilla 129–133).

Sosiaaliturvan helppoon saatavuuteen liittyvien houkutustekijöiden karsimisen lisäksi tulisi ryhtyä rajoittamaan maahanmuuttoa selvästi ja tehokkaasti. Lain tiukennusten valmistumista odoteltaessa olisi sovellettava haittamaahanmuuton vähentämiseen soveltuvaa lainsäädäntöä.

Koska väestöönsä suhteutettuna Suomi on ottanut yhtenä EU-maista eniten vastaan turvapaikanhakijoita pakolaiskriisin aikana, Suomen olisi kieltäydyttävä Puolan, Slovakian, Tanskan ja Viron tapaan ottamasta vastaan pakolaisia ja turvapaikanhakijoita pitkään aikaan.

Kriisitilanteissa olisi otettava käyttöön Schengenin sopimuksen mahdollistama sisärajojen valvonta. Pakolaiset ja turvapaikanhakijat olisi käännytettävä Dublin II -asetuksen mukaisesti ensimmäiseen turvalliseen saapumismaahan tai lähtömaahansa (keinoista ja välineistä tarkemmin teokseni sivuilla 30–35). Perheet tulisi yhdistää lähtömaihin, ja lomailu lähtömaissa pitäisi katsoa merkiksi siitä, että olot ovat rauhalliset ja oleskeluluvat voidaan perua.


Miksi tätä ei tehdä yliopistoissa?

Salmisen tutkimuksessa mahdollisesti olevat dokumentaation vajavaisuudet tai epätäydellisyydet johtuvat tiedon saannin vaikeudesta, kun kaikkia rahavirtoja ei ole saatu tietoon.

Somaliassa ja Irakissa syntyneiden lähes miljoonan euron elinkaarikustannuksista on jäänyt pois eräitä menoja, jotka eivät löydy rekistereistä. Tällaisia menoja ovat esimerkiksi tulkkaus, vanhuusiän julkisten palveluiden asiakasmaksut, kotouttamismenot ja muut maahanmuuttoon liittyvät valtion ja kuntien määrärahat. Lisäksi voitaisiin huomioida epäsuorat vaikutukset, kuten väkivaltarikosten uhrien menetetyt tulot, kuntoutus ja niin edelleen. Siten todelliset keskimääräiset elinkaarivaikutukset voivat olla vieläkin negatiivisempia kuin tutkimuksessa esitetään.

Ainoa asia, joka Salmisen teosta lukiessa näyttäytyy minulle arvoituksena, on se, miksi hän ei ole jättänyt tutkimuksiaan tarkastettavaksi väitöskirjana entiseen opinahjoonsa Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan.

En ole kysynyt, mutta arvaan asialla olevan tekemistä sen kanssa, että tiedekuntamme taloustieteiden professuuri on Vasemmistoliiton perustajajäsenen Markus Jäntin hallussa. Vihervasemmistolainen värisuora hallitsee yliopistojen lähes kaikkia muitakin virkaistuimia.

Olen useasti jo aiemmin huomauttanut siitä, että tiedon, totuuden ja moniäänisyyden tavoittelu estyvät nykyisessä uustaistolaisessa yliopistossa, jossa lähes kaikki yhteiskuntatieteellisen alan tehtävät ovat vihervasemmiston hallussa.

Tämä ei ole yliopistojen uskottavuuden etu, mutta se on syynä siihen, miksi oikea ja kriittinen tieto tulee nykyään yliopistojen ulkopuolelta.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa

Perussuomalaisten kansanedustajaehdokas, Helsinki