Maailma olisi parempi ilman mediaa

Julkisen sanan neuvosto JSN on toimittajien etujärjestö, joka ei arvostele mediaa, vaan se arvostelee niitä ihmisiä, jotka arvostelevat mediaa.

Samanlainen on Päätoimittajien Yhdistys PTY. Noin vuosi sitten se julkaisi kannanoton, jonka mukaan ”uutisoimatta jättäminen ei rajoita sananvapautta” ja ”toimittajat käyttävät työssään työnantajansa sananvapautta mutta eivät omaa sananvapauttaan kansalaisina”. Ylen jutussa PTY:n ensimmäinen varapuheenjohtaja, MTV3:n uutisten vastaava päätoimittaja ja nyttemmin myös Yleisradion toimitusjohtajaksi nimitetty ylioppilas Merja Ylä-Anttila puolusti päätoimittajien oikeuksia toimittajien sananvapautta vastaan.

Viime viikolla Päätoimittajien Yhdistys ja päätoimittajat yli 80 mediasta julkaisivat vaatimuksen, että myös toimittajilla pitäisi olla laajempi sananvapaus ja suurempi lainsuoja kuin muilla ihmisillä:

”Vetoamme kansanedustajiin ja virkamiehiin, jotka työkseen ajantasaistavat lainsäädäntöä, vastaamaan uudenlaisiin ongelmiin. Lakiin muutama vuosi sitten tuotu vainon käsite oli askel oikeaan suuntaan, mutta hybridivaikuttamisen ja informaatiosodan keinojen kovetessa se ei kata kaikkia tilanteita.”

Valtamedian sananvapaus ja toimittajien sananvalta ovat jo nyt de facto tavallisia kansalaisia huomattavasti suurempia. Päätoimittajat olivat kaiketi innostuneet Uuden Suomen toimittajaa Linda Pelkosta arvostelleen kansalaisen tuomitsemisesta käräjäoikeudessa, vaikka tuomio sinänsä olikin perusteeton. Tuotakaan tuomiota ei voitu antaa Julkisen sanan neuvoston toiveen mukaisesti ”sananvapauden” tueksi vaan ainoastaan henkilökohtaiseen loukkaantumiseen nojaten, mikä perusteluna oli täysin subjektiivinen ja on rajattu myös rikoslain kirjaimen ulkopuolelle laajakantoisten aiheiden kyseessä ollessa (arvostelin tuomiota yksityiskohtaisesti täällä).

Yllä siteeratussa kannanotossaan PTY pyrkii rutiinisoimaan ihmisten perusoikeuksiin kohdistuvat heikennykset maininnalla, jonka mukaisesti lainsäädännön ”ajantasaistamista” toivotaan ”työkseen” toimivien poliitikkojen ja viranomaisten myötävaikutuksella. Työ kun tuntuu oikeuttavan kaiken, yhtä hyvin maahanmuuton kuin prostituutionkin, vaikka oikeasti se ei niin teekään. Se ainoastaan todistaa valtamedian ja poliitikkojen vispilänkaupasta: vallan medioitumisesta.

Kovin arveluttavaa on myös erityisoikeuksien vaatiminen ja yhdenvertaisuudesta poikkeamisen tavoittelu jonkin koetun ”vainon” perusteella tai hybridi- ja infosotaan viitaten. Se on yhtä kieroa kuin hovioikeuden hiljattainen päätös korottaa niin sanotusta Asemaukion tapauksesta syytetyn Jesse Torniaisen vankeustuomiota kolmella kuukaudella ”rasistisen” motiivin vuoksi. Tuomittu oli uhri itsekin, hänen toimintansa oli reagointia väkivaltaan, ja osapuolet kuuluivat rodullisesti ja etnisesti samaan viiteryhmään.

Tuomitsijoiden ajatuskulku on näköjään ollut se, että koska uhri vastusti ”rasismia”, täytyi uhrin potkaisemisen siis olla rasismia. Tuomio oli selkeästi epälooginen, sillä lisäkakku tarjoiltiin syytetyn oletetusta poliittisesta mielipiteestä, joka ei edes koskenut uhria. Mikäli tuomioita korotellaan vain syytettyjen poliittisten näkemysten tai maailmankatsomusten vuoksi, se johtaa viranomaisten mielivaltaan.

En puolusta minkäänlaista väkivaltaa, mutta olennainen onkin yleispäätelmä. Myös muiden ideologisten tuomitsemisperusteiden sisällyttäminen lakiin tai lain käyttöön on ollut yhtä epäoikeudenmukaista. Enää ei riitä, että laissa on ideologisia kohtia, jotka mahdollistavat ”uskonrauhan rikkomisesta” tai ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” tuomitsemisen vain siksi, että joku ilmaisee epäsympatiaa tiettyjä näkemyksiä tai henkilöitä kohtaan (kaikestahan ei tarvitse pitää).

Vasemmistolaisten Demla-juristien myötävaikutuksella lakiin ollaan ujuttamassa ”vainon” rinnalle myös muita subjektiivisia tai universaalikommunistisia tuomitsemisperusteita, kuten ”vihapuhe”, joka on peräisin kansainvälisestä yhteisöstä eikä kuuluisi pohjoismaiseen oikeuskäytäntöön. Poliittiset tuomiot ihmisten mielipiteistä kuuluvat Kiinan kansantasavaltaan, jossa ihmisiä laitetaan katumaan sanojaan toreilla ennen heidän julkista teloittamistaan. Se puolestaan seuraa, mikäli itsekritiikkitilaisuuksissa esitetty anteeksipyyteleminen ei ole aitoa.

Myös Suomessa tasavallan presidentti katsoi, että erään puolueen puheenjohtaja ei ollut osoittanut ”tehokasta katumista”. Muun muassa siksi puolue syöstiin pois hallitusyhteistyöstä. Avatessaan vihapuhekeskustelun osana vaalikampanjaansa Sauli Niinistö otti lähtökohdakseen Saksan vihapuhelainsäädännön, jossa verkkopalvelun ylläpitäjiä velvoitetaan poistamaan ”vihapuheeksi” väitetty argumentaatio vuorokauden sisällä miljoonien eurojen sakon uhalla.

Niinistö oli huolissaan siitä, että ”median Suomessa sananvapauden kautta harjoittama kontrolli vaarantuu”, ja ehdotti, että meilläkin ”alettaisiin pohtia sosiaalisen median alustojen omaa kontrollia mahdollisten valeuutisten levittämisestä”. Presidentti ilmeisesti haluaisi Suomeen samanlaisen lainsäädännön kuin natsitraumasta kärsivässä Saksassa ymmärtämättä, että sananvapauden tukahduttamisesta se fasismin lohikäärme vasta lentoon lähtee. Voidaan kysyä, mihin jatkokaudelle valitun presidentin kansansuosio oikestaan perustui. Ilmeisesti Suomen liittämiseen euroalueeseen, josta voi videon katsella edelleen täältä. Sen johdosta Niinistö ei ole tosin itse esittänyt ”aktiivista katumista”.

Mediassa vaaditun hyvesignaloinnin tulos on kansalaisten ja heidän sosiaalisten potentiaaliensa pisteyttäminen suotaviin ja epäsuotaviin, hieman niin kuin farssiksi ajautuneessa sote-uudistuksessa. Ilman mediaa ja valtavirtapoliitikkoja miellyttäviä näkemyksiä ei voi kohta ostaa edes koirankeksejä, mikäli se on ”yhteisönormien” tai ”yritysperiaatteiden” vastaista.

”Yhteisönormit” ovat pelkkää punavihreiden kirjastotätien harjoittamaa piilosensuuria ja ”yritysperiaatteet” liiketaloudellisia hyötynäkökohtia, jotka ohjaavat karsimaan pois kaiken kaikkia miellyttämättömän aineksen Stockmannin tiernapoikagulagin tavoin. Kuinka moraalitonta kyseinen moraaliposeeraus onkaan, se kun tapahtuu pelkästään välineellisten ja kasvottomien taloudellisten motiivien vuoksi! Työpaikkaahan kenellekään ei ole myönnetty enää pitkään aikaan sen enempää yliopistoista kuin puhtaanapitolaitokseltakaan ilman itsesensuuria ja suun kapulointia.

Erityisoikeuksien jakeleminen EU-myönteisille poliitikoille ja heitä tukevalle medialle osoittaa, että suvaitsevuuden hintana on samanlainen kansalaisvapauksien pois korventaminen, joka yleensäkin on seurauksena monikulttuurisuuden tuhoisasta ja ristiriitoja yhteiskuntaan kylvävästä ideologiasta.

Päivän Byrokraatti -sivusto kirjoitti päätoimittajien viime viikolla esittämästä vaatimuksesta ja sen leväperäisyydestä tarkkanäköisesti:

”Mitään konkreettista lainsäädäntöä päätoimittajat eivät ehdota, vaan heidän asiansa on yleisellä tasolla. Vaatimustaan päätoimittajat perustelevat sillä, että heidän mukaansa journalisteja painostetaan ja jopa uhkaillaan.
Niin ehkä painostetaankin ja jopa uhkaillaankin, mutta niin painostetaan ja uhkaillaan myös muita vapaata sanaa käyttäviä henkilöitä. Toisinaan journalistien toimesta. Näyttääkin olevan niin, että jos arvostelu kohdistuu toimittajaan, kyse on ’maalituksesta’, mutta jos se on toimittajan tekemää, silloin taas ei.
Huomio kiinnittyy vetoomuksessa olevaan sanaan ’masinoitu’. Kuulostaa siltä, että päätoimittajien todellisena tarkoituksena on löytää aseita niiden, esimerkiksi perussuomalaisten poliitikkojen rankaisemiseen, jotka naljaisevat toimittajan tarkoitusperistä jotain niin osuvaa, että tuhannet ihmiset haluavat jakaa kommentin eteenpäin.”

Päätoimittajien Yhdistyksen vetoomuksessa mainittiin kaksi median ammattimaista itkijänaista, Yleisradion toimittaja Jessikka Aro ja Turun Sanomien oikeustoimittaja Rebekka Härkönen, joka toimii toimittajakunnan asianajajana ja huomiota kerjäävänä trollina. Oikeasti kumpikin on varsin keskinkertainen toimittaja ja tieteellisesti katsoen mitättömyys, joista kenenkään ei tarvitsisi piitata mitään, mutta media pitää heidän uhriutumistaan palstamillimetreissä mitattuna kansallisesti merkittävänä tapahtumana. Tiedeyhteisö puolestaan vaihtaa heidän julkisuuspääomansa rahaksi, kuten kävi Koneen Säätiön myöntäessä ylioppilas Arolle professoritason apurahan (35 000 €).

Huomiota herättävää toimittajien asennoitumisessa onkin heidän narsisminsa, johon liittyen he katsovat olevansa niin paljon meitä muita etevämpiä ihmisiä, että he ansaitsevat sananvapautensa tueksi erityisoikeuksia ja muista poikkeavia puolustautumiskeinoja. Kun valtamedia on saanut osakseen tendenssijournalismia arvostelevan ryöpytyksen yleisöiltä, sillä ei pitäisi olla kerta kaikkiaan minkäänlaista otsaa vaatia julkiselta vallalta mitään vaan huomata, mistä siihen kohdistetut hyökkäykset johtuvat.

Vasemmistolaisen maailmankuvan markkinointi, monikulttuurisuuden julistaminen, maahanmuuton lietsominen, miesten syyllistäminen ja nälviminen erilaisilla telaketjufeministien kampanjoilla ovat nostaneet lukijoilta hiukset pystyyn niin, että kritiikki on ollut ansaittua eikä mitään ”hybridivaikuttamista” tai ”informaatiosotaa”.

Julkinen valta käy tuota valtamedian kanssa sytyttämäänsä sotaa kansalaismielipiteiden ilmaisemista vastaan erilaisilla sosiaalista mediaa rajoittavilla sopimuksilla, joilla Internet-toimijoita kiristetään entistä ahtaammalle. Siksi myöskään sosiaalinen media ei voi enää tuoda parannusta sananvapauden huononevaan tilaan.

Sosiaalisen median keskittyminen vain muutamien maailmanlaajuisten toimijoiden hallintaan on tehnyt sensuroinnin helpoksi. Esimerkiksi Facebook on perustanut Saksaan jättiläismäisen deletointikeskuksen, jonka 10 000 neliömetrin tiloissa ahkeroi noin puolen tuhatta orwellilaista Winston Smithiä käyttäjien viestien sensuroimiseksi vihapuhelainsäädännön nojalla.

Vastaanottajien tahoilla heränneiden nanoaggressioiden takia harjoitettava sensuuri tapahtuu erilaisten kavaltajien, ilmiantajien ja muiden katalien Juudasten toimesta, täysin ilman julkisia perusteluja, ilman oikeutusta, anonyymisti ja ilman valitusmahdollisuutta.

Professori Timo Vihavainen kirjoitti aiheesta blogikirjoituksessaan ”Kirjojen ja ajatusten kieltämisestä” ansiokkaasti:

”Kyse on niin sanotusta poliittisesta korrektiudesta. Tarkoitan myös sitä sensuuria, jonka tapaamme Facebookista. Bannaus on siellä jo tuiki tavallinen ilmiö. Näyttää ilmeiseltä, ettei sen harjoittajien mieleenkään juolahtaisi pitää toimintaansa halveksuttavana. Ehkäpä asia on jopa päinvastoin. Jokin sana, lause tai ajatus kun näet saattaa sotia joitakin yhteisönormeja vastaan. Niiden ylläpitäjä voi kaiketi tuntea vaikkapa ylpeyttä toimistaan.
Pidän ennenkuulumattomana häpeänä sitä, että joidenkin, nimettömien sensorien annetaan terrorisoida mielivaltaisesti sananvapautta maailmanlaajuisessa sosiaalisessa mediassa. Vähin, mitä voidaan vaatia on, että jokainen sensori ilmoittaa reilusti nimensä ja esittää perustelunsa sille, miksi hän on uskaltautunut rikkomaan yhtä ihmisen sosiaalista perusoikeutta eli sananvapautta vastaan.
Toinen hyvin arveluttava ilmiö on nettipoliisi. Pitääkö todella paikkansa, että pelkästään Suomessa on kaksisataa nettipoliisia tai ylikin? Tämä ei ole enää mikään pikkujuttu missään mielessä. Millaiset ovat heidän valtuutensa ja millaisia ovat heidän käytäntönsä? Miten on edes mahdollista, että nettipoliisi saattaisi itsenäisesti tehdä ratkaisuja esimerkiksi jonkin aineiston sensuroinnista? Eikö ainoa laillinen tapa reagoida rikolliseksi katsottuun puheeseen ole rikosilmoituksen tekeminen ja aineiston valmistelu syyttäjäviranomaiselle? [...] 
Kaikki kielletyt kirjat eivät ole kiinnostavia, mutta yleisesti ottaen kielto on aina jonkinlainen laadun tae. Kiellossa on kyseessä yritys hallita ajattelua ja samalla tunnustus siitä, etteivät kiellon perustana olevat järjen argumentit ole riittäviä.”

Aikana, jolloin valtamedia on menettänyt kaiken kunnioituksen yleisöjen silmissä, sille ei ole jäänyt muuta keinoa maineensa parantelemiseen kuin Pressiklubin ja Pyöreän pöydän kaltaiset ohjelmat, joissa toimittajat haastattelevat toimittajia, ja heitä puolustaa tietty yliopistokommunisten joukko. Niinpä kenenkään ei pitäisi asennoitua mediaan ylipäänsä vakavasti. Jokaisen filosofisella asenteella varustetun ihmisen pitäisi huomata, että median toiminta on pelkkää yleisöjen hallintaa ja manipulaatiota alusta loppuun asti.

Ehkä onnellisin olisi sellainen maailma, jossa tuota välittävää porrasta, mediaa, ei olisi lainkaan olemassa, ja ihmiset hankkisivat tietonsa alkuperäislähteistä ja toinen toisiltaan.

Yhdysvaltalainen filosofi, lehtimies ja politiikan kommentaattori Walter Lippman esitti pessimistisessä teoksessaan Public Opinion jo vuonna 1922, että median manipuloimat kansalaiset eivät kontrolloi poliittista valtaa, vaan kansalaiset ainoastaan toistavat median ja valtaa pitävien poliitikkojen heille opettamia näkemyksiä. Kaikki on siis valmiiksi suodatettua ja sumennettua valtavirtamediassa, jossa todellisuuden pienimmän rakenneyksikön ja totuuskorrespondenssin muodostaa tavallisen demaritelevisionkatsojan, hänen koivuviilusta taivutetun nojatuolinsa ja TV-settinsä välinen myyttinen yhteys.

Niin sanottu sosiaalinen media ja blogosfääri olivat murtamassa umpion, mutta vain hetkeksi. Olemme jälleen kulkemassa kohti aikaa, jolloin rippikoulusta päässeet Janica-Emiliat pyrkivät toimittajina päättämään valtiofilosofiasta ja kertomaan, kuinka meidän täytyy ajatella ja elää.

Tehdään siis maailmasta parempi paikka: pannaan media kokonaan pois ja esitetään ajatuksemme suoraan toisillemme, tai kerrotaan niistä yhteiskunnallisessa todellisuudessa, kaduilla, kujilla ja poliittisessa osallistumisessa.