Vladimir Putin lappaa Suomessa ”työvierailuilla” kuin läheisessä protektoraatissa – aivan kuten Niinistö käy vastavuoroisesti Moskovassa. Suhteet ovat niin hyvät ja lämpimät, että keskeisen ongelman maidemme välillä alkaa muodostaa suhteiden ongelmattomuus.
Asiat eivät ole ehkä Venäjällä niin huonosti, kuin usein annetaan ymmärtää. Mutta onhan se nyt suhteidemme jatkuvan ”kehittämisen ja lujittamisen” kannalta vaivaannuttavaa, että Putinin hallinto on pidätyttänyt viime aikoina noin kolme tuhatta mielenosoittajaa ja pitää edelleen Krimiä ja Itä-Ukrainaa hallussaan.
 |
| Suomessa tykätään vapaista vaaleista. |
Tarkennetaanpa hieman. Mielenosoitukset jaetaan Venäjällä kahteen ryhmään. On poliittisia mielenosoituksia ja toisaalta taloudellisia ja sosiaalisia mielenilmaisuja. Vain jälkimmäiset ovat sallittuja ja nekin luvanvaraisia. Borssikeiton sattumista ja muusta pragmatiikasta on siis lupa keskustella, muttei periaatteista eikä resepteistä. Toisaalta jo niiden erottaminen toisistaan on vaikeaa.
”Krimin valtauksesta” puhuminen koetaan hyökkäyksenä valtiovaltaa vastaan, ja sen asemasta Venäjän median pitää käyttää ilmaisua ”Krimin liittäminen suuren isänmaan yhteyteen”. Muutoin on luvassa penalttia.
Suomen media koettaa töhriä Donald Trumpin takkiin kaikenlaista, mutta Putinin proseduureihin verrattuna Trump on ihana ihminen. Nyt hän halusi vain ostaa (ei vallata) Grönlannin Tanskalta. Eikä se olisi huono kauppa ollutkaan. Ostihan Yhdysvallat Alaskankin aikoinaan Venäjältä, ja vain myyjä on kaupantekoa katunut!
Suomessa koetettiin arvailla, mistä Niinistö ja Putin löytäisivät tapaamiseen jotakin puhuttavaa, kun kerran suhteet ovat niin ongelmattomat kuin ovat. Toimittajat löysivät merenalaiset kaapelit ja kaasuputket sekä ”jätehuollon aluejohtajat”, jotka Venäjä lähettää Suomeen seuraavaksi. Aiheessa onkin pähkäilemistä, sillä Venäjä pilaa Itämerta päästöillään enemmän kuin vihreiden päähuolenaiheet: pohjalaisten viljelijöiden laskuojat.
Totuus on, että Venäjää eivät juuri kiinnosta mitkään ”kahdenväliset suhteet”. Nythän tilanne on sellainen, että Suomi on EU-puheenjohtajamaa, joten Suomi on Venäjän ulkopolitiikan näyttämö, joka tarjosi Putinille esiintymislavan ensisijaisesti EU:n ja Yhdysvaltain suuntaan.
Otetaanpa jälleen muutama esimerkki. Putin sai vastalauseitta läpi näkemyksensä, että Moskovan mielenosoitukset eivät poikkea mitenkään vastaavista ilmiöistä Euroopassa vaan ovat samanlaisia kuin vaikkapa keltaliivien mellakoinnit Ranskassa.
Tosiasiassa symmetriaan vetoaminen ei kestä, sillä mielenilmausten syy on erilainen. Lännessä ei ole sentään suljettu opposition edustajia paikallisvaalien ulkopuolelle, kuten Venäjällä. Täällä saa siis järjestää vielä poliittisenkin mielenosoituksen eikä vain taloudellis-sosiaalista (tosin sananvapauden kahlitseminen on alkanut muistuttaa Venäjän meininkiä). Puhtaasti demokratian näkökulmasta arvioiden ei kansalaisten mielenilmaisuja pitäisi rajoittaa sen enempää Venäjällä kuin Euroopan unionin maissakaan.
 |
| Suomessa ei tykätä Itä-Ukrainan eikä Krimin miehityksestä. |
Toisena esimerkkinä voi mainita symmetriaan viittaamisen asevarustelussa. Putinin mukaan Venäjän varustautuminen on vain reaktiota Yhdysvaltain Eurooppaan asettamiin ohjuspuolustusjärjestelmiin.
Näin koetettiin viestittää, että Yhdysvallat muka tekee päätöksiä välittämättä eurooppalaisten Nato-liittolaistensa kansallisista intresseistä ja että Euroopan maat tarvitsevat ”informaatiota” (Putinin käyttämä ilmaus siitä, mitä tapahtuu esimerkiksi Itä-Ukrainassa). Tavoite lienee viestittää, että lännessä tapahtumia ei tunneta ja että asia ei kuulu muiden kuin Venäjän päätösvaltaan.
Tämä osoittaa, että Venäjän ulkopolitiikan modus operandeja ovat edelleen projisoiminen (eli peilailu), propaganda, pelottelu ja provosoiminen, joista kirjoitin aiemmin täällä.
Näiden painotusten läpi nähdessään Niinistö olisi hyvinkin voinut vastata lehdistötilaisuudessa, että Venäjän toimet Itä-Ukrainassa ja Krimillä eivät ole jääneet lännessä huomiotta, että täällä kyllä rakastetaan aihetta koskevaa ”informaatiota” ja että eurooppalaiset tekevät puolustuspoliittisia päätöksiä itsenäisesti sekä yhteistoiminnassa myös Yhdysvaltain kanssa.
En tarkoita, että Niinistön toiminnassa olisi moittimista. Hän on hoitanut ulkopolitiikkaa paremmin kuin Kekkonen.
Presidentin puolueessa Kokoomuksessa Putinin vierailuun olikin varauduttu huolella: puskuroimalla doublespeakia Niinistön olalle istutetuilla taustavaikuttajilla. Antoihan Petteri Orpo jo pari päivää sitten vierailua säestämään tarkoitetun lausunnon, jonka mukaan Suomi tulisi liittää osaksi Natoa. Myös Putinin vastainen mielenosoitus vaikutti järjestetyltä, sillä asialla olivat vain Kokoomusnuoret, eivät juuri muut.
Tämä vertauskuvallinen kaksoispuhe, josta saimme lukea rinnakkaisilta foorumeilta, antaa näyttöä siitä, että idänsuhteissa pelataan edelleen kaksilla korteilla, aivan kuten Neuvostoliiton aikakaudella. Eikä ihme, sillä myös Venäjällä on ketunhäntä kainalossaan.
Suomi on ihanteellinen alusta Venäjän oman ulkopolitiikan näyttämöksi, sillä täällä Putinia vastaan ei osoiteta mitään. Tämän jopa Helsingin Sanomien toimittaja huomasi päätellessään kolumnissaan, että Suomessa asuvat tšetšeenit, ukrainalaiset ja syyrialaiset ovat vetäneet henkeensä ”reaalipoliittista kaasua”. Tosin myöskään Putinille suunnattuja suosionosoituksia ei sadellut korviini, kun kävelin Esplanadin puistossa, vaikka niitä osoitettiin kyllä jonkin verran Trumpille viime kesänä.
Joka tapauksessa valtamedian väite Trumpin ja Putinin vaaliliitosta on ollut koko ajan perätön, sillä maat ovat napit vastakkain pian jatkuvissa aserajoitusneuvotteluissa, ja arktisia alueita koskeva kiistely on niin pakastimessa kuin voi olla.
 |
| Poliisi humoristisena. Keijo Kaarisade peukuttaisi, jos tietäisi. |
Hieman kyllä pelkäsin tarkka-ampujia, joita huhujen mukaan oli asetettu talojen katoille turvallisuutta parantamaan, ja muutamat epäilivät, että Putinia seuraa ”elektroninen kupla”, joka sekoittaa matkapuhelimet ja navigaattorit. Kuplan väriä ei tosin kerrottu, mutta surullista suurvaltajohtajien asemassa on heidän pelkojensa ja vihollistensa runsaus, joka katalysoi ansaittua epäluuloa. Melkein kuin vankina vietäisiin.
Putinin myöhästely kuitenkin lienee harkittua. Hänen entréensä kokouspaikoille ovat heikkoja esityksiä. Kohteliasta olisi saapua ajoissa tai vain kohtuullisesti myöhässä. Odotuttaminen on yliotteen tavoittelua, ja siihen voisi myös vastata. Ilmeisesti Putin ei halua olla kohtelias. Siksi myös niin sanotun väärän tuttavallisuuden ylläpito idän suuntaan voi olla kehnoa politiikkaa.
Arkangelin ydinaseonnettomuus sivuutettiin työvierailulla kevyesti. Samaan tapaan asiaa käsittelivät jo onnettomuuden tapahtuessa myös Suomen media ja viranomaiset, joiden mukaan vain Norjassa vähän säteilee. Suomessa suljettiin ikkunat eikä havaittu mitään. Ihan on kuin Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden aikoina, jolloin tieto räjähdyksestä tuli Ruotsista.
Avaankin hieman ikkunaa ja menen lopuksi toiseen aiheeseen. Sisäpolitiikka (eli EU-politiikka) kuuluu nykyisin pääministerin rooteliin, ja Antti Rinne puolestaan oli Islannissa, josta hän huuteli, että ”Pohjoismaat ovat kuin neljä huonetta ja keittiö, joiden toveruudelle erimielisyys maahanmuutosta on yksi pahimmista uhista”.
Mielenkiintoista, että demaripääministeri on tätä mieltä. Olen nimittäin itse ollut samaa mieltä jo pitkään. Kenenkään ei pitäisi kutsua yhteiseen olohuoneeseemme vieraita, joita kaikki eivät halua, vaan tulijoiden vastaanottamiselle pitäisi olla kaikkien suostumus. Jos yksikin vastustaa, ei vastaanottoa pitäisi jatkaa.
Nythän on niin, että muun muassa Tanska on demaripääministeri Mette Fredriksenin johdolla vetänyt paljon kireämpää pakolais- ja turvapaikkapolitiikkaa kuin Suomi ja Ruotsi. Norja puolestaan on aloittanut turvapaikan saaneiden palautukset lähettäen 1600 somalia takaisin kotimaahansa. Tanskan ja Norjan malli tulisi asettaa standardiksi kaikille Pohjoismaille, ja oli mukavaa lukea, että asia siis sopii Rinteelle.
Pakolais- ja turvapaikkapolitiikka koskee myös Venäjää ja Suomen sekä Venäjän suhteita. Aivan kuten jo täällä totesin, Venäjä säätelee Syyriasta tulevien pakolaisten virtaa pitämällä Lähi-idässä vallitsevan konfliktin avaimia pöksyjensä taskuissa.
Kenenkään on turha odottaa, että Lähi-idän tilanne laukeaisi Putinin väistymiseen, sillä Venäjän oppositiota vaimentamalla ja vapaita vaaleja estämällä pohjustetaan vallansiirtoa Putinin jälkeen tuleville. Apulaiset harvoin ovat edeltäjiään parempia, ja oletettavasti juuri siksi monilla venäläisillä onkin Putinia ikävä jo ennen hänen väistymistään parikymmentä vuotta jatkuneelta valtakaudeltaan.
