Kirkkonummen kirjasto oli siitä kiva, että se hankki filosofian hyllyynsä lähes kaikki uudet kirjani. Kirjastosta löytyivät muiden muassa teokseni Suomalaisen nykyfilosofian historia (2009), Enkelirakkaus (2008), Filosofiset viuhahdukset (2007), väitöskirjani Rakkauden välittäjä pokkaripainos (2006), romaani Kuka halusi murhata filosofin? (2000) ja Työttömän kuoleman ensimmäinen painos (2005).
Jotenkin arvasin, että kun kirjaston uusi rakennus valmistuu, sisältä ei löydykään enää samaa, mitä ennen.
Minulla on tapana tehdä ratsioita kirjastojen kokoelmiin tarkistaakseni omien teosteni läsnäolon ja lainaustilan. Niin en tee turhamaisuuttani vaan siksi, että kanssani poliittisesti samalla tavoin ajattelevien teoksia on usein poistettu kirjastojen kokoelmista ilman mitään perusteltua syytä.
Kun eräänä viime kesän aurinkoisena päivänä kävelin Kirkkonummen uuteen kirjastoon, jonne tilaa oli kokoelmia varten saatu runsaasti lisää, huomasin, että joka ikinen kirjani oli poistettu kirjaston hyllyistä. Teoksistani ei löytynyt jälkeäkään myöskään kirjaston elektronisesta tietokannasta, ei nimikehaulla eikä muutoin. Tekijänimellä tulos oli 0.
Tiedustelin anonyymisti kirjastovirkailijalta, onko rakennuksen uudistustyön yhteydessä poistettu kirjaston kokoelmista teoksia ja millä perusteella valikointia on mahdollisesti tehty.
Virkailija vastasi melko ylenkatseelliseen sävyyn, että ainahan kokoelmista poistetaan kirjoja, jotka ovat vanhentuneet ja jotka eivät ”kierrä”. Hän kysyi, olisiko jotakin, mitä kokoelmista etsin.
Vastasin kysymällä, kuinka selitätte, että kirjasto on poistanut kokoelmistaan kaikki kuusi teostani, jotka eivät olleet edes vanhoja, eikä kirjoista näy jälkeäkään ATK-rekisterissä.
Virkailija tiedusteli nimeäni, jolloin vastasin, että enpäs sanokaan, mutta saatan tehdä asiasta kyselyn kirjastolautakunnalle. Vaikuttaa, aivan kuin hän olisi tiennyt kirjojen katoamisesta jotain. Vertailun vuoksi mainittakoon, että filosofian hyllyistä löytyi kyllä useita 1970-luvulla julkaistuja vasemmistofilosofien teoksia.
Voidaan ajatella, että mitäpä muutaman kirjan katoamisesta, kun kirjastoissa ei juuri kukaan enää muutenkaan käy, vaan kaikki luetaan netistä, jos mistään, ja ihmiset vain peukuttavat Facebookissa, punaliputtavat Jodelissa ja piipittävät Twitterissä.
Asia ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen. Yhdenkään kirjoittajan kaikki teokset tuskin voivat kadota kerralla ilman, että kyse on kirjoittajan likvidoinnista ja kirjastosensuurista. Tällaista ei voine tapahtua millään ”aineistonvalintaperiaatteella”, vaan kyse täytyy olla sananvapauteen kohdistuvasta aggressiosta ja yrityksestä estää informaation kulkua.
Teokseni nimittäin katosivat uutta kirjaani Totuus kiihottaa koskevan kohun jälkeen.
Minulla on täysi syy olettaa, että jotkut vihervasemmiston aktivistit tai RKP:n paikalliset feministit ovat paiskanneet kostoksi kaikki kirjani silppuriin. On mahdollisuuksien rajoissa, että joku on pitänyt kirjastolautakunnassa teoksiani vastaan palopuheen niiden polttamiseksi roviolla.
Tapaus muistuttaa tutkija Henry Laasasen vuonna 2008 julkaiseman Naisten seksuaalinen valta -teoksen tuhoamista Turun kaupunginkirjastossa 2017. Nyt tuho on vain moninkertainen, ja rouhimoon on pantu kaikki teokseni.
En minä niillä itsellään väliä pidä, mutta kyse on sananvapauteen liittyvästä kansalaisten tiedonsaantioikeudesta. Kun kirjastot tuhoavat aineistoja, silloin loukataan YK:n ihmisoikeuksien julistukseen kirjattua oikeutta julkaista ja vastaanottaa informaatiota kaikkien kanavien kautta.
 |
| Kirkkonummen uusi totuuden bunkkeri. |
Arvostelin kirjastosensuuria myös teokseni Totuus kiihottaa kappaleessa 15.2 (s. 314 alkaen). Osoitin yhdeksi syyksi feministien vallankäytön aineistovalinnoissa. Siitä kirjoitti jo aiemmin (lähteenäni ollut) kirjastonhoitaja Heikki Poroila teoksessaan Luurangot portinvartijan kaapissa (2007).
Koska suuri osa kirjastovirkailijoista on vihervasemmistolaisia feministejä, totuus vääristyy myös julkisessa kirjastolaitoksessa, ja siten rikotaan kirjastojen yleisiä toimintaperiaatteita.
Historian emeritusprofessori Timo Vihavainen kirjoitti kolumnissaan ”Kirjastojen tarkoitus” (25.4.2018), että aineistojen tuhoaminen myös vanhentuneena on pelkkää barbariaa. ATK-oppaat ja muut kertakäyttötietoa sisältävät julkaisut kenties vanhenevat, mutta muilla teoksilla voi olla dokumentaatioarvoa vielä vuosikymmentenkin päästä.
Sen vuoksi yksikään kirja ei kuulu rouhimoon vaan ikääntyneenäkin vain varastoon. Kun digitaaliset julkaisut katoavat Internetistä, alkaa aikakauttamme leimata keskiaikaa synkempi pimeys.
Tarjosin teokseni Totuus kiihottaa tekijänkappaleita hankittaviksi myös muutamalle suurimmalle kirjastolle ja yliopistokirjastoille. Vain Eduskunnan kirjasto ja Turun sekä Tampereen kaupunginkirjastot hankkivat teoksen; Turku luultavasti siksi, että kirjastoa vastaan oli esitetty perustavanlaatuista arvostelua julkisuudessa.
Muualta vastattiin verukkeellisesti kierrellen ja kaarrellen. Esimerkiksi Vantaalta vasemmistolainen virkailija selitti, että kirjasto tekee hankintansa vain ”sopimustoimittajiensa” kautta. Näin ei ole ollut suinkaan aina. Ja mitä se tarkoittaa? Antaako kirjasto kaupallisten sopimustoimittajiensa päättää aineistojensa valinnasta tarjonnallaan? Jos näin on, hyllyyn päätyy vain Sofi Oksasen, Kari Hotakaisen ja Kari Tervon viihderomaaneja.
Yliopistokirjastoissa teokseni Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä vapaakappaleet ovat suljetuissa kokoelmissa tai varastoissa lukkojen takana, josta niitä pitää erikseen pyytää nähtäviksi kuin harvinaisia asiakirjoja tai dokumentteja. Ja kyllähän teos sitä onkin.
Kun Espoon kauppakeskuksessa Isossa Omenassa toimiva kaupunginkirjasto siirtyi rakennuksen päädystä toiseen, jossa sille avattiin sosiaalitoimistoa ja leikkikenttää muistuttavat tilat, yleiskato filosofian hyllyssä oli kauhea. Seinien kokoisia hyllyjä poistettiin, ja tilalle ilmestyi matalia lastenosastoilta tuttuja tasoja, joilla on nyt muutama satunnainen kirja kuin heitteille jätetty lelu. Kokoelmista poistettiin suurin osa kaikista teoksista, joukossa tietysti kaikki kahdeksan kirjastossa ollutta lainattavaa kirjaani.
Syy oli kirjaston johtajana toimineen Sunniva Draken, joka julisti haluavansa tehdä kirjastosta ”maahanmuuttajien olohuoneen”. Aineisto on nyt niukkaa kuin Helsingin uudessa kirjasto Oodissa, joka muistuttaa linja-autoasemaa tai muuta terminaalia, ei kirjastoa.
Mitään teostani ei ole kysytty minulta yhtä paljon kuin kirjaani Totuus kiihottaa, jonka jakelun julkaisija Suomen Perusta keskeytti suojellakseen itseään opetus- ja kulttuuriministeriön taloudelliselta kiristykseltä. Filosofiaani ja tieteellistä tutkimustoimintaani vastaan suunnattu vihamielisyys on ollut häikäilemätöntä, röyhkeää, tieteen ja tutkimuksen periaatteiden vastaista, oikeusvaltion vastaista ja kaikella tavalla halveksuttavaa.
 |
| Vielä 7.6.2016 teokseni Enkelirakkaus oli Kirkkonummen kirjaston kirjanäyttelyssä – ennen kirjani Totuus kiihottaa julkaisemista. |
Myös julkiset kirjastot ovat menettäneet kaiken luottamuksen kansallismielisten ihmisten ja muiden ei-vasemmistolaisten näkökulmasta. Aina jonkun sanoessa jotakin punavihreästä ideologiasta poikkeavaa, on joku rääkymässä moniarvoisuuden ja suvaitsevuuden puolesta sensuurilla uhaten. Ainoa tapa jakaa informaatiota on nähtävästi omatoimisuus: omakustantaminen ja yksityiset kirjastot.
Sama pätee tietenkin myös moneen muuhun asiaan. Vain yksityisyys takaa luotettavuuden niin omistuskysymyksissä kuin informaationjakelussakin, sillä julkinen omaisuus on aina heitteillä ja toisten ihmisten tallottavana, vääristeltävänä ja tuholle alttiina.
Me luomme. Kirjastot tuhoavat. Punavihreä sossutiede sensuroi.
Samalla kun julkiset kirjastot ovat ottaneet käyttöönsä erilaisia sananvapauden suodattimia ja ideologisia valikointiperusteita, kuten ”monikulttuurisen kirjaston tavoitteen” ja ”tasa-arvon sekä yhdenvertaisuuden edistämisen”, ne ovat yrittäneet pakottaa kirjailijoita ja lukijoita olemaan tiettyä poliittista mieltä, toisin sanoen ajattelemaan vihreästi ja vasemmistolaisesti. Tämä ei poikkea mitenkään DDR:stä.
Laissa yleisistä kirjastoista (29.12.2016/1492) ei puhuta monikulttuurisuudesta, tasa-arvosta eikä suvaitsevuudesta mitään, mutta silti kuntien kirjastot ovat sisällyttäneet näitä kelluvia merkitsijöitä toiminta-ajatuksiinsa ja strategioihinsa.
Niillä puolestaan on rajoitettu lain 6 §:ssä mainittuja ja kirjastojen informaatiopalvelutehtävään liittyviä velvoitteita, kuten pääsyä aineistoihin, tietoon ja kulttuurisisältöihin, velvoitetta pitää monipuolisia kokoelmia ja yhteiskunnallisen sekä kulttuurisen vuoropuhelun edistämistä.
Meidän kansallismielisten ja ei-sosialistien onkin ehkä tulevaisuudessa panostettava yksityisten kirjastojemme ylläpitoon ja säilyttämiseen sekä omakustantamiseen. Esimerkiksi minun kirjastostani löytyvät omistuskirjoituksella varustettuina edellä mainitun Henry Laasasen kirjan lisäksi muiden muassa Jussi Halla-ahon Kirjoituksia uppoavasta lännestä ja Tapio Holopaisen Islam ja Suomi.
Tämäntapaiset teokset nostavat arvoaan vuosien saatossa, eikä niitä koskaan nähdä alennusmyynneissä, kuten kustantamojen suoltamia markettikirjoja.
Privata bibliotheca, sedes sapientiae.
Päivitys 18.10.2021: Kostoksi kirjoituksestani feministinen kulttuurieliitti palkitsi Kirkkonummen kirjaston suunnittelijat arkkitehtuurin Finlandia-palkinnolla. Olen kyllä tottunut siihen, että media ja yliopistoyhteisö palkitsevat viholliseni ja vastustajani nopeasti raha- ja mainelahjuksilla, mutta tällä kerralla vastaus tuli poikkeuksellisen pian.
Voittajan valinnut Esa Saarinen lausui perusteluissaan, että ”[k]irjaston kautta yhteisö palvelee itseään ja rakentaa tulevaisuuttaan tarjoamalla jokaiselle tilan ajatella enemmän, ajatella toisin, uusin ja odottamattomin tavoin, sävyin ja sananvalinnoin, oman sovinnaismaailmansa, totunnaistotuutensa ja uomakipityksensä tuolla puolen.” Helsingin Sanomat alleviivasi, että ”kirjaston filosofia on demokratian, tasavertaisuuden ja ihmisyysuskon kulmakivi.”
Kuinka sarkastiseen valoon kyseinen suitsutus joutuukaan näkemäni ja kokemani sensuurin valossa! Kehtasipa joku länkyttää siitä, että kirjasto ”ei ole konkreettisesti esteetön”. Kirjasto ei todellakaan ole esteetön kaikille.
Totuus ei ole onneksi kirjastojen seinissä vaan niiden ulkopuolella, kulttuurikanojen ja punaporvarien palvellessa itseään ja toisiaan oman sovinnaismaailmansa, totunnaistotuutensa ja ehkä myös tuon ”uomakipityksensä” sisäpuolella.
Aihepiiristä aiemmin:
Syrjinnästä vapaat alueet ja turvallisten tilojen politiikka
