Keskustakirjasto Oodista ei saa tulla pakolaiskeskusta

Julkiset kirjastot tunnetaan puliveivarien, pakolaisten, päihdeongelmaisten ja avohoidossa olevien skitsofreenikoiden oleskelupaikkoina. Esimerkiksi Helsingin Lasipalatsin Kirjakaapelissa tunnelma oli vähintäänkin etninen. Ennen toimipisteen lopettamista viranomaisvalta keksi perustaa tiloihin myös erilaisia patistelupalveluja, ja sama meno on jatkunut Postitalon kirjasto Kympissä.

Oodista uhkaa tulla pakolaisten sosiaalitila.

Kansalaisaukion kupeeseen valmistuvaa keskustakirjasto Oodia (ruots. Oodet) on sinänsä tervehdittävä iloiten. Mutta rakennuksesta ei saa tulla pakolaisten vastaanottokeskusta eikä oleskelupaikkaa.

Espoon kauppakeskus Ison Omenan pohjoispäätyyn valmistui aikoinaan mainio kirjasto. Tila oli selkeästi jäsennelty, avara ja viihtyisä. Lukutilaa oli riittävästi, ja hyllyissä oli saatavilla paljon oikeita kirjoja. Sittemmin kirjasto siirrettiin rakennuksen eteläpäätyyn valmistuneeseen uuteen osaan, jonka tilat jäsenneltiin eri tavalla.

Tätä nykyä Ison Omenan kirjastoa ei kirjastoksi tunnista. Ensimmäiseksi tulijaa tervehtivät järjestyksenvalvojat, mikä kertoo siitä, että ongelmia on. Ongelmien syykin on selvä: kirjastosta on tehty pakolaiskeskus ja sosiaalitoimisto.

Ison Omenan uusi kirjasto ei ole kirjasto vaan sosiaalivirasto.

Myöskään ”yhteispalvelun” ja Kelan ei pitäisi kuulua kirjastotoimen alaan. Kirjaston pitäisi olla kirjasto. Työpajatoiminnalle pitäisi osoittaa tilat muualta kuin kirjastosta.

Varoittava esimerkki Espoosta

Ison Omenan kirjastosta tehtiin ikävällä tavalla monikulttuurinen, kun kirjastotoimi alkoi myötäillä maahanmuuttajien tarpeita ja monikulttuurisuuden ideologiaa.

Pääsyyllinen Espoon kirjaston pilaamiseen on kirjaston aluejohtajana toimiva feministi ja naisten itsepuolustuskurssien järjestäjä Sunniva Drake, joka Helsingin Uutisten mukaan teki kirjastoista ”maahanmuuttajien olohuoneita”, jota Helsingin Sanomat kehuu ja jonka harjoittamaa pakolaisten hyysäystä professori haukkuu. Hänen poikansa Markus Drake tunnetaan vihreänä kakuttaja-anarkistina, kannabiksen kannattajana ja talonvaltaajana, joten omena ei kauaksi puusta putoa – ei myöskään Ison Omenan kirjaston kaltainen maahanmuuttopolitiikan hedelmä.

On häpeäksi ja tappioksi Espoon kulttuuritoimelle, että informaatioalan tehtävässä toimii henkilö, joka kiljui Suomi Ensin -tapahtuman puhujille ”häipykää” ja joka junaili Afganistanin suurlähetystön toimimaan kirjaston tiloissa ulkoministeriön tietämättä (aiheesta tässä, tässä ja tässä). Irvokasta on, että sananvapausjärjestönä esiintyvä Pen palkitsi Draken ”sananvapauspalkinnolla” tänä vuonna, ja asiaa selittää vain se, että informaatioalaa, mediaa ja julkaisutointa hallitsee vihervasemmisto, joka yleensäkin palkitsee omat kellokkaansa sensuurista ja tendenssijournalismista. Jos natsiäidistään tunnettu aluejohtaja Sunniva Drake olisi purkanut perhetraumojaan vaatimalla rajoja kiinni eikä auki, hänet olisi todennäköisesti pidätetty virastaan määräajaksi tai pysyvästi – toimenpide, joka sangen hyvin palvelisi kirjastotoimen etua myös asioiden ollessa nykyisellä tolalla.

Yhdessä monikulttuurisen kirjaston ideologian kanssa Draken osoittama sekoileminen on lisääntynyt kirjastotoimessa, mutta se pitää kaikin keinoin kitkeä pois Helsingistä ja muualtakin. Kirjastojen muokkaaminen pakolaiskeskuksiksi antaa järkyttävän näytön siitä, millä tavoin monikulttuurisuuden ideologia on soluttautunut asiaan liittymättömille kunnallisille toimialoille ja kuinka maahanmuutolla on huononnettu suomalaisten ihmisten asemaa ja palveluja.

Espoon kirjastojen saneeraaminen sosiaalivirastoiksi kertoo tavasta, jolla kirjastojen johtajat ja lautakuntien jäsenet ovat käyttäneet julkisia resursseja väärin. He ovat ylittäneet toimivaltansa ja tehneet kirjastoista sirkustelttoja omien suomalaisuusvastaisten ja sensuurimielialaa levittävien mieltymystensä performoimiseen.

Helsingin keskustakirjasto Oodin rakennustyöt ovat jo pitkällä. Tilojen sisustukseen ja käyttöön voitaneen vielä vaikuttaa. On tärkeää, että uuteen pääkirjastoon sijoitettaisiin vain ja ainoastaan kirjastopalvelut eikä mitään muuta. Muussa tapauksessa hyypiöfrekvenssi kirjaston tiloissa kasvaa, ja kirjaston käyttäjien sekä henkilökunnan asema heikkenee.

Maailman ollessa vielä mallillaan julkisissa kirjastoissa vaadittiin hillittyä käytöstä, ja mekastajia hyssyteltiin. Nykyisin kirjastoissa hälisevät maahanmuuttajalaumat, ja asiasta mainitsevaa suomalaista asiakasta painostetaan poistumaan. Tämän kaiken on saanut aikaan monikulttuurisuuden rutto, jota Suomessa vastustaa vain yksi eduskuntapuolue.

Miten kirjastot sensuroivat?

Uudessa kirjastossa pyritään luonnollisesti ottamaan huomioon julkaisutoiminnan digitalisoituminen, mutta myöskään e-julkaisemisen merkitystä ei pidä arvioida väärin. Julkiseen kirjastoon on aivan turha sijoittaa suurta määrää tietokonepäätteitä, sillä nyky-yhteiskunnassa elektroniset lukulaitteet kuuluvat jokaisen kansalaisen henkilökohtaisiin vakiovarusteisiin. Jos niitä ei ole, kyse on perinpohjaisesta syrjäytyneisyydestä, ja asia kuuluu sosiaalivirastojen eikä kirjastojen hallinnoitavaksi.

Elektronisen aineiston saatavuuteen ei puolestaan tarvitse vaikuttaa tilallisilla ratkaisuilla, koska aineeton aineistohan ei kaipaa mitään tiloja. Niinpä kirjastossa voidaan aivan hyvin keskittyä pitämään saatavilla painettua sanaa.

Vaikka paperikirjan kuolemasta on uhottu jo vuosia, painettu materiaali näyttää tekevän kauppaansa hyvin. E-kirja ja paperikirja ilmeisesti täydentävät toisiaan. Painetulla sanalla on etenkin tieteellisissä yhteyksissä tärkeä merkitys, sillä se dokumentoi tietoa paremmin kuin elektroninen julkaiseminen, jonka bittiavaruudessa totuudella on taipumus muuntua tai kadota.

Elektronista julkaisemista puoltaa tosin se, että monikulttuurisuutta arvostelevaa, maahanmuuttokriittistä ja EU-kriittistä aineistoa on vaikea saada painettuna julkaistuksi. Totuuden katoamista osoittaa myös kirjaston ongelmista kuvatun videon sensurointi YouTubesta, joten nykyiset sensuurin ideologioilla pilatut kirjastot eivät sovi informaation jakelijoiksi.

Kirjastonhoitaja Heikki Poroila julkaisi jo vuonna 2007 teoksen Luurangot portinvartijan kaapissa, ja teoksessa kritisoitu aineistojen suodatus on mennyt vuosi vuodelta epätieteellisempään ja epäeettisempään suuntaan (aiheesta tässä, tässä ja tässä). Omien havaintojeni mukaan Ison Omenan kirjasto on poistanut kokoelmistaan teokseni Filosofiset viuhahdukset (2007), Enkelirakkaus (2008) ja Suomalaisen nykyfilosofian historia (2009), ja mystisesti on poistettu myös Liken julkaisemat kirjani Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa (2005) ja Rakkauden välittäjä (2006), joka on filosofian väitöskirjani toinen painos. Ne eivät ole ”kadonneet”, vaan ne on hävitetty luettelosta ja kokoelmista.

”Informaatiopalvelua” ja ”työpajatoimintaa” tilassa, jota ennen sanottiin kirjastoksi.

Kivijalkakirjasto alkaa olla vanhentunut informaation jakamisen, valikoinnin ja tietenkin myös sensuroinnin muoto, sillä suuri osa kaikesta tiedosta virtaa internetissä. Painetulla sanalla olisi kuitenkin tärkeä asema historiallisessa syvyysulottuvuudessa, sillä nettijulkaisujen elinkaari on lyhyt.

Kirjoitin julkisen kirjastolaitoksen taantumisesta nettisensuuria harjoittavien nettioperaattorien ja Yleisradion tapaiseksi monikulttuuri-ideologian ja propagandan solmukohdaksi jutussani ”Syrjinnästä vapaat alueet ja turvallisen tilan politiikka”, jossa paheksuin suomalaisiin ihmisiin kohdistuvaa syrjintää ja sananvapauttaan käyttävien ihmisten aseman tekemistä turvattomammaksi maassamme.

Painettu sana perustuu viipymiseen ja luo tilaa ajattelemiselle, mikä erottaa sitä nopeuteen perustuvasta sähköisestä mediasta. Toivon, että Helsingin uusi keskustakirjasto rakennetaan kirjojen ja kirjallisen kulttuurin ympärille, eikä rakennuksesta tehdä sosiaalivirastoa, junaterminaalia, wörkshoppia tai palvelutoria, johon sijoittuvat ”terveysasema, neuvola, nuorisopalvelut, markettitaso sekä HUS:in laboratorio- ja kuvantamispalvelut”, kuten Isossa Omenassa.

Sellainen tila ei ole kirjasto vaan kurjasto, niin kuin terveyskeskuksetkin ovat nykyisin arvauskeskuksia ulkomaalaisen ja kielitaidottoman työvoiman vuoksi.