Henkinen Berliinin muuri

Olen tänään ollut kaksikymmentä vuotta yhtäjaksoisesti vapaalla jalalla, sillä pääsin tasan kaksi vuosikymmentä sitten armeijan leivistä, eikä minulle ole sen jälkeen yhtä pitkää leiviskää valtion virassa suotukaan. Vapautumiseni vuosipäivän kunniaksi sopinee pohtia yhteiskuntamme avoimuutta ja sulkeutuneisuutta sekä sitä, miten nämä asiat ovat pyrkineet omalla kompleksisella tavallaan tukemaan toisiaan.

Sadan metrin päässä kotoani, Helsingin Ratakadulla, sijaitsee salaisuuksien talo, jonka kassakaapissa säilytetään niin sanottua Tiitisen listaa. Tiitisen lista ei ole kuitenkaan Tiitisen. Se on Saksan liittotasavallan Suomelle toimittama luettelo henkilöistä, jotka pitivät yhteyksiä DDR:n agentteihin ja mahdollisesti luovuttivat salassa pidettäviä tietoja harppi-Saksaan. Niinpä listalla on tietoa, joka kuuluu suomalaisille ja joka suomalaisten pitää tietää. Jos näin ei ole, maamme on yhtä demokraattinen kuin Saksan Demokraattinen Tasavalta.

Ongelmana on, että asioiden päällä istuu aina joku sepittelijä-Seppo: Seppo Tiitinen, Seppo Nevala tai joku heidän sijaisensa. Myös Suomessa kannattaisi pitää eri näyttämöt poliisitoiminnalle ja oopperaesityksille. Kun suurin osa johtavista poliitikoista ja salaamispäätöksen tehneistä haluaa listan julki, se olisi parasta julkaista heti.

Kansalaisten ja Supon välillä kulkee nyt Berliinin muuri, joka olisi syytä kaataa. Ihme, etteivät kansalaiset hae poliisilta mielenosoituslupaa demonstraation järjestämiseksi Suojelupoliisin edustalla.


Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan?

Joku tai jotkut tässä maassa tietävät, keiden nimiä listalta löytyy. Kuten Mauno Koivisto jo totesi: asian salaamisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Poliittisen historian professori Seppo Hentilä (Seppo hänkin) totesi aivan oikein Ilta-Sanomissa, että Paavo Lipposen löytyminen listalta olisi aikamoinen pommi. Mutta se on hyvin mahdollista. Isänmaanystävänä tunnettu Lipponen voisi ehkä suojautua sen seikan taakse, että itäyhteyksien ylläpidossa oli kyse poliittisesta pragmatiikasta, jolla haluttiin puolustaa Suomen etua. Myös perinpohjaisesta vastahakoisuudesta olisi voinut olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Tämä peruste käy verukkeeksi melkein kenelle tahansa ja mihin tahansa.

Olot muuttuvat, asiat muuttuvat ja merkitykset muuttuvat, mutta sitä ei monikaan tuomioistuin ymmärrä, ja siksi maanpetossyyte pelottaa. Lista kuuluu historiallisen totuuden vuoksi julki, mutta asia on avattava armeliaassa hengessä. Tilannetta voisi kuvata esimerkiksi näytelmäkirjailijan sanoin: ”Turhaan työ niitä vanhoja syntejä räknäätte, kun uusissakin on katumista.”


Onko oikeutta varaa ostaa?

Pandoran lippaan päällä kököttäjät pelännevät ajojahtien käynnistymistä, juuri sellaisen, josta esimerkiksi Alpo Rusi pakotettiin kärsimään. Siksi myöskään Rusia ei olisi pitänyt hiillostaa. Hänen korvausvaatimuksessaan ei olekaan mitään paheksuttavaa. Sen sijaan paheksuttavaa on asianajajien palkkioissa. Monen sadan tuhannen euron lasku yhdestä jutusta ylittää kaikki kohtuullisuuden rajat. Tätä ei kumoa varatuomari Olli Santasen puolustelu, jonka mukaan ”oikeusvaltiolla on hintansa”.

Helsingin Sanomien (2.9.2007) jutun mukaan oikeusvaltiolle kertyi hintaa 313 000 euroa, kun mukaan lasketaan asianajajina niin ikään toimineiden Zacharias Sundströmin ja Antti Karangon laskut. Valtiota puolustanut Aarno Arvela sen sijaan esitti ”vain” 27 718 euron paragonin. Kyllä asiat ovat sittenkin niin, että oikeusvaltio toteutuu vain, jos ihmisillä on varaa ostaa palveluja asianajajiltaan. Kukaan lakimies ei kuolisi nälkään, vaikka oikeusministeriö säätäisi asianajajien palkkioille katon.

Huvittavaa on, että skandaalinkäryisessä Rusi-oikeudenkäynnissä mukana olivat lähes kaikki ketunhäntä kainalossa liikkuvat juristit, jotka tunkevat itsensä oikeussalien eturiviin aina, kun he haistavat palaneen käryä. Zacharias Sundström tunnetaan siitä, että hän sai takavuosina sakot lausahdettuaan tuomarille, että eräs hänen puolustamansa syytetty ei ollut suinkaan pakenemassa rikospaikalta vaan juoksi sitä kohti, ja mikäli hän olisi juossut tarpeeksi pitkän matkan, hän olisi saapunut perille!

Aarno Arvelan tähtihetki puolestaan oli se, kun hän päätyi puolustamaan Tehtaankadun poliisisurmaajaa, ja hän on laittautunut puolustusasianajajaksi myös monille muille raskaista rikoksista syytetyille. Julkkisjuristien joukosta puuttuivat vain Heikki Lampela ja talousjuristina tunnettu Ari Huhtamäki, jonka sopimusoikeudellisissa menettelyissä laki muuttuu rahaksi. Kyseessä oli juristien show: puolen miljoonan, eli lähes yhden kotimaisen elokuvan arvoinen.