Hilpeä halloween

En ole koskaan pitänyt halloween-bileistä, sillä kyseinen amerikkalaistyyppinen vouhotus suhtautuu kevytmielisesti kuolemaan. Se puolestaan on merkki epätoivoisesta yrityksestä hillitä ahdistusta, joka asiaan liittyy.

Ennen vanhaan kuolemaan suhtauduttiin kunnioittavasti, ja vainajien muistopäivänä sytytettiin kynttilöitä omaisten haudoille. Päivään liittyi hiljaisuuden ja hartauden tunnelma, joka vastasi myös vuodenaikaan liittyvää tunnetilaa. Keskeisiä elämän merkkejä olivat vain pienet nuupahtaneet martokasvit, jotka ponnistivat esiin härmäisiltä haudoilta, kumpujen yöstä. Hiljentyminen oli arvokasta: tyylikästä.

Nykyään vainajien muistopäivä on remakka karnevaali. Isäntämiehetkin osaavat paukauttaa housujaan ja todeta: ”Jaahas, onkos nyt se halloveeni?” Pullakuskit ja sihteeri-Sirpat bailaavat ryntäät rytkyen Highlightissa ja kirkuvat toisilleen, miten voikaan olla ”ihanan magee hälöviin”. – Vainajia ei muista kukaan, ei myöskään vainajien muistopäivää. – Milloin se on?

Karnevaaleihin saapuu usein kuolema, mutta kuolema – pitääkö silloin olla carneval? Erään käännöksen mukaan carne vale tarkoittaa ’hyvästijättöä lihalle’, eli siirtymistä arjen huolista ylevämmän juhlimisen piiriin, mutta käytännössä karnevaalit näyttävät tekevän pikemminkin myönnytyksiä lihalle. Minua eivät niinkään karmi hirviöiksi laittautuneiden juhlijoiden vaatteet eivätkä kasvot. Minua järkyttää se makaaberi mauttomuus, joka liittyy kömpelöihin yrityksiin kiertää kuolemaa koskeva tietoisuus. En tietenkään väitä, että lokakuisessa pimeydessä pitäisi vallita haudan hiljaisuus, sillä halu ruumisarkun saranoiden narisuttamiseen on tällöin ymmärrettävästi suuri. Mutta täytyykö ihmisten huvittaa itsensä hengiltä myös kurpitsanaamioidensa takana?

Kuoleman kuriiriksi pukeutuminen on rituaalinen yritys hallita omia pelkoja käymällä niitä kohti ja samastumalla itse tuohon viimeisen noutajan rooliin. Paradoksaalista asiassa on se, että kuoleman imaginaarinen jäljitteleminen ei ole niin viatonta kuin näyttää. Oksennuksissa ja muissa villisian kuona-aineissa rypevä juhlija ei ennen pitkää erotu aidosti kuolleesta varsinkaan, mikäli hän erehtyy hetkellisesti seikkailemaan ”tuolle puolen” esimerkiksi ratti- tai ruorijuopumuksen tai jonkin muun yhtä merkittävän kuoleman uhmaamisen kautta. – Ja juuri silloin viikatemies iskee. Tätä rooliin hukuttautumista tai pelkän performanssin muuttumista todeksi voidaan sanoa myös kohtalon toteutumiseksi.

En moiti amerikkalaista pinnallisuutta sinänsä. Makaaberia siitä tulee vasta, kun se yhdistetään kuolemaan. Epäamerikkalaista olisi katsoa kalloon ja pohtia asiaa kulttuurifilosofisesti, esimerkiksi Huhtiniemen arvoituksen äärellä. Se saattaisi tuoda mieleen myös Shakespearen, when yankee shakes.

Mutta aion myös itse kilpailla palkinnoista tuossa karmeassa karnevaalissa ja kerron lopuksi vitsin, jolla toivon laittavani hampaat kiiltämään kaikkein surumielisimpienkin hauskanpitäjien suupielissä. Tänä synkkänä ja sateisena viikonloppuna mieleeni juolahti seuraava kansallisfilosofisesti merkittävä ”tieteellinen matotesti”.

Neljä matoa laitetaan neljään eri purkkiin. Ensimmäisessä mato on viinassa, toisessa mato on tupakan savussa, kolmannessa mato on spermassa, ja neljännessä mato on mullassa. Seuraavan päivän tulokset: mato viinassa – kuollut, mato savussa – kuollut, mato spermassa – kuollut. Mutta mato mullassa on elossa! Mitä tästä opimme? Niin kauan kuin juot, poltat ja harrastat seksiä, sinulla ei ole matoja. Yksikin edellä mainituista asioista riittää näköjään hengissä pysymiseen.