8. joulukuuta 2009

Ilmastonmuutos vastatuulessa


Tieteellinen filosofia ei ole kovin vanha keksintö. Siitä, että filosofiastakin tehtiin tiedettä, voi syyttää tai kiittää loogisia positivisteja, jotka järjestivät innokkaasti erilaisia kongresseja ympäri Eurooppaa 1920- ja 1930-luvuilla. Esimerkiksi niin sanottu Kööpenhaminan kongressi omistettiin kvanttifysiikalle ja kausaliteetille vuonna 1936. Näinä pandemian aikoina tulee myös mieleen, että ”kööpenhaminalaiseksi” sanottiin takavuosina erästä laajalle levinnyttä flunssavirusta.

Kööpenhaminassa tällä viikolla järjestettävä kansainvälinen ilmastokokous houkuttelee jälleen testaamaan tuota kausaalisen järjen (eli syyn ja seurauksen) ketjua – asiaa, jota pohdittiin Kööpenhaminan kongressin näyttämöllä vuonna 1936.

Hiilidioksidin vaikutuksista ilmaston lämpenemiseen saadaan jatkuvasti tietoa, joka on ristiriidassa edeltävän kanssa. Ei siis ihme, jos poliittiset neuvonpitäjät eivät pääse sopimukseen edes kokouksensa lähtökohdista. Erään kiintoisimmista poikkeavan tiedon lähteistä tarjosi ajankohtaisohjelma MOT:in 9.11.2009 lähettämä jakso ”Ilmastokatastrofi peruutettu”, jossa toimittaja Martti Backman haastatteli Massaschusetts Institute of Technologyssa toimivaa meteorologian professori Richard Lindzeniä.

Lindzen ei tutki ilmakehää jäljittelemällä ilmastoa tietokonemalleilla ja laatimalla siltä pohjalta ennusteita, kuten tutkijoiden valtaosa. Sen sijaan hän toimii aidon positivistin tavoin: tehden havaintoja suoraan todellisuudesta. En tosin itse kannata positivismin mukaista mittaavaa ja määrällistä tarkasteluotetta filosofisen ihmistutkimuksen yhteydessä, mutta tämäntapaisiin luonnontieteellisiin yhteyksiin se sopii.

Ilmakehän iirisilmiö

Lindzen on mitannut satelliittien avulla sen lämmön määrää, jonka ilmakehä päästää lävitseen avaruuteen ja havainnut, että hiilidioksidin kuormittama kaasukerros ei patoakaan maa- ja merialueiden pinnasta heijastuvaa auringon lämpöenergiaa ilmakehään niin kuin on luultu vaan päästää sitä entistä enemmän lävitseen. Tämän mukaan ilmakehä reagoisi kuin silmäterä valoon, joten Lindzen kutsuu löydöstään ”iirisilmiöksi”. Luonto näyttäisi siis ikään kuin viilentävän planeettaa ylikuumenemiselta.

Sen sijaan tietokonemalleissa oletetaan, että hiilidioksidin lisääntyminen varastoi lämpöenergiaa ilmakehään. Tällaisen tutkimuksen menetelmällinen virhe on siinä, että aineisto taivutetaan sopimaan malleihin, ja siksi nämä mallit toimivat todellisuuteen verrattuina väärin. Lindzenin mukaan hiilidioksidin kaksinkertaistuminen nostaisi lämpötilaa 0,5 – 1 Celsius-astetta tietokonemallien ennustaman 2,5 – 6,0 asteen sijasta. Tämän erehdyksen vuoksi hän kutsuu mallintamiseen perustuvaa tutkimusta Play Station -tieteeksi.

Myöskään maan pinnalta saadut mittaukset eivät osoita ilmaston lämpiävän, joten ilmaston lämpenemistä kuvaava jääkiekkomailadiagrammi, jossa kuumuus nousee käyristyvän lapaosan tavoin, olisi syytä hylätä. Backmanin toimittama ohjelma oli varsin kelvollista katsottavaa, sillä se keskittyi kyseenalaistamaan uskonkappaleeksi muodostuneen normaalitieteen perusaksioomat. Toisaalta ohjelmasta puuttui haastateltujen ilmastotieteen toisinajattelijoiden puheisiin vastaava kritiikki.

Lindzenin tapaisissa vastavirrankulkijoissa on ilahduttavaa se, että he estävät tieteenaloja muuttumasta uskonnoiksi. Nythän ilmastoa tutkivat tieteet ovat tarjonneet tuomiopäivän visioita ja esiintymislavoja niin sanotuille alarmisteille eli vihreää anekauppaa harjoittaville hälytyskellojen soittelijoille. Vaikka Lindzen ei olisi itsekään ehdottomasti oikeassa, hän pakottaa tutkijoiden valtavirtaa korjaamaan virheitään ja perustelemaan kantojaan paremmin.

Joka tapauksessa Lindzenin tutkimustulokset ovat muodostaneet normaalitieteelle niin kovan palan, että hänen ajatuksistaan on pyritty vaikenemaan tiedeyhteisössä. Filosofisesti kiintoisaa on, että tieteellisten teorioiden merkitys ja arvo voidaan nykyaikana päätellä juuri siitä, kuinka aktiivisesti tiedeyhteisö pyrkii hiljentämään toisinajattelijansa ja vaikenemaan heistä. Kenties tämä punnitsee myös median omaa arvoa. Julkisuus koetaan niin tärkeäksi, että sitä ei kerta kaikkiaan haluttaisi antaa kilpailevan kannan edustajille. Ja onhan median myöntämällä julkisuudella tietenkin huomattava vaikutus. Juuri tiedotusvälineiden toiminnan vuoksi kansi ei pysy kattilan päällä myöskään työyhteisöistä kaikkien brezneviläisimmässä: tiedeyhteisössä.

Tutkimus puhdistaa ilmaa

Tieteiden piirissä on velmuiltu ilmastonmuutosta koskevilla tiedoilla ja luuloilla jo aiemminkin tavalla, joka ei ole tosin mitenkään ennenkuulumatonta ainakaan tieteenfilosofiasta ja -historiasta perillä oleville. Vuosikymmeniä jatkunut kiistely ilmastonmuutoksen vaikutuksista sai uuden käänteen, kun alan arvovaltaisimman tutkimuskeskuksen, brittiläisen East Anglian yliopiston yhteydessä toimivan Hadley Climate Research Unitin, sähköpostipalvelimelta kaapatut viestit vuotivat julkisuuteen.

Sähköpostien ja dokumenttien sisällöt paljastivat, että yksikön ilmastotutkijat olivat täysin tietoisesti vääristelleet aiempia tutkimustuloksia poliittisia tavoitteita vastaaviksi ja suunnitelleet todellisten tulosten pimittämistä niin yleisöltä kuin tiedeyhteisöltäkin muun muassa tekijänoikeuksiin vedoten. Asiasta kärkipäässä uutisoinut ”Examiner.com”-verkkolehti siteerasi yksikön johtajan Phil Jonesin muille tutkijoille eli Ray Bratleylle, Michael Mannille ja Malcom Hughesille lähettämää sähköpostiviestiä muun muassa näin:

”Olen juuri saanut valmiiksi Miken Nature-tempun ja lisännyt todellisia lämpötiloja jokaiseen sarjaan viimeisen 20 vuoden kohdalle (eli vuodesta 1981 eteenpäin) ja vuodesta 1961 eteenpäin Keithin sarjaan [lämpötilojen] laskun piilottamiseksi. [I’ve just completed Mike’s Nature trick of adding in the real temps to each series for the last 20 years (i.e. from 1981 onwards) and from 1961 for Keith’s to hide the decline.]”

Voitonriemun merkittävyyttä korostaa, että tekstissä mainittu ”Mike” eli Michael Mann on toinen ilmaston ylikuumenemista ennustavan lätkämailadiagrammin kehittelijöistä. Ehkä kaikkein inhimillisimmän pilkahduksen tieteen olemukseen luo kuitenkin tapa, jolla laitoksen johtaja eräässä viestissään avoimesti iloitsi eri näkökantaa edustaneen kollegansa, ilmastoskeptikkona tunnetun John Dalyn, kuolemasta.

Kyseisten ilmastotieteilijöiden metodologia ohittaa omassa luotettavuudessaan jopa feministien, maahanmuuton suosijoiden, monikultturistien ja työvoimapulaa ennustavien taloustieteilijöidenkin argumentit. Sitä kautta se vaikuttaa yleisölle syntyvään kuvaan tieteiden yleisestä uskottavuudesta. Luottamuksen väheneminen taas voi olla hyväkin asia, sillä tieteelliset totuudet ovat kovin relatiivisia. Tiedonmuodostuksen suhteellisuus pitäisi ottaa huomioon, kun edetään poliittisiin päätöksiin, sillä poliittisista ympyröistä ”tieto” näyttää olevan usein myös lähtöisin.

Hadley Climate Research Unitissa toimivat tiedemiehet ovat vaikuttaneet osaltaan YK:n alaisuudessa toimivan hallitustenvälisen ilmastopaneelin eli IPCC:n (Intergovernmental Panel on Climate Change) kokoaman ilmastoraportin sisältöön, joka toimii aineistona ilmastonmuutosta hillitsemään pyrkiviä päätöksiä suunnitellessa. Niinpä päästövähennyksistä päättävä Kööpenhaminan kokous joutuu nyt tekemään päätöksensä sellaisen raportin pohjalta, jonka tieteellinen perusta on murentunut.

Hadleyn tutkijat ovat myöntäneet vuodetut viestit aidoiksi, samoin yksikön johtaja. Filosofisesti katsoen on tietenkin lapsellista kiistellä totuudesta, jota kukaan ei tiedä ja joka aina jää ennusteiden tavoin mielipiteidenvaraiseksi. Mutta poliittiselta kannalta tämä merkitsee, että Kööpenhaminassa ei pitäisi tehdä sellaisia ilmastonmuutoksen hillitsemiseen tähtääviä päätöksiä, joilla olisi raunioittava vaikutus talouden ja teollisuuden rakenteisiin, kuluttajahintoihin, verotukseen tai energiantuotantoon.