Kun sydän suli

Älä kauan viivy sellaisella seudulla, jolla radioaktiivisuus asuu. Kulje nopeasti sellaisen seudun ohi, jolla aktiivinen radio ei asu.

Japanin ydinvoimalakatastrofista puhutaan julkisessa sanassa kuin Delfoin oraakkelin höyryistä.

Oikeastaan koko ”tiedottaminen” on pelkkää salamyhkäisyyden varassa esitettyä aprikointia siitä, ”kuinka kauan menee, ennen kuin voidaan tehdä lopullisia johtopäätöksiä”. Niiden aika ei ole luonnollisestikaan koskaan ”heti” tai ”nyt” (vaikka onkin).

Kokemus osoittaa, että asioista, joista ei saada tietoa heti, ei saada tietoa koskaan myöhemminkään. Tai sitten tietoa pantataan siihen asti, kunnes vastaukset eivät enää kiinnosta tai ketään ei ole kysymässä. Tätä voidaan pitää tietysti eettisenä sikäli, että kuolleita ihmisiä jälkikäteen esitetty tieto ei satuta yhtä paljon kuin eläviä, joten totuuden esittäminen vasta uhrien saatua surmansa on varmasti kohteliaampaa, hienotunteisempaa ja huomaavaisempaa.


Traaginen tyylirikko Fukushiman tapaan

Kiintoisaa on, millä tavoin totuuden peittely, epävarmuus, suoranainen tietämättömyys ja propaganda pyrittiin lavastamaan ”tiedoksi” Japanin ydinvoimalaonnettomuudessa.

”Tietona” esitettiin sekin, että tietoa ei ollut, mikä oli olevinaan niin tavattoman viisasta. Viekasta se ainakin oli, jopa näsäviisasta, antaen näytön hallintoväen älyllisistä taidoista.

Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus ei ollut vain tekninen tapahtuma vaan ennen muuta tyylirikko. Lisäksi siinä tapahtui sama kuin sodissa, joiden ensimmäinen uhri on totuus.

Miksi sitten tuossa traagisessa ydinvoimalaturmassa rikkoutui nimenomaan tyyli? No ajatelkaa nyt: ydinvoimalan ”sydän suli” ja ”polttoainesauvat paljastuivat” kuin ekshibitionistin lemmenkohtauksessa.

Teknologisen ajatusmaailman määreistämässä kielenkäytössä teknisestä tapahtumasta, jonka inhimillinen merkitys on kaikkea muuta kuin romanttinen, puhuttiin (tai tultiin tahattomasti puhuneiksi) rakkauden ja runouden kielellä. Ja sitten muutamat teknokraatit kehtasivat vielä vaatia ”asiallista” (eli oman diskurssinsa mukaista) keskustelua sekä halveksuivat ”tunteellista” kielenkäyttöä.

Tämä sanankäyttöön ja tiedonmuodostukseen liittyvä naiivius osoittaa, että insinöörit, byrokraatit, tiedottajat ja toimittajat eivät hallitse merkitysten ja arvostusten muodostamista, joten miten he hallitsisivat teknisiä tapahtumia ja niidenkään merkityksiä? Kukaan tuskin on vienyt kyseistä kielenkäyttöä omassa sarkastisuudessaan vielä niin pitkälle, että väittäisi, että ydinvoimalla olisi edessään ”säteilevä tulevaisuus” tai että voimalaitos saisi räjähtäessään ”orgasmin”.


Suklaasydän, tinakuoret

Entä mitä merkitystä näillä pikkuhavainnoilla on? Onko kyse vain pilkunviilauksesta? Ludwig Wittgenstein lausui aikoinaan, että todellisuuden tutkiminen on kielen tutkimista. Jos kielen merkitykset vinksahtavat, suhde todellisuuteen vääristyy. Ajatusta hieman laajentaen voisi sanoa, että kielen pitää vastata asioiden ja ilmiöiden inhimillisiä merkityksiä.

Monikaan ei ehkä tule ajatelleeksi, että ydinvoimalaonnettomuuden käsittelyssä on toteutumassa aivan sama ilmiö, josta Herbert Marcuse kirjoitti teoksessaan One Dimensional Man (suom. Yksiulotteinen ihminen) jo vuonna 1963: Teknologisen ajattelutavan läpäisemässä maailmassa inhimillisesti tärkeistä tapahtumista puhutaan tekniikan ja byrokratian kielellä, kun esimerkiksi ihmisten saamia säteilyannoksia verrataan turvalliseksi koettuun ja arkiseen ”röntgenissä käymiseen”.

Tällainen vertailukohta on holtiton ja antaa väärän kuvan asioiden merkityssuhteista, sillä on tietenkin aivan eri asia käydä hallitusti, tutusti ja turvallisesti terveyskeskuksessa kuin että kotikulmilla pullistelee räjähtämäisillään oleva ydinvoimalaitos valmiina puskemaan kuolettavat sisuksensa myrskypilvenä taivaan tuuliin.

Teknologinen ajattelutapa on tunkeutunut ihmisten elämismaailmaan ja vääristänyt ihmisten tajuntaa silloin, kun teknisistä tapahtumista puhutaan kotoiseksi koetulla, tutulla ja turvallisella kielellä ja esimerkiksi ydinvoimaloista raportoidaan kuin Valentinen päivän suklaarasioista.

Aivan vastaavasti tuomiopäivän aseista on puhuttu ”ydinaseperheinä”, täsmäaseista ”puhtaina pommeina” ja Robert Oppenheimerista atomiaseen ”isänä”. Näissä ajatusmaailmoissa käsitteitä otetaan käyttöön ja siirretään perhekäsitteiden merkitysyhteyksistä väkivallan yhteyksiin tahattoman naiivisti tai tarkoituksellisen hämäävästi, ja Marcuse kutsuikin tällaista substantiivien operationaalistamista totaalisen hallinnon kieleksi.

Olen itse käsitellyt kielen ja merkitysten vieraantumista teokseni Dialoginen filosofia (2003, 2. painos 2008) luvussa ”Mistä puhumme, kun puhumme kielestä?”.

Asian voi sanoa lyhyesti niin, että julkiselta vallalta, toimittajilta ja poliitikoilta osoittaa eräänlaista henkistä kyvyttömyyttä, ettei asioista pystytä puhumaan niiden oikeilla nimillä. Sen sijaan keskustelu yritetään pakottaa ”asiallisen tiedon” muotoon, vaikka juuri on todettu, että mitään varmaa ja yleispätevää tietoa hajonneiden ydinvoimaloiden käyttäytymisestä ei ole eikä voida ehkä koskaan saada. Viisautta olisi tällöin toimia varman päälle ja muodostaa merkitykset sen mukaan, mikä on jo kokemusperäisesti ilmeistä.


Kyykäärmekin vain lapsille vaarallinen

Insinöörit ja byrokraatit haluavat, että myös ihmisten tuskasta puhuttaisiin teknisen hallinnon, seismologian ja lääketieteen kielellä, mutta toisaalta he itse antautuvat kuin huomaamattaan puhumaan ydinvoimaloista suhteellisen lämpimällä ja inhimillisellä rakkauden tai vähintäänkin anatomian kielellä, mikä on väistämättä metaforallista.

Kuinka paljon paremmin runoilijat voisivatkaan puhua molemmista oman ammattipätevyytensä kielellä! Esimerkiksi näin: Ydinvoimalat ovat paikkoja, joissa uraania rouhitaan palasiksi sekoittaen sitä veteen, ja sitten lapset uivat kilpaa tuossa sameassa vedessä.

Eipä siis ihme, että Yleisradion haastattelema lastenpsykiatrikin neuvoi kuin Nasse-Setä, että ydinvoimalaonnettomuudesta olisi puhuttava myös lapsille! Missään nimessä ei saa olla kuin mitään ei olisi tapahtunut!

Tämä on ymmärrettävää, sillä lapsethan aavistavat joka tapauksessa asioiden olevan pielessä, ja salailu vain johtaisi niin sanottuun kaksoissidokseen (double bind), joka tuottaisi ahdistusta ja jopa persoonan jakautumista lapsille, toisin sanoen juuri sellaista skitsofreniaa, joka johtuu ilmaisujen muodon ja sisällön ristiriidasta ja joka on ominaista myös kulttuurillemme laajemmin.

Ehkä ydinvoiman käyttöönoton oikeutustakin olisi voitu kysyä lapsilta tai väestönkasvun oikeutusta luonnolta, sillä jälkipolvethan tämän matoisen maailman kaikkine ongelmineen kuitenkin perivät. Eli joo: kertokaa vaan kaikki kauheudet lapsille, niin saadaan taas uusi angstinen pakokauhusukupolvi, joka kampaa tukkansa keesille ja vastustaa kaikkea, mikä eteen tulee. Tätä tummasävyistä, kuolettavaa ja totaalisen maailmanlopun uhkaa vaatii se, että ihmiset havahtuvat todellisiin uhkiin tavanomaisten pehmouhkien (kuten kasvihuoneilmiön) sijasta.


Lipsahduksia

Mutta palatkaamme aikuisten valheisiin. Puheena olevan ydinvoimalaonnettomuuden käänteissä ja kurveissa yhdeltä jos toiseltakin tiedottajalta taisi päästä luikahtamaan pikku kielensä alta karkuun ihan muutama epätotuus, puolitotuus tai jopa valhe, jonka tarkoitus on tietysti hyvä, sillä onhan suuren vahingon sattuessa viisasta välttää turhaa hysteriaa.

Jos katsoo esimerkiksi nettitelevisiosta sinne kertyneitä asiantuntijoiden haastatteluja, voi helpostikin huomata, ettei geenimutaatioita tarvitse odottaa, vaan jo ydinvoimalan räjähdys käynnisti melkoisen freak-show’n. Haastateltujen asiantuntijoiden änkytys, pakkoneuroosit ja virheet paljastavat, etteivät he taida sanoa asioita ihan niin kuin tietävät niiden olevan.

Yleisöä on rauhoiteltu esimerkiksi väitteellä, että pahiten vaurioitunut voimalayksikkö on hallinnassa, sillä ”reaktorin sydäntä jäähdytetään merivedellä”. Sen sijaan sitä ei ole vaivauduttu kertomaan, minne merivesi sen jälkeen johdetaan. Jos merivettä päästetään ensiöpiiriin, se saastuu radioaktiivisesti. Merivettä tarvitaan jatkuvasti suuria määriä, sillä se kuumenee nopeasti aiheuttaen paineen nousua reaktorihallissa. Luulenpa, että siinä vedessä uivat tällä hetkellä kalat.

Myöskään voimalan työntekijät eivät ole mitään anonyymeja robotteja vaan ihmisiä, jotka altistuvat säteilylle jäädessään valvomaan ja sammuttamaan tuota hiivatin miilua. Kun kerran ympäröivä alue on tyhjennetty väestöstä parinkymmenen kilometrin säteellä, miksi voimalan työntekijät olisivat muka turvassa voimalaitoksen läheisyydessä tai sisällä? Aikamoisia työn sankareita!

Mielenkiintoista on, minkä näköisinä sieltä tullaan pois. Ei taideta kevätrusketusta tarvita. Asian voi sanoa niin, että media sulkee poliittisesti korrektilla tavalla silmät ja korvat niiden ihmisten kärsimyksiltä, jotka pakotetaan työskentelemään säteilyn keskellä, ja lopuksi se kaunistaa ja hygienisoi kuvan tv-kuuluttajan mairealla hymyllä aivan samalla tavoin kuin afrikkalaislasten nälkäkuolemista raportoidessaan.


Harhaanjohtavaa viestintää

The New York Times puolestaan kertoi, että amerikkalaisen aseylpeyden eli ydinkäyttöisen lentotukialus Ronald Reaganin miehistö sai peräti ”kuukauden säteilyannoksen tunnissa” porhaltaessaan Tyynellä valtamerellä kohti Japania ja ollessaan Fukuyamasta puhaltavan tuulen reitillä. En tietenkään väitä, ettei tämä olisi ollut oikein. Siinä sai tuomiopäivän koneita mahassaan rahtaava alus maistaa omaa lääkettään ydinhyökkäyksen kohteeksi joutuessaan.

Mutta myös vertailu saattaa olla paljastavaa. Minä puolestani tiedän, että suomalaisten saama säteilyannos on keskimäärin 3,7 mSv vuodessa. Se on noin kymmenen mikrosievertiä päivässä ja alle puoli mikrosievertiä tunnissa. Mikäli lentotukialuksella taustasäteily ei ole alempi kuin Suomessa (niin kuin ei todennäköisesti ole), laivan miehistö sai varmasti yli 300 mikrosievertin annoksen tunnissa. Tämä on aika paljon, sillä pitempiaikaisen altistumisen 1000 mikrosievertin (1 mSv) annokselle tiedetään lisäävän syöpäriskiä. Asian voi ehkä sanoa niin, että Fukushiman voimala suitsuttaa ilmaan säteilyä enemmän kuin kukaan haluaisi myöntää.

Merkin tästä antaa se, että Yle raportoi äsken myös käytetyn ydinpolttoaineen olevan tätä nykyä taivasalla ja että alueen säteilyn annosnopeus on ”noin 400 millisievertiä tunnissa”. Tämä tarkoittaa, että tapahtumien hallinta on karannut käsistä ja että säteilevän ydinreaktion sekä ihmisten välissä ei ole muuta kuin paikalla olevien ihmisten bikinipöksyt ja mahdolliset muut vaatteet. Näin korkea säteily myös merkitsee, että jos voimalan alueelle jää pitempiaikaisesti oleskelemaan (kuten työntekijät nähtävästi joutuvat tekemään), saa erittäin todennäköisesti säteilysairauden, syöpäkasvaimia ja ennen pitkää varmasti myös kuolee. Sana ”säteilysairaus” puolestaan merkitsee luuytimen vioittumista niin, ettei se kykene tuottamaan valkosoluja, mikä puolestaan johtaa altistumiseen sairauksille, leukemian kaltaiseen tilaan tai leukemiaan.

Helsingin Sanomat taas kirjoitti ”Säteilyturvakeskuksen” ja ”Energiateollisuuden” lähteisiin viitaten, että ”[a]lle 500 millisievertin äkillinen annos ei aiheuta vakavia terveydellisiä oireita.” Tällöin jätetään määrittelemättä, mikä loppujen lopuksi on ”vakavaa”.

Totuus on, että jo kaksinkertainen eli 1000 millisievertin (1 Sv) annos aiheuttaa yksiselitteisesti säteilysairauden ja johtaa moniin vakaviin komplikaatioihin. Sitä suuremmat annokset taas alkavat olla tappavia. Seurauksiin vaikuttavat tietenkin kudoksen laatu ja absorboituminen sekä annosnopeus eli säteilyannoksen määrä tietyssä ajassa (Sv/h), mutta säteilyn päästessä vuotamaan asuinalueille altistuminen muodostuisi joka tapauksessa liian pitkäksi ja kattavaksi niin, että voitaisiin puhua kuolemanlaskeumista. Mikäli onnettomuudessa pääsee vapautumaan ydinpolttoaineen tomusta koostuvia kuumia hiukkasia ilmakehään, ne hengitettyinä varastoituvat ihmisiin ja muihin eliöihin aiheuttaen syöpiä, kasvaimia ja epämuodostumia vielä pitkänkin ajan jälkeen.

Tässä mielessä on harhaanjohtavaa uutisoida niin kuin Yle, joka kirjoittaa nettisivuillaan, että vasta 6000 millisievertin annos ”vuorokauden aikana saatuna saattaa johtaa henkilön kuolemaan” ja että ”tällaisen annoksen voi saada vain esimerkiksi silloin, kun henkilö on lähellä sitä paikkaa, jossa räjäytetään ydinase”.

Totuus asiassa on, että mikäli ihminen ”on lähellä sitä paikkaa”, jossa räjäytetään ydinase, hän tietenkin kuolee ydinaseen lämpö- ja painevaikutukseen – ainakin mikäli sana ”lähellä” ymmärretään samaksi kuin ’5 – 10 kilometrin etäisyydellä’ ja kyseessä on tavanomainen noin 2 megatonnin ydinlataus. Niinpä on sulaa hulluutta verrata ydinvoimaloista leviävän radioaktiivisuuden luonnetta ydinräjähdykseen, kun tappavan, yleensä jo alle 5 Sievertin vuorokausi- tai viikkoannoksen voi saada myös hajonneen ydinvoimalan alueella kuin lääkärin määräyksestä. Itse asiassa Tshernobyl-tyyppisen grafiittihidasteisen voimalan räjähtäessä laskeuma on vaarallisempi kuin esimerkiksi Novaja-Zemljalla räjäytetyn ydinpommin tapauksessa, sillä radioaktiivista ja ilmaan pölyyntyvää materiaalia tuon tyyppinen voimala sisältää ydinlatausta enemmän.


Helpompi hajottaa kuin hallita

Myös puhe suomalaisten ydinvoimaloiden turvallisuudesta on kuin puhetta kirjahyllyn päällä olevista posliinikissoista. Vaikka turvajärjestelmät toimisivat maanjäristysten ja tulvien varalta, jokainen ydinvoimala on käytännössä maahan rakennettu pommi vihollisen ilmaiskua tai terroritekoa varten.

”Yllättäviin tilanteisiin” taas ei voida koskaan varautua, sillä muutenhan ne eivät olisi yllättäviä. Vaikka esimerkiksi Pohjanmerellä tai Suomenlahdella ei odoteta esiintyvän tsunameja, on mahdollista, että meteoriitti putoaa Itämereen ja aiheuttaa ainakin pienen hyökyaallon. Mutta todennäköisempikin tapaus riittää: voimaloiden jäähdyttäminen merivedellä täytyy lopettaa, mikäli haaksirikkoutuneesta tankkerista kiertyy jäähdytyspiiriin pieni öljynoro.

Kun nelikymppisestä ihmisestä ei ole enää mihinkään työelämässä, miksi myöskään neljäkymmentä vuotta täyttäneestä ydinvoimalasta olisi pötkimään energiantuotannon ihmeellisessä maailmassa? Voimalat, jotka eivät sammu automaattisesti asioiden mennessä vikaan, ovat kamikaze-tyyppisiä. Japanin voimalaitoksista suurin osa on juuri tämän tyypin laitoksia, joissa polttoainesauvat voidaan vaihtaa lennossa, kuin tyhjän mielen periaatteella.

Tämä sinänsä hyvä flow on yhtä kohtalokas kuin Tshernobyl-tyyppisissä grafiittihidasteisissa reaktoreissa, jotka niin ikään pyrkivät kiihdyttämään käyntiään, mikäli reaktion hallinta jostakin syystä epäonnistuu. Juuri näitä reaktoreita on neljä kappaletta täydessä käytössä Pietarin kupeessa olevassa Sosnovyi Borin voimalassa, josta Suomi ostaa aika ajoin jopa kahden reaktorillisen verran ydinsähköä.


”Vain katos lähti liitoon”

Me, jotka muistamme elävästi sekä Harrisburgin että Tshernobylin onnettomuudet, voimme todeta, että viranomaisten kielenkäyttö on edelleen kohdallaan. On hämmästyttävää, miten paljon tyylipuhdasta vähättelyä ihmiset ja niin sanotut tiedotusvälineet suostuvat ottamaan vastaan ja välittämään eteenpäin. Esimerkiksi Fukuyaman kuudesta reaktorista vain kolme on lehdistön mukaan vioittunut, ja suojarakennuksen räjähdettyä taivaan tuuliin ”tapahtuma on vähäinen”.

Ja ”tapahtumat” nimetään totta kai ”tapahtumiksi” juuri siksi, ettei syntyisi kiistaa siitä, mikä ”tapahtuman” luonne oikeastaan on. Näytteen asiallisesta ja rauhallisesta kielenkäytöstä antoi Säteilyturvakeskuksen ryhmäpäällikkö Keijo Valtonen, joka puhui eräästäkin tällaisesta ”tapahtumasta” kuin Ruuneperi:

”Kun vety räjähti reaktorihallin sisällä, vain suojarakennuksen yläpuolella oleva katos lähti liitoon.”

Ja kauniisti se liisikin, kuin silkkiuikku vuoden luontokuvassa luontokuvassa tai laulujoutsen sadan markan setelissä.

Paikoin tämä taivastelu ällistyttää typerryttävyydellään. Edellä mainittu asiantuntija osoitti asiantuntemuksensa myös toteamuksella, joka on kuin suoraan viheriä-Villen jälkitripistä jointinpolton jälkeen: ”Aikamoinen pilvi.”

Tarvitseeko olla asiantuntija voidakseen sanoa tuon? Ja jos vastaus on ”kyllä”, tämä taitaa tehdä meistä kaikista asiantuntijoita.

En tietenkään tarkoita, että asiantuntijoilla pitäisi olla Jumalan viisautta. Mutta heidän ei pitäisi myöskään tukahduttaa kriittisten tutkijoiden näkemyksiä viittaamalla siihen, että ”nämä eivät ole luonnontieteilijöitä”, sillä luonnontieteilijät eivät ole kaikkein taitavimpia muotoilemaan teknistä dataa merkityksiä sisältäväksi tiedoksi eivätkä välkyimpiä oivaltamaan, mitä he oikeastaan tekevät. Juuri siksi on surkuhupaisaa havaita luonnontieteilijöiden arvioivan ja penäävän keskustelulta ”asiallisuutta” ja ”tieteellisyyttä” samalla kun he itse levittävät neuvottomina kätensä ja kiteyttävät johtopäätöksensä pössyttelijöille tyypillisiin viisauksiin.

Asian voi sanoa niin, että asiantuntijoilta odotetaan rehellisiä, puolueettomia ja laajakantoisia analyyseja, joten heidän oma saivartelunsa vastapuolen esittämistä ”tunteenpurkauksista” ja ”turhasta huolesta” osoittaa heiltä itseltään melkoista alisuorittamista, aivan kuten toisten pikkuvirheillä ratsastaminenkin. Sen sijaan minä olen pelkkä filosofi, joka voi aivan hyvin puuttua heidän pienempiin ja suurempiinkin virheisiinsä. Suoranainen velvollisuuteni on kyseenalaistaa teknokraattien propaganda omilla provokaatioillani, joista on luullakseni viestinnän eettisyydelle pelkästään hyötyä.


Tietoa saadaan hohtimilla

Mikä sitten neuvoksi tiedotusvälineiden ja ydinvoimayhtiöiden sekä heidän etujärjestöjensä suhteisiin? Ydinvoimaa koskevassa tiedonmuodostuksessa on oikea tapa, väärä tapa ja yhtiöiden tapa. Lisäksi asiaan vaikuttaa lainsäädäntöön asti kirjattu kansallinen etu, joka on perin ideologinen asia.

Akateemiselle tiedonmuodostukselle on ominaista puolueettomuus, joka perustuu vapaaseen argumentointiin, toisin sanoen siihen, että kyseenalaistamiselle ei aseteta rajoja. Kivenä kengässä on, että media toimii nyt kuin laupias lammas. Toimittajat ovat neuvottomia panemaan vastaan, sillä kriittinen asiantuntemus loppuu ja vasta-argumentointi puuttuu.

Tässä tilanteessa media ainoastaan siirtää teknokraateilta saamansa tiedon eteenpäin. Se ei esimerkiksi kirjoita, että ”tiedottajat vähättelevät tapahtumia”, ja siten pakota heitä perustelemaan kantojaan paremmin. Koska kriittinen vastaanotto puuttuu, tietoa ei vaivauduta alun perinkään perustelemaan. Jos taas toimittajat odottaisivat samanlaisina verikoirina voimalaitosten pomoja kuin paparazzit Miss Heinäkuuta, tämä myyrälauma vetäytyisi tuota pikaa turvamuuriensa taakse ja lähettäisi perään kuorma-autolastillisen varatuomareita.

Niinpä suositukseni on, että median pitäisi kieltäytyä uskomasta ja välittämästä ydinvoima-asioista mitään, mitä ei ole osoitettu oikeaksi tai vääräksi, ja olettaa asioiden olevan aina lähtökohtaisesti huonoimmalla mahdollisimmalla tavalla. Median olisi kirjoitettava, kuten se näkee tapahtuvan, eikä niin kuin sille kerrotaan tapahtuvan.

Erään esimerkin totuuden puoliintumisesta tarjoaa se, että samalla kun Ylen uutiset kirjoitti Fukushiman olevan Harrisburgia vakavampi mutta kaukana Tshernobylin vaarallisuudesta, Kaleva-lehti puolestaan totesi, että STUK:in apulaisjohtajan mukaan ”Japani on pahempi kuin Tshernobyl”.

Harmi, että ydinvoimaonnettomuuksien asteikko ulottuu vain nollasta seitsemään, sillä mediasirkuksena tämä olisi täysi kymppi.


Yllätyksiä

Koska maailma on täynnä yllätyksiä, niitä kertyy myös maailmaa koskeviin kirjoituksiin. Siis lopuksi kaksi yllätystä. Ensimmäinen on se, että Fukushiman voimalan omistava yhtiö pyysi japanilaisilta anteeksi. Katumus on ehkä ymmärrettävää, sillä se kuuluu kulttuuriin. Vaikka anteeksi pyyteleminen onkin eräänlaista itsepetosta ja toisten ihmisten pettämistä, myös anteeksi antaessaan ihmiset helposti yliarvioivat omat kykynsä (kukapa nyt mitään voisi oikeasti unohtaa tai tehdä merkityksettömäksi?). Mutta asenne osoittaa tiettyä vilpittömyyttä, halua tehdä parhaansa ja pahoitella epäonnistumista.

Sen sijaan on mahdotonta, että Suomessa yksikään syytösten kohteena oleva yritys pyytäisi keneltäkään mitään anteeksi. Firmat ja niiden pomot pitäytyvät yleensä vain kiistämään kaiken, ihan jo välttyäkseen juridiselta vastuulta. Tämä johtuu siitä, että vastuun ja kunniaitsemurhan perinne puuttuu.

Toinen yllätys on, että kaikesta edellä lausumastani huolimatta en pidä edelleenkään ydinvoimasta luopumista Suomessa perusteltuna, vaan kannatan sen lisäämistä juuri siksi, että Venäjän ja lähiympäristön rappeutuvat voimalat voitaisiin poistaa käytöstä. En ole myöskään itse valinnut ydinvoiman käyttöönottoa ylipäänsä. Ydinvoima on seuraus liiallisesta väestönkasvusta ja resurssien riittämättömyydestä, aivan kuten esitin jo edellisessä kolumnissani.

Näiden dilemmojen keskellä on tyydyttävä elämään todennäköisen eikä absoluuttisen tiedon varassa. Aivan niin kuin saksalainen sosiologi Ulrich Beck totesi teoksessaan Risikogesellschaft – Auf dem Weg in eine andere Moderne vuodelta 1986: Nykyaikana eletään ”riskiyhteiskunnassa”, jonka prosessit ovat niin valtavia, ettei kokemusperäistä tietoa voida saada ennen kuin koe on pantu käytännössä toimeen. Tämä on muuttanut maailman jättiläismäiseksi laboratorioksi, jossa jälkiviisaus olisi aina parasta esittää etukäteen.

---

P. S.

Kun tänä aamuna katsoin kahvikaappiini, joka samalla toimii kotitaloudessani myös Buranan säilytyspaikkana, huomasin, että olin ostanut Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen Yliopiston apteekista purkillisen joditabletteja. Pilleripurkin kyljessä on edelleen hintalappu: 12,- markkaa. Viimeinen käyttökuukausi oli 12/1997. Tabut ovat ymmärrettävästi edelleen tallessa, sillä niitä ei ole tarvittu.

Mutta asiat ovat, kuten media eilen povasi iltapäivälehden lööpissä: ”Pahin on vielä edessä.” Niin on. Sillä tämä toistuu seuraavaksi muun muassa Kaliforniassa. Ja ties missä. Mikäli Sosnovyi Borin aromipesä jonakin päivänä räjähtää ja tuuli käy sopivasti kaakosta, Helsingissä ei joditableteista taida olla apua. Eutanasiapillereitä silloin tarvitaan.