Guggenheimin salaisuudet

Solomon R. Guggenheimin nimeä kantava taidemuseosuunnitelma on jälleen nostettu kulttuurikanojen kalmistosta Etelärannan tontille kummittelemaan. Harmiton tämä haamu ei ole, sillä helsinkiläisille on luvassa jopa 80 miljoonan lasku, mikäli museo rakennetaan.

Ylen uutiset kertoi tänään, että Helsingin kaupunki ja Guggenheim Helsingin Tukisäätiö ovat valmistelleet salassa uuden esityksen taidemuseon perustamiseksi Helsinkiin. Pohjana on säätiön vuonna 2013 julkaisema ehdotus, jossa kaupunki, valtio tai toinen niistä maksaisi noin puolet 120–140 miljoonan kokonaishinnasta. Nyt säätiö on saanut kasaan 66 miljoonaa yksityistä rahoitusta, jonka se toivoo jouduttavan läpimenoa.

Hanke etenee kaupunginhallituksen kokoukseen hihat palaen. Sitä käsitellään jo ensi maanantaina 7.11., ja lopullisen päätöksen tekee valtuusto 30.11. Edellisen kerran hanke kaatui 2012, ja soisin sen kaatuvan esitetyn rahoitusmuodon vuoksi nytkin.

Miten kaupunkia ja valtiota koukutetaan?

Kaupunkia ja valtiota säätiö koetti koukuttaa viime vuonna järjestetyllä arkkitehtuurikilpailulla, jonka voitti ranskalainen ehdotus. Kilpailu järjestettiin, koska säätiössä tiedetään, että suomalaisessa rakentamispolitiikassa suunnitellaan ensin ja päätetään vasta sitten. Näin tehdään, jotta syntyisi vaikutelma, että asiasta on jo päätetty, eikä hankkeesta voida enää perääntyä. Kilpailun voittanut Moreau Kusunoki Architect sai palkinnoksi 100 000 euroa. Viisi muuta finalistia sai kukin 55 000 euroa. Rahaa on siis palanut jo.

Minä en vastusta taidetta enkä sen tukemista tai toimintaedellytyksiä. (Kuinka helppoa onkaan lavastaa taidemuseon vastustajat ”taantumuksellisiksi”?) Mikäli valtiolla tai kaupungilla on 80 miljoonaa taiteen tukemiseen, suosittelen sen suuntaamista suomalaisille taiteilijoille, jolloin se päätyy kotimaisen taiteen hyväksi. Tämä olisi oikeaa taiteen tukemista.

Sen sijaan vastustan julkisen rahoituksen käyttöä kosmopoliittisen toimijan omistamaan ja hallinnoimaan rakennusprojektiin, joka on sitä paitsi korkean riskin hanke perustaessaan tulonsa pelkästään museon kävijäennusteeseen. Laskua pidentävät parikymmenen miljoonan pintaan nouseva lisenssimaksu, rakentamisen aikana tapahtuva hinnannousu ja valtion osuudeksi määritelty 1,3 miljoonan vuotuinen tuki.

Kannatan lämpimästi Guggenheim-museon rakentamista Eteläsatamaan, jos se voidaan toteuttaa pelkästään yksityisellä rahoituksella, aivan kuten Jätkäsaareen noussut Clarion-tornihotelli. Mutta myöskään Clarionin tapauksessa kaikki ei ole aivan selvää.

Asia, josta media ei jostakin syystä paljoa puhu, on että Vantaan Aviapolikseen noussut Clarion rakennettiin suomalaisten eläkeläisten rahoilla, sillä kiinteistön omistaa Keva, ja vain sen käyttäjänä toimii hotelliyritys. Eläkeyhtiö Keva on toki muodollisesti yksityinen taho, mutta se nojaa varainhankintansa veron kaltaiseen eläkemaksuun.

Rakentamispoliittisesti ja asuntopoliittisesti katsoen tämänkaltaisella rahoituksella pitäisi rakentaa ihmisille koteja eikä tuhlata varoja huorien ja liikemiesten majapaikkoina toimiviin hotelleihin. En ainakaan minä halua Helsingistä mitään Las Vegasia (aihe kuuluu tähän, koska myös Las Vegasissa on ollut Guggenheim, samoin köyhässä Meksikossa, josta tehdään jatkuvia sosiaaliluokkaretkiä Yhdysvaltoihin).

On mahdollista, että myös Guggenheimin Helsinki-hankkeeseen on piilotettu julkisen talouden rasitteeksi koituvia kuluja ja riskejä. Rakentamista kannattava elinkeinoministeri Olli Rehn ilmoitti budjettiriihessä ajavansa 40 miljoonan ”vivuttavaa” osarahoitusta museolle. Hän ei kuitenkaan täsmennä, mitä hän tarkoittaa ”vivuttamisella”, mutta ainakin velkavipurahastoissa piilee suuria riskejä. Tämä on samanlaista unelmahöttöä Olli Rehniltä kuin eilinen hiilen käytön kieltolakiesityskin.

Riskejä piilee myös rahoitusmallissa, jossa valtio tai kaupunki toimivat takaajina. Kuinka helppoa onkaan hakea rakennusliike konkurssiin kesken rakentamisen ja kääntää lasku takaajien piikkiin?! Kesken oleva hanke pitää joka tapauksessa saattaa valmiiksi, joten myös jatkossa kulut kaatuisivat kaupungille tai valtiolle.

En halua Guggenheimista uutta porkkanajunaa, jonka kulut ovat nousseet noin 30 prosenttia suunnitellusta. Raiteiden loppupäässä oleva lopullinen hintalappu ei näy vielä moneen vuoteen. Yhteistä Guggenheimille ja länsimetrolle on lisäksi se, mistä niihin saataisiin maksavia asiakkaita. Ihmisten joukkokäyttäytyminen kun on usein ennustamatonta ja arvaamatonta pilettihintojen lähdettyä lentoon.

Museohankkeen junttaaminen on myös poliittisesti arveluttavaa. Haamu iski tällä kertaa takaapäin, sillä asiasta järjestettiin yllättävä tiedotustilaisuus, jossa kaikki oli junailtu salassa valmiiksi. Valmisteilla olevat asiakirjat eivät yleensä ole julkisia, paitsi asianosaisia koskien, mikä herättää kysymyksen, eivätkö maksajiksi aiotut kansalaiset olekaan asianosaisia.

Miksi Guggenheim kampeaa itseään Helsinkiin?

Miksi sitten Guggenheim-säätiö haluaa museon nimenomaan Helsinkiin? Kerron teille salaisuuden. Säätiö haluaisi museon oikeastaan Pietariin, koska se pyrkii kilpailemaan Eremitaašissa kävijöistä. Säätiö näkee modernin taiteen museon ja Eremitaašin yhtenä matkailullisena kokonaisuutena ja katsoo niiden täydentävän toisiaan.

Venäjän huonon ja epävakaan poliittisen tilanteen vuoksi se ei kuitenkaan investoi entiseen Leningradiin, vaan haluaisi museonsa tänne. Helsingin Guggenheim nähdään siis osana kesäistä matkailukokonaisuutta, jossa helmikanat lillutelevat loistoristeilijöissä Itämeren pääkaupunkeja kiertäen. Tällä strategialla Guggenheim vieraili hetken myös Vilnassa, tosin huonolla menestyksellä.

Näyttö Euroopan-toiminnan kannattavuudesta on ollut poikkeuksetta negatiivista. Säätiön kokonaistalous on laskenut pulkkamäkeä jo pitkään. Berliinin Guggenheim suljettiin 2012 viisitoista vuotta jatkuneiden talousvaikeuksien jälkeen. Museossa vieraili toki 2 miljoonaa kävijää vuodessa, mutta 40 miljoonan vuosituristin Berliinissä, jonka metropolialueella asuu noin 5 miljoonaa ihmistä, se on vähän. Venetsian Guggenheimissa on käynyt vain vaatimattomat 400 000 kävijää vuodessa, mikä on surkea tulos renessanssin tyyssijana pidetyssä kaupungissa, jossa vierailee keskimäärin 60 000 turistia päivässä!

Helsingistä ei saa koskaan tehtyä New Yorkin kaltaista turistirysää, eikä Helsingistä tee myöskään Abu Dhabin kaltaista pääomamagneettia se, vaikka rantojamme rikastutettaisiin kymmenellä Guggenheimilla. Sekä New Yorkin että Abu Dhabin Guggenheimeissa pääsymaksut ovat varsin tylyjä.

Niinpä säätiö pitää esillä vain Bilbaon sivukonttorinsa menestystä, joka selittyy Espanjan valtion Baskimaalle osoittamilla valtavilla tuilla ja sillä, että Bilbao on rantalomakaupunki, jossa turistit suuntaavat kulkunsa ilmastoituun museoon viilentymään. Lisäksi Bilbaossa ei ole nähtäväksi juuri mitään muuta.

Mutta kuka tulisi Helsinkiin vain mennäkseen käymään Guggenheimissa? Täällä Guggenheimia ei voida yhdistää matkailukokonaisuuteen, ellei nyt ajatella noita Pietarin-turisteja. Helsingin museota koskevalta 550 000 vuosikävijän arviolta katoaa pohja.

Helsingin kauppakamaria ja Stockmannia edustavan Björn Teirin näkemys, että museon myönteinen talousvaikutus Helsingille olisi noin 41 miljoonaa euroa vuodessa ja työllistävä kokonaisvaikutus 500 henkilötyövuotta, ovat täysin epäuskottavia. Arviot perustuvat The Boston Consulting Groupin Solomon R. Guggenheim -säätiölle tekemiin laskelmiin, joista puuttuu tärkein, eli todistelu.

Sama pätee imagovaikutusten muuntamiseen kassakoneen kilinäksi. Guggenheimin on kaavailtu ”nostavan kaupunkimme kansainvälistä profiilia”, edustavan ”investointia tulevaisuuteen” sekä ”houkuttelevan ulkomaisia sijoittajia”. Rahojaan rakastavat sijoittajarealistit voi nähdäkseni tehokkaimmin karkottaa laittamalla johtava puppulausegeneraattori Pekka Himanen kävelemään heitä kohti, ja tämä meillä jo on.

Näen Guggenheim-hankkeelle käyttöä lähinnä poliittisena sähköjäniksenä, joka nostetaan pöydälle huomiota keräämään aina, kun on tarpeen peitellä jotakin samanaikaista suurempaa mullistusta, kuten yliopistoleikkauksia tai tuen vähentämistä kulttuurielämältä. Guggenheim toimii siis kuin pesusieni, joka imee ja vaimentaa kansalaisten katkeruuden ja jolla voidaan pyyhkiä pöytä.

Guggenheim-säätiö puolestaan voi kokea vetotekijänä suomalaisten poliitikkojen anteliaisuuden ja taintumisen heti, kun lausutaan taikasana ”kansainvälisyys”.

Juha Sipilä ja Timo Soini ovat oikeassa torpattuaan valtion rahoituksen hankkeelta. Myös minä kannatan rakentamista, mutta vain, jos se voidaan toteuttaa ilman valtion tai kunnan rahoitusta. Tässä tapauksessa kaupungin on luovutettava Guggenheimille kohtuullista korvausta vastaan Etelärannasta tontti määräajaksi.

Hirtetäänkö Suomen talous hiilikieltoon?

Istuva hallitus tekee apilanvihreän elinkeinoministerinsä Olli Rehnin johdolla vihreämpää politiikkaa kuin vihreät itse. Helsingin Sanomat iloitsee tänään, että ”[h]allitus suunnittelee kieltävänsä kivihiilen käytön energiantuotannossa vuoden 2030 jälkeen”. On vaikea sanoa, onko kyseessä joudutus vai lykkäys, kun aikaraja häämöttää noinkin kaukana tulevaisuudessa: yli kymmenvuotisen aikahorisontin takana, jonne poliittinen vastuu ei yleensä kanna. Mutta hanketta voidaan pitää merkkinä myös asiantuntemuksen ”vihreydestä”.

Erityisen kaltoin kyseinen päätös kohtelisi Helsinkiä, sillä Helsingin Energia tuottaa energiastaan kolmanneksen kivihiilellä. Helsingin kaupungilla on myös oma itsemurhahanke, 2020-suunnitelma, jonka mukaan kaupungin pitäisi tuottaa 20 prosenttia energiastaan uusiutuvilla polttoaineilla vuosikymmenen vaihteeseen mennessä. Kustannukset nousevat, tehokkuus heikkenee ja tuloutukset kaupungille hiipuvat. Mikäli tavoite toteutuu, on myös veroäyri tuolloin vähintään 20.

Kaupungilla, jolla on noin 2 miljardia euroa velkaa, ei pitäisi olla tällaiseen varaa. Vaatimus hiilestä luopumiseksi on vaatimus veroäyrin korottamiseksi, lisävelan ottamiseksi tai peruspalvelujen leikkaamiseksi. Vaihtoehtoja siis on, mutta ne kaikki ovat huonoja tai ainakin huonompia kuin kivihiilen käyttäminen.

Hanke on myös turha, sillä Salmisaaren kivihiilivoimala on todettu Euroopan ympäristöystävällisimmäksi. Suomi on pimeä ja kylmä maa, ja siksi kivihiilestä luopumista ei pidä aloittaa täältä. Voimaloiden muuntaminen kotimaisella turpeella toimiviksi on kallista ja toisi kaupunkiin 200 kuorma-auton vuorokausirumban turvealueilta. Tekninen hyötysuhde heikkenisi. Hiiltä saadaan kätevästi Puolasta laivaten, ja sen varastointi onnistuu maan alla.

Hiililaiva Eira Helsingin Ruoholahdessa elokuussa 2016. Kuva: J. Hankamäki.

Syyt Suomen kansallisten etujen vastaiseen toimintaan löytyvät tietenkin Euroopan unionista, sillä ”[i]lmastopolitiikan suuret linjat sovitaan EU-tasolla.” Ja: ”Jäsenmaat ovat sitoutuneet vähentämään päästöjä 40 prosenttia vuoteen 2030 mennessä”. Lisäksi Hesarin juttu kertoo, että ”[t]änä vuonna uusiutuvien tuotantotukeen on varattu valtion budjetista runsaat 230 miljoonaa euroa”.

Tiedättekö, että alkutuotannossa (kuten energiantuotannon piirissä) mikään subventoitu ei voi kannattaa taloudellisesti, koska voidakseen toimia perustana muulle tuotannolle sen pitäisi pystyä tuottamaan vähintään itsensä? Jos energiantuotantotapa ei tuota itseään ja voittoa päälle, se ei pysty toimimaan pohjana muulle tuotantoelämälle. Tämä on looginen totuus.

Sama pätee myös tuulivoimaan, biopolttoaineiden kiskomiseen pelloista ja ravinnon tuotantoon, minkä luulisi kiinnostavan etenkin Keskustaa. DDR:ssä hevosille syötettiin leipää, koska se oli rehuviljaa halvempaa valtion subventioiden vuoksi. Siksi järjestelmä romahti heti, kun piikkilanka kerättiin ihmisten ympäriltä pois.

Parasta mitä tulee Vantaalta: ekosähkö? Kuva: J. Hankamäki.

En tarkoita, ettei ympäristönsuojelu olisi tärkeää. Vastuuta ympäristönsuojelusta ei vain tule siirtää energiaa paljon tarvitseville pohjoismaille, kuten EU:n johtamassa ja jäsenmaita syyllistävässä politiikassa käy. Ainoastaan 14 prosenttia maailman kasvihuonepäästöistä tulee nykyisin Euroopan unionista. Yli puolet tulee kehitysmaista, joiden joukkoon luetaan myös Kiina.

Kiina on maailman suurin kivihiilen tuottaja ja käyttäjä, ja maa saa 75 % energiastaan hiilestä. Uusia hiilivoimaloita otetaan käyttöön viikoittain.

Kiina on nykyisin yksi maailman pääomalähteistä ja samalla päästölähteistä, ja maa voisi maksaa ympäristön parantamiseen tarvittavat toimet suoraan valtionkassastaan. Silti velkaantuva Suomi muiden EU-maiden mukana maksaa ilmastomaksuja myös Kiinalle osana ideologista ja ympäristöpoliittisesti ristiriitaista ideologiaa. Tähän ideologiaan sisältyy se, että samaan aikaan ydinvoimasta luopuva Saksa suunnittelee korvaavansa ydinvoiman – milläpäs muulla kuin kivihiilellä!

Vuoden 2015 alusta voimaan tulleen rikkidirektiivin arvioitiin tuovan Suomen teollisuudelle 600 miljoonan euron vuosilaskun, mikä vastaa 12 000 työpaikkaa. Öljyn hinnan tilapäisen laskemisen vuoksi hinta jäi ensimmäisenä vuonna 400 miljoonaan, mikä sekin on paljon. Kysymys kuuluukin, pitääkö Suomen talouselämä hirttää ympäristömääräyksiin.

Suurin yksittäinen päästölähde maailmassa ei ole näkyvin, kuten autoilu tai lentomatkustus, vaan huomaamattomin: rakennusten valaistus ja lämmitys. Tämä paljastaa, että keskeinen syy ekologisiin ongelmiin on väestönkasvu kehitysmaissa. Ympäristöliike ei kuitenkaan vastusta sitä aktiivisesti, sillä se pelkää kannatuksensa katoamista, mikäli yksilövapauteen kajoavat lisääntymisrajoitukset koettaisiin kannattajien keskuudessa poliittisesti epäkorrekteina. Olen sanonut tätä häveliäisyyden varjossa tapahtuvaa totuuden salailua ekokatastrofin intimiteetiksi.

Askel oikeudenmukaiseen energiapolitiikkaan otettaisiin, jos kasvihuonepäästöjen oikeutusta ei arvioitaisi asukaskohtaisella hiilijalanjäljellä eikä maan kokonaispäästöilläkään, vaan tuotannonalakohtaisella ominaispäästöjärjestelmällä, toisin sanoen ympäristörasituksella verrattuna tuotantotavan kautta saavutettuihin hyötyihin. Tämä hyötysuhde on teollisuusmaissa paljon parempi kuin asiasta piittaamattomissa kehitysmaissa.

Lisää energiapolitiikasta tässä.

Sensuurin viikate niittää taas

Mikäli luottamus esivallan järkevyyteen alkaa tuntua vaarallisen itsestäänselvältä, on hyvä perehtyä valtakunnansyyttäjänviraston päätöksiin, joilla ahdistellaan sananvapauttaan käyttäviä ihmisiä. Luottamus juristien arvostelukykyyn karisee tällöin hetkessä. On valtakunnansyyttäjänvirastolta jälleen suuri virhe vetää käräjille perussuomalainen kansanedustaja. Päätöksen Teuvo Hakkaraisen syyttämiseksi teki apulaisvaltakunnansyyttäjä Raija Toiviainen.

En pidä Teuvo Hakkaraisen tapaa ilmaista itseään erityisen eleganttina, mutta puolustan hänen oikeuttaan ajatella ja sanoa, minkä kansanedustajan kyvyillään katsoo oikeaksi ja hyväksi. En ole samoilla linjoilla myöskään Terhi Kiemungin kanssa, mutta pidän hänenkin toimintaansa hyväksyttävänä kansanvaltaisessa yhteiskunnassa, jossa yhteiskunnallinen luottamuspääoma mitataan siinä, minkä verran se sietää sarkasmia, ironiaa ja parodiaa sekä yleensäkin huumoria.

En pidä kaikesta, mitä oikeudessa tuomitut Jussi Halla-aho ja James Hirvisaari ovat sanoneet, mutta heidän kamppailunsa maahanmuuttoon liittyvien ongelmien osoittamiseksi ovat olleet oikeutettuja ja poliittiset ansionsa suuria verrattuna niihin pieniin epäkohtiin, joista heitä voidaan arvostella.

Syyttäjien ja tuomiosta riemuitsevien kannattaisi ymmärtää muutama asia.

Yhteiskunnallista totuutta ei voida tavoitella keskusteluilmapiirissä, jota rajoittaa viranomaisvallan langettamien rangaistusten uhka.

Totuutta yhteiskunnan tilasta ja vallitsevasta mielipideympäristöstä voidaan tavoitella vain täysin vapaassa keskusteluilmapiirissä, jossa väitteitä voidaan esittää ja arvioida pidäkkeettömästi ja kansanvaltaisesti.

Myöskään jälkikäteissensuurilla ei ole oikeutusta, sillä se kiertyy perustuslain ja järjen vastaiseksi ennakkosensuuriksi, kun ihmiset pelästyvät ja alkavat itsesensuroida näkemyksiään.

Mikäli siis sananvapautta kahlitaan normatiivisilla sanktioilla, ihmiset eivät enää keskustele esittämällä todellisia ajatuksiaan vaan valheita, joilla he pyrkivät välttelemään sakkoja tai koppituomioita – tai vaihtoehtoisesti tavoittelemaan jotakin hyötyä, kuten parempaa virka-asemaa hallintohierarkioiden tikapuilla. Totuus on tällöin tuomittu katoamaan, kuten DDR:ssä ja Neuvostoliitossa.

Monessa oikeusvaltiossa kansanedustajat nauttivat syytesuojaa juuri siksi, että kansanvaltaan liittyvää sananvapautta ja poliittisia toimintaoikeuksia ei voitaisi rajoittaa poliittisilla oikeudenkäynneillä. Suomen perustuslain pykälässä 30 kansanedustajan syytesuojasta säädetään seuraavasti:

”Kansanedustajaa ei saa asettaa syytteeseen, eikä hänen vapauttaan riistää valtiopäivillä lausumiensa mielipiteiden tai asian käsittelyssä noudattamansa menettelyn johdosta, ellei eduskunta ole siihen suostunut päätöksellä, jota kannattaa vähintään viisi kuudesosaa annetuista äänistä.”

Silti syytteitä nostetaan! Parlamentaarikkojen syyttäminen ”vääristä sanoista” on absurdi ja politiikan vastainen tendenssi, jonka alkusyy on Euroopan unionin osittain aiheuttama maahanmuuttotulva ja seuraus EU:n paimenkirjeillään pohjustama noitavaino, jonka kohteina ovat isänmaataan ja kansallista etua puolustavat ihmiset.

Samasta kertoo myös Geerd Wildersiä vastaan suunnattu ajojahti, joka jatkuu ja jatkuu äskettäin uudestaan alkaneessa poliittisessa oikeudenkäynnissä. Tämä ihmisparka ei voi nukkua kahta yötä peräkkäin samassa paikassa terrori-iskujen pelon vuoksi, vaan häntä kiikutetaan paikasta toiseen, koska uhkaukset...

MV-lehden Ilja Janitskinia puolestaan viedään kuin sikaa korvasta oikeuteen tekijänoikeussyytteitä ja mielensäpahoittamissyytteitä heilutellen, vaikka kaikki tietävät niiden olevan verukkeita maahanmuuttokritiikin vaimentamiseksi. Eihän kukaan haasta Googleakaan oikeuteen, vaikka se tallentaa ja esittää välityspalvelimiensa kautta kaiken Internetissä julkaistun!

Sitä paitsi Teuvo Hakkaraisen väite on totta. Pitää paikkaansa, että ”kaikki muslimit eivät ole terroristeja, mutta kaikki terroristit ovat muslimeja”. Tästä terroritekojen ajantasaisesta tilastosta voitte laskea, että noin 98 prosenttia tänä vuonna tapahtuneista terrori-iskuista on muslimien tekemiä.

Vaikka logiikan kielissä ”kaikki”-kvanttorin käyttö vaatisikin läpikotaista ja täydellistä 100 prosentin edustusta, sanaa ”kaikki” voidaan kuitenkin käyttää pyöristävässä merkityksessä luonnollisissa kielissä, kun jonkin ryhmän edustus hipoo täydellisyyttä, aivan niin kuin se on muslimien tekemien terrori-iskujen tapauksessa. Lähemmäksi totuutta on vaikea päästä.

Myös Hakkaraisen vaatimusta maahan saapuneiden muslimien palauttamiseksi kotikonnuilleen voidaan pitää oikeutettuna, sillä se liittyy maahan laittomasti tulvineiden kehitysmaalaisten valtiollemme aiheuttamaan taakkaan ja kantaväestölle aiheutuviin kuluihin. Kansanedustajien poliittiseen toimintaan sisältyy oikeus ja velvollisuus myös väestöpoliittiseen harkintaan, jossa arvioidaan maahan pyrkivien soveltuvuutta muun muassa heidän uskontonsa mukaan. Hakkaraisen arvio oli kielteinen ja kriittinen, ja hän sanoi sen.

Mikäli Teuvo Hakkarainen tuomitaan kansanryhmää vastaan kiihottamisesta, oikeuden tuomio tuskin toimii hänen näkemystensä vaientamiseksi. Pikemminkin seurauksena on kovaäänistä korostumista. Juristin nuijalla pamputtaminen ei siis toimi myöskään viranomaisvallan omien tarkoitusperien kannalta, sillä se entisestään herättää epäluuloja syyttäjä- ja oikeuslaitosta kohtaan ja jakaa kansakuntaa kahtia.

Räikeän näytön tästä tarjoavat ne toimittajat, jotka ovat vaatineet Timo Soinia ripittämään perussuomalaista kansanedustajaa siksi, että apulaisvaltakunnansyyttäjä on toimittanut hänelle poliittisen syytteen. Soinin kannattaa miettiä tarkkaan, alkaako kumartelemaan tai pyllistelemään mihinkään suuntaan, vai olisiko aika asettua omiensa tueksi.

Keskeinen valtio-opillinen kysymys on, kuka oikeastaan on antanut syyttäjäviranomaisille vallan ja välineet juntata suomaisten ihmisten ja kansallisen edun vastaista politiikkaa viranomaisvallan tuomalla näennäisoikeutuksella. En ole huolissani ”vihapuheeksi” väitettyjen kansalaismielipiteiden esittämisestä. Minä olen huolissani ”vihapuheeksi” lavastettujen näkemysten viranomaisvihasta, joka on paljon turmiollisempaa kuin kansalaisten juureva pyrkimys puolustaa omia oikeuksiaan ja kulttuuriaan.

On syytä muistaa, että tyrannien valta päättyy tuomioihin, mutta marttyyrien valta alkaa niistä.

Suomalainen mies vastustaa neuvostoja

Miehen suomalaisuus on ominaisuus, johon liitetään mitä erilaisimpia edesottamuksia. Voitte täyttää seuraavan lauseen tyhjään kohtaan miltei minkä tahansa teonsanan, ja aina se on vakuuttavalla tavalla tosi: ”Suomalainen mies ________________ aina.” Tällä kerralla suomalainen mies vastustaa neuvostoja.

Televisiossa pyöri jokin aika sitten rakennustarvikkeita myyvän ByggMaxin mainos. Se oli ”miehen suomalaisuutta” hyödyntävä parodia, jonka tuella koetettiin rikkoa rautakaupassa käynnin kaavoja ja aukoa markkinoita uudelle toimijalle. Mainos oli hauska, ja se murskasi stereotypioita.

Kuinka ollakaan, Mainonnan eettinen neuvosto antoi viime kesänä mainostajalle huomautuksen, koska mainoselokuvassa naispuoliset kassatyöntekijät oli ruksattu pois kuvasta suomalaisen miehen maksaessa ostoksiaan, ja tätä pidettiin naisiin kohdistuvana syrjintänä!

Mainonnan eettinen neuvosto ei pystynyt ymmärtämään (tai halunnut ymmärtää), että mainoksessa parodioitiin suomalaisen miehen kaavoittunutta käytöstä, ja sitä kautta esitettiin hienoista arvostelua suomalaiselle miehelle tyypiteltyä misogyynista ajatusmallia kohtaan. Mainoksen korjatun version, jossa rasti on vedetty nyt myös miespuolisten kassahenkilöiden yli, voitte katsoa tästä.



Mainonnan eettisen neuvoston tekemä tutkinta perustui joidenkin mielensä pahoittaneiden kuluttajien räksytyksiin. Tasapainottavaksi tekijäksi neuvostolle ei siis riittänyt, että halventamisen kohde oli ollut läpi koko mainoskampanjan suomalainen mies. Naisiin kohdistuvan syrjintäepäilyn välttämiseksi heitä pidettiin tarpeellisena alleviivatusti puolustaa, mikä omasta mielestäni kääntyi naisiin kohdistuvaksi pilkan teoksi. Ihmisen tai ihmisryhmän lavastaminen ”avun tarpeessa” olevaksi, joka ei osaa pitää huolta asemastaan tai oikeuksistaan, oli tässä se ainoa mahdollinen loukkaantumisen aihe, jos mikään.

Suomessa onkin kolme tarpeetonta neuvostoa: Mainonnan eettinen neuvosto, Julkisen sanan neuvosto ja
Tutkimuseettinen neuvottelukunta, joka sekin on eräänlainen neuvosto. Luettelin ne naurettavuusjärjestyksessä. JSN ei ole tosin itsesäätelyelin vaan itsesuojeluelin. Tutkimuseettisen neuvoston silmän alla taas mikään mielenkiintoinen tutkimus ei ole enää mahdollista, kun Milgramin kokeen tai Stanfordin vankilakokeen kaltaisia testejä ei saa tehdä, vaan ne tuomitaan ”epäeettisinä” niiden informatiivisuudesta huolimatta.

Purkit takaisin kaappeihin?

Mutta takaisin yhteiskuntaan. Viime viikolla kohistiin päivittäistavaraketju Lidlin maitopurkkimainoksista, joiden sloganeissa sanottiin, että ”Tunsin olevani oikea maito väärässä tölkissä” ja ”Vihdoin uskallan tulla ulos maitokaapista”. Kaapista tulon vertauskuvalla haluttiin valaista tuotteiden nimenvaihtoa ja tasoittaa sitä tosiasiaa, että ulkomaista alkuperää olevilla elintarvikkeilla on Suomessa edelleen epäilijänsä.

Korjauksen voitte katsoa tästä varmaankin nyt asiallista tietoa sisältävästä TV-mainoksesta.



Kyky ymmärtää ja sietää huumoria olisi henkisen kypsyyden ja yhteiskunnallisen luottamuksen merkki. Nykyisin vallitseva tosikkomaisuus ja käynnissä olevat kunnianloukkausten kansanhuvit osoittavat, että yhteiskunnallinen luottamuspääoma on haihtunut pois. Yksi syy kansakunnan jakautumiseen on maahanmuutto, johon liittyvä erimielisyys on kärjistänyt asenteita myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan, eikä se siksi ole ollut yhteiskunnallemme hyväksi.

Vielä kymmenen tai viisitoista vuotta sitten kaapista tulon vertauskuvan käyttöä olisi pidetty edistyksen merkkinä. Samoin ajattelevia näyttää olevan muitakin; esimerkiksi tämä kirjoittaja kysyy, ”veikö some-raivo mahdollisuuden edistää hblti-yhdenvertaisuutta?” Omasta mielestäni se ainakin kyseenalaisti valittajien arvostelukyvyn. Harmillista on, että Seksuaalinen Tasavertaisuus Seta ry:n puheenjohtaja Panu Mäenpää niin helposti lähti muutamien jäsenten vaatimaan noitajahtiin (mielipiteidenvaihtoa tässä.)

Jokaisen pitäisi ymmärtää, että viestinnän kokonaismerkitys ei koskaan rakennu vain kielessä tai esityksessä itsessään, vaan se rakentuu esityksen motiiveista ja konteksteista pragmaattisesti. Argumentteihin liittyvät aina myös sanomisen syyt ja motiivit, jotka eivät palaudu sen enempää kielellisiin sisältöihin kuin kuvalliseen esittämiseenkään vaan tarkoitusperiin, joiden vuoksi viestintää ylipäänsä on olemassa. Kukaan tuskin tarkoitti tuolla mitään pahaa.

Vähemmistösyrjintää vai mielipidesyrjintää työelämässä?

Kolmantena esimerkkinä hurjasta poliittisen korrektiuden vaatimisesta, joka vetää yhteiskuntaamme huurteeseen, on Espoo Unitedin valmentajan toimineen Aleksi Valavuoren potkaiseminen pois pestistään hänen tviitattuaan homoista epäkohteliaasti ja ehkä hiukan asiattomastikin. Tapaus on epäilemättä keskustelun ja huomautuksen arvoinen, mutta voidaan myös pohtia, kuinka median nostama kurinpito ja ylireagointi lopulta toimivat.

Homot kertovat itsestään ja toisistaan paljon rankempia vitsejä kuin Valavuori. Vähemmistöjen puolustelu voi kaatua myös vähemmistöjen haitaksi. Jatkuvalla vaateliaisuudella ja pyyteellisyydellä tuotetaan yleistä vähemmistöihin kohdistuvaa epäluuloa. Jos homoja ei vihattu urheilupiireissä aiemmin, niin viimeistään nyt, kun mediakohu johti lynkkaamaan koripallojoukkueelta valmentajan.

Koska en ole juristi, en ota kantaa siihen, tapahtuiko mielipiteen esittämisessä tai määräaikaisessa erottamisessa lainrikkomus vai ei. En myöskään tunne Aleksi Valavuorta henkilökohtaisesti, joten hän on minulle pelkkä satunnainen abstraktio teoreettisen analyysin esittämiseksi. Mutta otan kantaa reaktioiden poliittiseen epäviisauteen.

Tasa-arvopolitiikkaa ja vähemmistösyrjintää koskien voidaan tehdä loppupäätelmä, jonka mukaan suvaitsevuutta ja hyväksymistä ei edistä jakolinjoja luova syyllistäminen. Ei ole tasa-arvopyrkimyksille hyväksi, jos ihmistä vaaditaan kieriskelemään tomussa anteeksipyyntöjä esittäen. Tietty suuripiirteisyys ja anteeksi antaminen olisi vähemmistöille itselleen parempi vaihtoehto.

On aihetta muistaa, että Piru piilee pikkuasioissa, etenkin median luomissa rihkamajutuissa, jollainen tämäkin alun perin tviittauksesta käynnistynyt kohu oli. Lillukanvarret saavat huomiota mediassa, koska niiden kautta ilmaistaan loppujen lopuksi aivan muita asenteita kuin itse asioita koskevia. Kiistat symboloituvat vahvasti, ja vähemmistöistä tehdään puolueiden välisten yleisten arvovaltakiistojen aseita usein ilman vähemmistöjen omaa pyyntöä tai tahtoa ja ihmisten jäädessä seuraamaan omien asioidensa hoitoa sivusta pulunsilmällä.

Älkää ampuko viestintuojaa

MV-lehti on suosittu siksi, että vittuilua on nykyisin vaikeaa erottaa totuudesta. Tämä ei johdu kuitenkaan lehdestä vaan todellisuudesta itsestään. Kun todellisuus sinänsä on entistä vittumaisempi, myös siitä kertova Mitä vittua -lehti on nimeään myöten objektiivinen ja nauttii suosiota sen vuoksi. Älkää siis ampuko viestintuojaa.

Tämä on tekemisessä parodiahorisontin ylittämisen kanssa. Kun todellisuutta ei voida erottaa sitä koskevasta parodioinnista, myöskään totuuden kertomista ei voida erottaa mustan huumorin viljelystä.

Mustalta huumorilta vaikuttaa myös MV-lehden omistajaa ja päätoimittajaa vastaan suunnattu ajojahti. Helsingin käräjäoikeus määräsi jokin aika sitten Ilja Janitskinin vangittavaksi poissaolevana, ja hänestä on annettu eurooppalainen pidätysmääräys. Sananvapauden käyttämisestä! Nyt hän vapautui kolmen päivän kuulusteluista Espanjassa, ja vangitsemista koskeva oikeuskäsittely oli ohi viidessätoista minuutissa. Puolustusasianajajan mukaan ihmistä ei pitäisi kirjoitusten vuoksi määrätä vapautensa menettäneeksi.

Viranomaisvallan tyhmyys näkyy juuri siinä, että se yrittää kahlita mielipiteen- ja ilmaisunvapautta koppituomioilla: laittamalla sananvapauden käyttäjät kiven sisään.

Myös rikosepäilyt vaikuttavat tekaistuilta, kun vanha media ahdistelee MV-lehteä tekijänoikeusriidoilla. Miten Yleisradion, Helsingin Sanomien ja muun perinteisen median levittämiä valheita ja puolittaisia totuuksia voisi arvostella, jos niiden juttuja ei saisi ja voisi jäljentää todistusaineistoksi ja esittää uudelleen valheiden paljastamiseksi?

Tässä mielessä MV-lehti tekee tärkeää kriittistä journalismia. Se on merkki uudesta metajulkaisemisesta, jonka kautta kommentoidaan muita julkaisuja ja arvostellaan niitä. Vanhan median kannattaisi lopettaa toimintansa kokonaan, mikäli sen toimituksissa ja omistajaportaassa ei tätä kestetä.

Sitä paitsi myös vanha media kopioi ja uudelleen julkaisee lainaillen, jäljentäen tai plagioiden. Vanhat mediat hyödyntävät toinen toistensa juttuja ja laittavat uudelleenjulkaisun perään viitteen, mistä uutinen on saatu: kuka tai mikä siitä ensinnä kertoi. Tämä tapahtuu sulassa sovussa ja yksimielisyyden vallitessa, koska niissä ollaan samaa mieltä maahanmuuton ja monikulttuurisuuden edistämisestä ja koska toimittajat tutkitusti muodostavat vihervasemmistolaisen klusterin, jossa käsi pesee kättä.

MV-lehti on näillä apajilla uusi haastaja ja vieläpä erittäin suosittu. Niinpä itsensä uhatuksi kokeva vanha media ryhtyy hirmuiseen hyökkäykseen. Kun valta alkaa horjua, se kiristää otettaan, sanoi Erno Paasilinna. Stanislaw Jerzy Lec taas oli sitä mieltä, että ei pitäisi halkoa hiuksia toisten päästä, varsinkaan kirveellä. Sillä tavoin sananvapauden käyttäjiä kuitenkin tuomitaan oikeuksissa. Heidän rohkeudessaan se sananvapauden todellinen tila punnitaan. Filosofisesti katsoen se, joka harjoittaa viestintää juridisesti ”oikein”, tekee metodisesti väärin, sillä hän sallii vallan puuttua puheisiinsa.

On ihmeellistä, että vanha media ei vaadi Googlen, Microsoftin ja Yahoon pomoja vangittaviksi, sillä näiden yhtiöiden hakukoneet jäljentävät kaiken Internetissä julkaistun omille palvelimilleen tai välimuisteihin, joista aineistot latautuvat vielä senkin jälkeen, kun ensijulkaisufoorumeja ei enää ole olemassa. Jotta kohtelu olisi tasapuolista, pitäisi käräjille haastaa myös nämä yhtiöt. Niitä ei kuitenkaan haasteta, koska nettiaineistojen ymmärretään ja hyväksytään siirtyneen julkaisemisen yhteydessä siihen rajattomaan avaruuteen, jossa mitään ei voi enää hallita ja jossa mikään ei ole enää kenenkään omaa. Tämä on Internetin olemus, eikä olemusta voi haastaa oikeuteen.

Niinpä vanha media kääntää huomion yhteen ihmiseen ja tekaisee hänestä maalitaulun aggressioilleen. Samoin menettelevät ne yksityishenkilöt, jotka kokevat kunniaansa loukatun tai marisevat kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.

Sananlasku sanoo, että vain huorat ja varkaat huutavat kunniansa perään, mutta jokainen kunniallinen kansalainen pitää itse huolta maineestaan. MV-lehdessä arvosteltujen henkilöiden ja kansanryhmien kannattaisi käyttäytyä tavalla, joka ei kritiikkiä ansaitse.

MV-lehti on onnistunut paljastamaan maahanmuuttajatahojen ja viranomaisten väärinkäytöksiä ja rikoksia tavalla, joka on ollut yhteiskunnallisia oloja tervehdyttävää. Koska vanha media vaikenee mafiasta tutulla omertá-periaatteella, on MV-lehden vaikutus myös julkiseen keskusteluun ja demokratian toteutumiseen ollut myönteinen. Ei pidä tehdä tekoja, jotka eivät arvostelua siedä.

Miksi vanha media ylipäänsä julkaisee juttujaan, jos se ei salli niitä luettavan ja arvosteltavan? Ettei vain kyseessä olisi autoritaarinen käsitys, että sananvapauteen liittyvä oikeus ottaa vastaan viestejä kaikkien medioiden kautta onkin vain vaatimusta totella käskijän rooliin tottuneen valtamedian yksisuuntaista toitotusta?

Totuutta yhteiskunnan tilasta ei voida tavoitella eikä saavuttaa, mikäli sanankäyttöä varjostaa rangaistusten uhka. Siksi sananvapauden loukkaamisen ja sensuurin tulisi olla ankarasti rangaistavaa. Ihmettelenkin, miksi ajojahtien kohteena olevat eivät tee tutkintapyyntöjä ja rikosilmoituksia perusoikeuksiensa loukkauksista.

Plan nain(en) – Järjestö epätasa-arvon asialla

Kävellessäni pahaa aavistamattomana Kolmen sepän patsaan tuntumassa jouduin yllättäen feissausyrityksen kohteeksi. Ja eipä tuossa rehellisessä kerjuutyössä olisi mitään vikaa ollutkaan, paitsi että feissarit olivat Plan Suomi -järjestöstä, joka ilmoittaa ajavansa kehitysmaiden lasten, erityisesti tyttöjen, asiaa.

Plan Suomi on avannut jälleen raivokkaan epätasa-arvokampanjan. Edellinen näkyvä katukampanja oli vuonna 2010.

Tämä puolueellinen naisten ja kehitysmaalaisten suosiminen ällöttää minua. Eikä kyse ole vain tunneperäisestä reaktiostani epätasa-arvoa tuottavaan toimintaan, vaan on ihan oikeasti väärin, eli filosofian kielellä sanottuna epäoikeudenmukaista, että mikään järjestö suosii omassa avustustoiminnassaan räikeästi toista sukupuolta. Lähes jokaisessa nykyisessä syrjintätapauksessa suosittu on kehitysmaalainen nainen, kun taas syrjitty on valkoihoinen länsimainen mies, tällä kerralla myös kehitysmaassa asuva mies tai poika.

Avauduinkin näkemyksestäni feissareille, samoin kuin mielipiteestäni, jonka esitin jo kuusi vuotta sitten, kun Plan-järjestö edellisen kerran keräsi näkyvästi rahaa kadulla, televisiomainoksissa ja muussa mediassa. ”Koska olen tyttö” -kampanja sai tuolloin paljon ilmaismainosta median feministisen puolueellisuuden vuoksi.

Tällä kertaa järjestön edustajat kertoivat Plan Suomi -järjestön keräävän rahaa ”kehitysmaalaisten naisten erottamiseksi pakkoavioliitoistaan”. Tiedustelin heiltä, miksi järjestö ei kerää rahaa suomalaisille miehille heidän erottamiseksi omista pakkoavioliitoistaan?

Miksi järjestö ei rahoita suomalaisten miesparkojen elatusmaksuja tai puolusta heitä oikeudessa entisiä vaimojaan vastaan, tosin sanoen vastusta niitä naaraspuolisia hyeenoja, jotka sosiaaliviranomaisten avustamina riistävät yhteiset lapsetkin itselleen käyttäen hyväkseen naisvaltaisen sosiaalialan feminististä solidaarisuutta?

Miksi Plan ei taistele poikien oikeuksien puolesta kehitysmaissa, sillä pojat ja miehet ovat suurimmassa vaarassa sotaa käyvissä maissa, kun taas tytöt ja naiset viettävät suhteellisesti suojatumpaa elämää kotipiirissä joutumatta ryvettymään sotarintamilla?

Miksi työskennellään vain naisten kouluttamiseksi eikä miesten hengen pelastamiseksi maissa, joissa 12-vuotiaat pojatkin opetetaan ja pakotetaan käyttämään rynnäkkökivääriä? Miksi paheksutaan vain ”tyttöjen ympärileikkauksia”, vaikka tytöillä ei ole juuri mitään leikattavaa, mutta ei vastusteta poikien ympärileikkauksia kaikkialla, missä niitä tapahtuu? Miksi?

Tähän Plan Suomen edustajilla ei ole mitään vastausta. Järjestö on käänteisen syrjinnän primus motor kehitysmaissa ja symbolisen syrjinnän edistäjä länsimaissa propagoidessaan miesvastaista ja naisia suosivaa ajatusmallia. Paljastin ongelmien ytimien vuonna 2010 tässä kirjoituksessani, jossa osoitin, että tasa-arvo on mahdollinen vain, mikäli islamiin tai sosialismiin perustuva yhteiskuntajärjestys kumotaan ja korvataan länsimaisen mallin mukaisella oikeusvaltiolla.

Tasa-arvoisuus ei voi toteutua erillisoikeutena, vaan ainoastaan siten, että länsimainen demokratia, valistusihanteet, liberalismi ja vapaa markkinatalous saatetaan voimaan myös Lähi-idän ja Afrikan maissa, joihin laupeuden lantit koko ajan valuvat. Feissauksen ongelmallisuudesta sinänsä ja kaiken kehitysavun päätymisestä tätä nykyä yksinomaan islamilaisen, feministisen ja punavihreän agendan hyväksi kirjoitin puolestaan vuonna 2009 tässä.

Miten sitten on selitettävissä, että nuoret suomalaiset miehet keräävät aktiivisesti ja ainakin näennäisen vapaaehtoisesti rahaa kehitysmaiden tytöille Suomen lokakuisessa pakkassäässä? Kyse on seksuaalisesti aktiivisten miesten halusta kohottaa omaa sosiaalista arvostustaan ja vaihtoarvoaan kotimaamme seksuaalisilla markkinoilla.

Kun suomalainen nuori heteroseksuaalinen mies tavoittelee naisten suosiota ja valitsee menetelmäkseen naisten mielistelyn, kyseistä käyttäytymistä voidaan sanoa uusherrasmiesmäisyydeksi. Mustavalkoisista elokuvista tunnettu herrasmiesmäisyys ei ole noussut uudestaan pintaan minkään konservatiivisuuden merkiksi vaan siksi, että poliittinen korrektius on levinnyt kulovalkean tavoin yliherkäksi muuttuneessa yhteiskunnassamme. Se on vaatinut seksuaalisten aloitteiden lavastamista entistäkin varovaisempaan ja epäsuorempaan muotoon.

Nykyisin se ilmenee seuraavanlaisena toimintalogiikkana: Kun kerjää naisten hyväksi kadulla ansaiten siitä palkkaa, voi saada naisilta myönteistä huomiota paljastaessaan tämän jalomielisyytensä seuraavana lauantai-iltana jossakin Sedu Koskisen baarissa ja juottaessaan rahansa drinkkeinä alas jonkun naishenkilön kurkusta.

Profeministimiehet toimivat sukupuolirasistisessa ”Tukekaa tyttöjä” -hankkeessa vetääkseen valomerkin jälkeen esiin ratkaisevan kortin ja ilmoittaakseen ajavansa naisten asiaa, minkä jälkeen naiset ovat sulaa vahaa heidän käsissään. Näille kuhnureille ja hunajakimalaisille naisten imarteleminen on keino levittää pilluhaavejaan ja tuottaa sellaisia sosiaalisia pelimerkkejä, jotka voidaan vaihtaa seksuaaliseksi pääomaksi illan viimeisessä jaossa mehiläiskuningattarien kanssa.

Keskivertomiesparkojen tappioksi tämä mekkomarkojen harjoittama oman sukupuolensa polkeminen ei kuitenkaan enää toimi, sillä nykyaikainen nainen tunnistaa mielistelyn mielistelyksi ja kokee sen sortona! Siksi moisesta ritarillisuuden näyttelemisestä ei seuraa mitään hyvää.

Naisia voi miellyttää vain tiettyyn rajaan asti. Naiset eivät lopultakaan syty kilteistä miehistä vaan niistä, joita naiset arvostelevat röyhkeiksi, omahyväisiksi ja brutaaleiksi. Näissä miehissä on kuitenkin se hyvä puoli, että he osaavat nussia, mitä kiltit miehet eivät tee. Olisin ihan homona sanonut tämän vinkiksi myös kerjuutyötä tekevälle nuorelle miehelle, mutta en ollut varma, oliko hän niin hetero kuin näytti.

Tuliko Nobel-palkinto Suomeen?

Taloustieteen Nobel-palkinto myönnettiin tänään suomalaiselle Bengt Holmströmille, mutta maamme tieteen ja tutkimuksen kannalta tilanne on hieman samanlainen kuin Nico Rosberg voittaisi formula-autoilun maailmanmestaruuden.

Holmström on toiminut jo vuodesta 1994 alkaen Massachusetts Institute of Technologyssa ja sitä ennen vuodesta 1983 Yalessa. Tohtoriksi hän väitteli 1978 Stanfordissa, joten Holmströmin uran yhteydet suomalaiseen yliopistolaitokseen ovat käyneet melko huteriksi.

Sitä paitsi kansainvälinen tiedeyhteisö mieltää palkinnot annetuiksi tutkimuspaikkana toimiviin yliopistoihin, ei tutkijoiden kotimaihin, vaikka akateemisen yhteisön ulkopuolella mielellään niin ajatellaankin. Jokainen yksilö puolestaan katsoo palkinnon oikeutetusti myönnetyn vain hänelle itselleen tai ryhmälleen.

Huvittavaa onkin, että muutama päivä sitten suomalaisessa mediassa iloittiin erään Nobel-palkitun fyysikon olevan ”käymässä Suomessa” palkinnosta tiedottamisen hetkellä, joten siinäkin tieteellinen tunnustus jo ikään kuin ”hipaisi” kotimaatamme.

Toisaalta ei omassa maassamme harjoitettava tiede ja tutkimus ole niin huonoa, ettei sitäkin kannattaisi arvostaa ja vähän mainostaakin. Ansioituneimmat lähtevät täältä parempien liksojen perään muualle, mutta muutoin maamme yliopistojärjestelmällä on keskeinen rooli kansakuntamme kulttuurin ja yleissivistyksen rakentamisessa.

Tämän johdosta maamme ei ole sillä tavoin luokkayhteiskunta kuin Yhdysvallat tai Britannia ovat. Niissä ehkä tieteen kärki on terävämpi, mutta myös professorikunnan ja opiskelijoiden välillä on etäisyyttä, joka halvaannuttaa luovuutta ja älyllisyyttä. Näissä maissa tieteen kuuluisuudet on ostettu yliopistoihin, mutta opiskelijakunta pelaa pihalla koripalloa.

No, ainakaan Bengt Holmströmin toiminta ei ole ollut tällaista. Päinvastoin: kyseessä on taloustieteilijä, jonka commitment talouden kehitykseen ja yhteiskuntaan on ollut aitoa. Omasta mielestäni jokaisesta taloustieteilijästä pitäisikin löytyä filosofi, joka pohtii talouden olemusta: mitä on velka, mitä on varallisuus ja mikä on rahan olemus, esimerkiksi. Talous on liian tärkeä asia jätettäväksi vain omaan disipliiniinsä. Monet taloustieteilijät ovat olleet kautta historian yhteiskuntafilosofeja ja filosofit puolestaan taloustieteilijöitä, ajateltakoonpa vaikka Adam Smithiä, Karl Marxia tai Milton Friedmania.

Voidaan kenties todeta, ettei Holmströmin tarvitsisi olla nobelisti todetakseen, ”kuinka huonossa kunnossa talous on”, mutta ainakin hänen huomautuksensa tieteellisten voimavarojen leikkauksista puoltavat paikkaansa ja osuvat nappiin. Omasta mielestäni kalliin työvoiman maat eivät voi missään tapauksessa kilpailla suorittavan työvoiman hinnalla halpamaiden kanssa, joten Suomen ainoa vaihtoehto on panostaa asiantuntemukseen ja tehdä jotakin, mitä muualla ei osata.

Myös monia Holmströmin näkökantoja vastaan voidaan väittää. Hän ilmoittautuu individualistiksi ja liikkuu liiaksi mikrotaloustieteellisellä tasolla, jolloin perinteinen kansantaloustieteellinen makroanalyysi helposti sivuutetaan. Samalla jää esittämättä suuri osa globalisaation ja internationalismin arvostelusta, eikä kansantalouksia tunnusteta enää itsemäärääviksi ja toimintakykyisiksi yksiköiksi. Ja tämähän se on se filosofinen ja poliittinen ongelma!

Holmström ei muuten ole maamme neljäs nobelisti vaan viides. Harvoin muistetaan, että Suomella on yksi ”piilonobelisti” tukholmalaisessa Karoliinisessa Instituutissa. Suomalainen Ragnar Granit nimittäin sai lääketieteen Nobelin vuonna 1967 yhdessä tutkimusryhmänsä kanssa. Hän piti kiinni suomenruotsalaisuudestaan, ja hänellä oli kämppä Kruununhaassa, jossa eräs sukulaiseni kävi porraskäytävän toisella puolella hoitamassa flunssiaan. Ehkä juuri siksi hän eli yli yhdeksänkymppiseksi! Minulla on myös noilta ajoilta perintönä saatu kirja Ung mans väg till Minerva. – Ei nobelistiksi ilman asianmukaista filosofiaa.

Ihmisoikeudet Alepassa

Venäjän armeija ja Syyrian hallituksen joukot yrittävät ratkaisua vuodesta 2011 asti jatkuneessa Syyrian sisällissodassa, sillä ne ovat moukaroineet opposition osittain hallussaan pitämän Aleppon kaupungin aavemaiseksi kuumaisemaksi. Myös Suomessa iltapäivälehtien lööpit hehkuvat kilpaa kanuunoiden kanssa, kun Aleppon pommituksia verrataan toisen maailmansodan tuhoihin ja elinolosuhteita keskitysleireihin.

Tämä on tietenkin traagista. Toisesta maailmansodasta kaivetun vertailukohdan tarkoitus on vierittää syyt muslimimaissa vallitsevasta kurjuudesta länsimaiden kansalaisille, joille uskotellaan, että kieltäytyminen pakolaisten vastaanottamisesta olisi ”uusi holokausti”. Tosiasiassa tämä syyllistäminen toimii huonosti. Meillä suomalaisilla ei ole mitään syy-yhteyttä sen enempää keskitysleireihin kuin Syyrian kaoottiseen tilanteeseenkaan.

Kaiken taivastelun keskellä on hyvä palauttaa mieleen, mistä kaikki juontaa juurensa. Syyrian sisällissota sai alkunsa vuoden 2011 arabikeväästä, jolloin Egyptin ja Tunisian vallankumoukset innoittivat paikallisia ihmisryhmiä mielenosoituksiin poliittisten vapauksien saattamiseksi voimaan myös Syyriassa.

Syyriaa on hallinnut vuodesta 1963 arabisosialistinen Baath-puolue. Maan presidenttinä toimii šiialainen Bašar al-Assad, joka on edeltäjänsä, vuodesta 1971 vuoteen 2000 valtaa pitäneen ja Neuvostoliitossa koulutuksensa saaneen ilmavoimien komentajan, Hafiz Al-Assadin, poika. Baath (suomeksi ”uudelleensyntymä”) -puolue on taannut Syyrialle jokseenkin edistyksellisen kehityksen noin kahden kolmasosan parlamentaarisella enemmistöllä, ja ennen sisällissotaa maa voitiin lukea ”maallistuneiden islamilaisten valtioiden” joukkoon erotuksena Koraania väkevämmin tulkitsevista ja papiston johtamista islamistisista maista.

Sen sijaan demokraattinen oikeusvaltio Syyria ei ole koskaan ollut. Tämä näkyi myös hallituksen alkaessa murskata mielenosoituksia huhtikuussa 2011, kun armeijasta eronneet sotilaat siirtyivät kapinallisten puolelle. Täysimittainen sisällissota levisi maahan vuoden 2012 aikana, ja tilannetta kärjistivät muualta virranneet islamistitaistelijat, joiden voima kasvoi kapinallisten joukoissa. Äärijärjestö ISIS:in vallattua laajoja alueita Yhdysvallat, Britannia ja Ranska alkoivat tehdä sitä vastaan ilmaiskuja.

Tähän mennessä sodassa on kuollut yli 250 000 ihmistä. Noin yhdeksän miljoonaa on paennut ulkomaille, ja heistä 4,8 miljoonaa on rekisteröitynyt pakolaisiksi. Turkissa elää noin kaksi miljoonaa syyrialaista, Libanonissa miljoona, Jordaniassa puolisen miljoonaa sekä Irakissa ja Egyptissä joitakin satoja tuhansia. Myös Saudi-Arabia on väittänyt ottaneensa vastaan 2,5 miljoonaa syyrialaista, mutta väite on myös kumottu, osittain siksi, että Saudi-Arabia ei ole ensinkään allekirjoittanut vuoden 1951 kansainvälistä pakolaissopimusta ja toiseksi siksi, että maa ei rekisteröi tulijoita pakolaisiksi. Suomeen syyrialaisia on päätynyt lopultakin hyvin vähän, ja heidän sijastaan maahamme on virrannut etupäässä irakilaisia, jotka ovat käyttäneet Lähi-idän pakolaiskorttia paremman elintason etsimiseen.

Miksi Syyriassa soditaan? – Venäjä avainasemassa

Miksi Syyrian sisällissota sitten jatkuu? Helsingin yliopiston professorina toimivan Hannu Juusolan mukaan siinä on Lähi-idän kriiseille tyypilliseen tapaan ”liian monia osapuolia”. Niistä tärkeimmät ovat Venäjä, Yhdysvallat ja ISIS. Myös Turkki, Irak ja Jordania ovat mukana lähialueiden toimijoina. Lisäksi piloille pommitetussa Aleppon kaupungissa, joka on tai oli väkiluvultaan Syyrian suurin (ja sellaisena myös pääkaupunki Damaskosta suurempi), asuu kurdeja ja puoltaan valitsemattomia siviilejä. Väite ”liian monista osapuolista” on kuitenkin selityksenä yhtä pinnallinen kuin iltapäivälehtien tuskailu, sillä se ainoastaan kuvaa tilanteen vaikeutta mutta hautaa syvät ideologiset syyt.

Syyrian sisäisten ihmisoikeusongelmien syynä on maan sidos Venäjään ja sen edeltäjään. On muistettava, että Venäjä tuki arabisosialistista Baath-puoluetta jo Neuvostoliiton aikana edistääkseen sosialismin leviämistä. Neuvostokommunismista Syyrian valtapuoluetta tosin erotti sen nationalistinen ja antimarxilainen pyrkimys panarabialaiseen ”kansan yhtenäisyyteen”, kun taas sosialismiin puoluetta yhdisti talouden kansallistamiseen tähtäävä hanke sekä käytännöllisten syiden sanelema riippuvuus sosialistisista maista.

Venäjä taistelee al-Assadin tukena edelleen historiallisesti tunnetuista syistä: laajentaakseen vaikutusvaltaansa Lähi-idässä ja toisaalta jatkaakseen traditionaalista vääryyden tukemistaan, jonka tuloksena Syyrian poliittiset oikeudet luokitellaan yhdysvaltalaisen Freedom House -järjestön seitsenportaisella asteikolla huonoimpaan kategoriaan ja yksilönoikeudet toiseksi kehnoimpaan.

Yhdysvallat julisti Syyrian jo vuonna 2004 yhdeksi terrorismia tukevista ”pahan akselin” maista sulkien maan kauppasaartoon. Nykyisin Yhdysvallat tukee Britannian ja Ranskan tavoin Syyrian oppositiota. Ei olekaan väärin sanoa, että Venäjä ja länsivallat käyvät keskinäistä sotaa Syyriassa. Niillä on kuitenkin myös yhteinen vihollinen: ISIS. ISIS:in rooli jää tosin hämäräksi, sillä sekä länsivallat että Venäjä jatkavat läsnäoloaan ja taisteluaan toisiaan vastaan juuri terrorismin vastaisen sodan perusteella.

ISIS:in asema on epäselvä siksikin, että islamilaista vallankumousta kannattavia on koko maassa asuvan muslimiyhdyskunnan piirissä. ISIS käy Koraanin kieltämää sotaa toisia muslimeja vastaan aiheuttaakseen pakolaisuutta ja edistääkseen muslimien levittäytymistä länsimaihin, mikä paljastaa järjestön motiivit valtapoliittisiksi. Mitä enemmän ISIS saa aikaan sekasortoa, sitä enemmän sen edustajat voivat iloita islamin ja muslimiyhdyskunnan mukana kulkevan terrorismin laajenemisesta Eurooppaan.

Ratkaisijan roolissa on Venäjä. Venäjä voisi lopettaa sodan asettumalla Yhdysvaltain, Ranskan, Britannian ja demokraattisten oikeusvaltioperiaatteiden puolelle sekä avustamalla kapinallisia syöksemään perustuslainvastaisella kolmannella kaudellaan olevan al-Assadin vallasta. Tätä Venäjä ei kuitenkaan tee vaan jatkaa Syyrian hallituksen tukemista.

Kerta ei ole suinkaan ensimmäinen, kun Venäjä tai sen edeltäjä tukee jotakin hallitusta, jota epäillään kansanmurhasta tai ihmisoikeusrikoksista. Syyria saa Venäjältä edelleen lainoja, aseita ja koulutusta. Tuekseen Venäjä on hankkinut Kiinan, joka puolestaan on Pohjois-Korean merkittävin myötäilijä ja auttoi Pakistania rakentamaan ydinpommin kansainvälisen ydinsulkusopimuksen vastaisesti.

Sodan syyt: Venäjä, sosialismi ja islamilainen nationalismi

Aleppossa valitsevaa ihmisoikeuksien alennustilaa ei ole opettavaisinta tarkastella vain päivittelemällä tilanteen pahuutta, kuten suomalainen valtamedia omassa moralismissaan. Mikäli Syyrian sisällissodasta haluaa jotakin ymmärtää, tilannetta pitää lukea alueen koko lähihistorian valossa.

On syytä muistaa, että Baath-puolue hallitsi myös Irakia vuonna 2003 tapahtuneeseen Saddam Husseinin syrjäyttämiseen asti. Vaikka puolue ei olekaan islamistinen vaan sekularistinen, sen edustama panarabialaisuuden ideologia on ihanteena vaikuttanut radikaalin ja terroristisena pidetyn ISIS-järjestön (Islamic State in Iraq and Syria) syntyyn. Arabikansojen yhtenäisyyden historiallisena hedelmänä tunnetaan muiden muassa Syyrian ja Egyptin muodostama liittovaltio Yhdistynyt arabitasavalta, joka oli voimassa vuodesta 1958 vuoteen 1961.

Vaikka Syyrian valtio on sosialistisen perinteen vuoksi muodollisesti maallinen, Baath-puolue ajaa tosiasiallisesti ja myös virallisesti ”yleisarabialaista identiteettiä” eli muslimien yhteistä islamilaista eturyhmäpolitiikkaa, jota voidaan sanoa nationalistiseksi. Tässä sodassa ISIS-järjestö on merkittävin voittaja, sillä hallitusta vastustaessaan se pystyy puhumaan puolelleen niitä muslimeja, jotka ovat kyllästyneet nykyhallintoon. Samalla se voi värvätä riveihinsä entistä enemmän terrorismin ja pyhän sodan lähettiläitä. Toinen voittaja on Venäjä, joka voi pommituksia lisäämällä tai vähentämällä säädellä Länsi-Eurooppaan virtaavien pakolaisten ja mahdollisten terroristien virtaa.

Häviäjiä ovat länsimaat ja Syyrian kansa, jotka kärsivät islamin laajenemismotiiveista ja Venäjän omasta vaikutusvallan tavoittelusta. Koska al-Assadin voi syrjäyttää vain Venäjä vetämällä hänen hallinnoltaan tuen, Syyrian sisällissota voidaan lopettaa ainoastaan, mikäli Yhdysvaltain seuraava presidentti ja Vladimir Putin pääsevät sopimukseen tulitauosta ja kapinalliset omatoimisesti ja kansanvaltaisesti vapauttavat al-Assadin tehtävistään.

Suurvaltojen sopuun pääsy edellyttää kuitenkin Venäjän vetäytymistä myös Ukrainasta ja Krimiltä. Juuri Venäjän uppiniskaisuus ja aggressiivinen ulkopolitiikka Euroopassa muodostavat sen suurvaltapoliittisen syyn, jonka vuoksi sopimusta ei synny ja sota Syyriassa jatkuu.

On vaikea sanoa, millainen hallitus Syyriassa astuisi voimaan al-Assadin jälkeen. Huonoin vaihtoehto on, että valta siirtyisi uskonnolliselle hallinnolle ja maasta tulisi imaamien hallitsema islamistinen valtio.

Mikäli Syyrian tilanteesta haluaa jotakin oppia omaa maatamme ajatellen, voi johtopäätöksenä pitää seuraavaa. Kunpa maamme poliitikoilta löytyisi viisautta säästää oman tasavaltamme siltä islamin, monikulttuurisuuden, sosialismin ideologisten jäänteiden sekä muslimiyhdyskunnan leviämisen aiheuttamalta helvetiltä, joka on pääsyy myös Lähi-idässä vuosisatojen ajan jatkuneeseen levottomuuteen ja Euroopassa sekä Pohjois-Amerikassa käynnissä olevaan terroristiseen sotaan. Aleppon kurjuutta on turha valitella varsinkaan niiden median edustajien, jotka tietoisesti ja tahallaan haluavat terroristisen väkivallan leviävän myös meidän kaduillemme maahanmuuton myötä.

Venäjän demokratian alennustila jatkuu

Putinia tukeva Yhtenäinen Venäjä -puolue nosti kannatustaan Venäjän parlamentin alahuoneen eli duuman vaaleissa, jotka käytiin laimeissa ja lamaantuneissa tunnelmissa viime sunnuntaina. Noin sata lisäpaikkaa takaa Yhtenäiselle Venäjälle lähes despoottimaisen vallan, eikä se tarvitse tuekseen enää muita puolueita. Oikeudenmukainen Venäjä menetti lähes puolet kannatuksestaan, kun taas kommunistit ja Vladimir Žirinovskin johtama liberaalidemokraatit säilyttivät aiemman osuuden äänistä.

Tulosta osattiin odottaa, mutta sitä ei toivottu Länsi-Euroopassa. Krimin valtauksen jälkeen asetetut talouspakotteet ovat kääntäneet kansan Putinin puolelle eivätkä vastaan. Ruplan devalvoitumisesta, yleisestä kurjistumisesta ja valtaa pitävien korruptoituneisuudesta huolimatta kansa näyttää huutavan omaa päätään vadille.

Tämä on kehittymättömille demokratiaoloille tyypillistä: uskotaan suureen johtajaan, mistä kertoo muun muassa se, että Putin itse on tätä nykyä vielä suositumpi kuin häntä tukeva puolue. Tulos heijastelee sitä, että lännessä Putin on leimattu syylliseksi Venäjän ongelmiin, joita on mediassa ruodittu lähinnä hänen persoonaansa keskittyen. Venäjän hallituksen harjoittama propaganda on puolestaan onnistunut määrittelemään ongelmien syyksi EU:n asettamat pakotteet eikä Venäjän sisäpoliittista kansanvallan alennustilaa ja aggressiivista ulko- ja sotilaspolitiikkaa.

Vaalit sinänsä olivat naurettavaa demokratian pilkkaa ja kansanvallan farssia. Vai mitä sanotte yhden ehdokkaan vaalipiireistä, joita oli vaalipiireistä puolet? Toinen puoli ehdokkaista, eli 225, valittiin puoluelistavaalin mukaan. Kun laajamittaiset protestit eliminoitiin vaalirauhaan vedoten ja luvattomista mielenilmauksista jaeltiin uhkasakkoja, koko vaaliasetelma oli laadittu Yhtenäisen Venäjän voittoa ajatellen.

Hallitus on edistänyt Putinin valtakaudella ”demokratiaa” helpottamalla uusien puolueiden rekisteröitymistä. Kun vaaleissa oli ehdolla lopulta 14 eri puoluetta, tämä takasi sen, että oppositio sirpaloitui ja yhden ehdokkaan vaalipiireissä valituksi tuli valtapuolueen ehdokas. Tässä järjestelmässä oppositiojohtaja Aleksei Navalnyn lanseeraamalla sloganilla ”äänestä mitä tahansa muuta puoluetta kuin Yhtenäistä Venäjää”, ei voinut olla paljoa mahdollisuuksia. Lamaannus näkyy siinä, että alle puolet äänioikeutetuista lopulta äänesti, mikä kyseenalaistaa koko vaalituloksen pätevyyden.

Politiikantutkimuksen kannalta Venäjän demokratiaolojen kurjistuminen ohjaa luonnollisesti pohtimaan myös Länsi-Euroopassa esiintyvän totalitarismin omia muotoja. Vallitseehan myös EU:n sisällä melko vahva konformismin pyrkimys, joka sisältää liittovaltiotendenssin, yleistä federalismia ja halun harjoittaa yhtenäistä ulko- ja finanssipolitiikkaa. ”Hajota ja hallitse”-periaate toimii myös EU:n sisällä, kun valtavirrasta poikkeavat näkemykset pirstaloituvat pienpuolueisiin, eikä niistä muodostu tarvittavaa vastarintaa kansasta etääntyneelle EU-eliitille, joka hallitsee vanhojen puolueiden turvin. Totalitarismi Euroopassa valitettavasti etenee lukkiutuneiden asenteiden vuoksi.

Blogini kymmenen vuotta

Blogini täyttää tänään kymmenen vuotta. Aloitin näiden verkkokolumnien kirjoittamisen ja julkaisemisen vuonna 2006, Yhdysvaltain terrori-iskun vuosipäivänä, korostaakseni aihepiiriä, jossa liikun.

Lähestymistapani on edelleen sama, ja sen voitte lukea tuosta vierestä. Uuden vuosikymmenen avautuessa 2010 aloin julkaista kirjoituksiani myös Uuden Suomen puheenvuoropalstalla, jossa juttujani on voinut kommentoida. Tämän pääblogini kommentointimahdollisuutta en ole pitänyt avoinna, sillä havaitsin pian, että joutuisin epäasiallisen räksytyksen kohteeksi kanssani eri mieltä olevien taholta. En ole velvollinen tarjoamaan heille esiintymislavaa tässä yhteydessä, sillä he saavat riittävästi julkisuutta Helsingin Sanomissa ja muissa merkitystään menettäneissä laareissa.

Kymmenvuotisen kirjoittamisperiodin aikana julkaisemisen ehdot ja mielipideympäristö ovat muuttuneet rajusti. Sananvapaus on vedetty pahasti huurteeseen. Liikkumatila myös Uuden Suomen puheenvuoropalsatalla kävi ahtaaksi, kun mediat alkoivat yhteispäätöksellään sensuroida maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta ja Euroopan unionia koskevia kriittisiä mielipiteitä.

Päätoimittajat puolustautuivat sanomalla, että ”jotakin oli tehtävä” ja että on vastuutonta, jos media ei ”puutu” asioihin. He eivät näköjään ymmärtäneet, että median tehtävä ei ole puuttua todellisuuteen eikä ihmisten mielipiteisiin vaan kertoa todellisuudesta totuudenmukaisesti ja esittää niistä analyysinsa reflektiivisesti. Jos tiedotusvälineinä esiintyvät mediat pyrkivät puuttumaan asioihin, kyse ei ole tiedonvälityksestä vaan propagandasta.

Mielipiteiden manipulaatio ja asenteiden muokkaus ovat johtaneet lukijoiden halveksumiseen, sillä toimittajat ovat olettaneet, että yleisöt eivät osaa tai saa päättää näkemyksistään itse. Puuttuminen on onneksi ollut vaikutuksetonta. Totuus on tullut internetin läpi niin sanotun vaihtoehtoisen median, blogien, YouTuben ja monen muun kanavan kautta, joista yksi on tämä blogini.

Julkaisin kirjoitukseni viideltä ensimmäiseltä vuodelta kolmena kirjana: Sensuurin Suomi (2009), Kansanvallan varkaat (2010) ja Valhe kaatuu (2012). Ensimmäisen teoksen suosio yllätti, sillä se kohosi Suomalaisen kirjakaupan tietokirjallisuuden nettimyyntilistalla ykköseksi, ohi Sofi Oksasen ja Imbi Pajun samaan aikaan julkaiseman teoksen, jota rummutettiin mediassa. Sensuurin Suomea ostettiin myös enemmän kuin oikeustieteellisen pääsykoekirjaa, joka oli listalla viidentenä. Monikulttuurista ideologiaa edistämään sitoutuneiden julkisten kirjastojen hankintaosastot ovat kirjojani karttaneet ja siten edistäneet niiden menekkiä.

Kirjoituksistani rakentuu tarina suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta: sananvapauden kuristumisesta, maahanmuuton ongelmista, monikulttuurisuuden ristiriidoista, liberaalien eurooppalaisten ihanteiden kuoleentumisesta ja Euroopan unionin mätänemisestä käsiin. Myös vaihtoehtoja olen etsinyt ja esittänyt teoksessani Kansallisfilosofinen manifesti – Tie tulevaisuuden Suomeen.

Politiikan ja viestinnän ongelmista oirehtii tätä nykyä kielen militarisoituminen, esimerkiksi ”informaatiosodan” ja ”kyberhyökkäysten” kohoaminen puheenaiheiksi. Kokonaisanalyysini tilanteesta voi lukea painettujen kolumnikokoelmieni johdanto- ja loppuluvuista, joita ei ole julkaistu verkossa.

Kiitän satoja ja tuhansia lukijoitani perehtymisestä näkemyksiini (vaikka ette olisi samaa mieltäkään) ja palautteesta, jota on silloin tällöin kilissyt sähköpostiini. Muutamat ovat kehuneet minua erääksi maamme ”fiksuimmista filosofeista”, mikä on imarrellut minua vaarallisesti. Siinä nimittäin piilee omahyväisyyden ansa.

Filosofina muistutan itseäni ja kaikkia muitakin ihmisyksilön ja hänen ominaisuuksiensa erosta. Ei kukaan filosofi ole fiksu (eli ”hieno” ruotsin kielen sanasta fin), vaan enintään hänen menetelmänsä on. Filosofian menetelmä on johdonmukainen ja epäilevä ajattelu, joka perustuu kriittisyyteen ja joka edistää totuutta. Kiitän siis filosofiaa itseään, ja olkoon blogini temppeli totuuden etsimiselle!

Perussuomalaiset nousevat, hameiden helmat alenevat

On aikoja, jolloin ihmiskunta innosta kiljuen huutaa omaa päätään pölkylle. Vasemmistopuolueet ja talousliberaalit ovat yhdessä pyrkineet romuttamaan länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan perustan vauhdittaessaan maahanmuuttoa ja pitäessään ovea auki kehitysmaista virtaaville siirtolaisille, joita ei kiinnosta mikään muu kuin itsensä elättäminen länsimaalaisten verovaroilla.

Samalla kun vasemmisto on julistautunut valistusfilosofisen liberalismin kannattajaksi, se on mädättänyt länsimaisen vapauden perusrakenteita luodessaan jalansijaa Lähi-idästä ja Afrikasta nousevalle islamilaiselle teokratialle. Samoin ovat menetelleet vihreät, jotka muistuttavat vesimelonia siinä, että hekin ovat päältä vihreitä mutta sisältä punaisia.

Vihervasemmisto ja löperöliberaali porvarillinen oikeisto ovat tässä suhteessa älyllisiä prostituoituja. Ne sanovat kannattavansa muun muassa seksuaalista vapautta ja ihmisten itsemääräämisoikeutta, mutta toisesta suupielestään ne julistavat haluavansa maahan lisää muslimeja ja islamilaisen sharia-lain drakonisine tuomioineen. Tällaista kaksoisstandardia noudattava vasemmistolaisuus ei ole muuta kuin autismia, jolle antautuneiden viimeiseksi tehtäväksi jää vain levolle laskeutuminen ja raiskatuksi tuleminen omalla tomuttuneella, tunkkaisella ja luteiden kansoittamalla kotisohvallaan.

Suomessa luultiin, että ainoa keino suitsia maahanmuuttoa ja katkaista tämä hulluuden spiraali olisi Perussuomalaisten äänestäminen, sillä kaikki muut puolueet olivat asettuneet kannattamaan hallituksen (käytännössä Rkp:n) maahanmuuttolinjaa. Juuri siinä piilee näiden muiden puolueiden ylenpalttinen typeryys. Jos poliittinen vasemmisto olisi käyttänyt asemaansa niin kuin sen olisi pitänyt, eli puolustanut suomalaisen työvoiman etua, maahanmuuttotsunami ei olisi ulottunut Suomeen. Samoin oikeistopuolueiden olisi pitänyt vahvistaa suomalaista yhteiskuntaa omista lähtökohdistaan. Kepu kuitenkin pettää aina – niin nytkin, ja Kansallinen Kokoomus on kansallinen sekoomus.

Mikä sitten Perussuomalaisten nousussa hallitusvastuuseen on ollut niin petollista? Puolue ei ole saanut aikaan korjauksia niihin ongelmiin, joista kenkä on puristanut. Perussuomalaiset eivät näytä voivan mitään maahanmuutolle EU-sitoumusten vuoksi. Muutokseen olisi tarvittu myös muiden hallituspuolueiden tuki, mutta tilanne hallituksessa on ollut koko ajan kaksi vastaan yksi – Perussuomalaisten tappioksi. Puolueesta tuli pelkkä liima-aine hallituksen kokoon saamiseksi, ja täytemassana se on hallituksessa jatkanut, eivätkä maahanmuuttokritiikki ja tavallisen kansan olot ole ministeri-Audien takapenkiltä katsellen paljoa enää kiinnostaneetkaan.

Puolueen paavi ja hänen antipaavinsa ovat olleet liikkeellä liian kapeilla ohjelmilla. Asiantuntemusta puuttuu. Perussuomalaiset eivät voi pysäyttää valtion velkaantumista, sillä puolueella ei ole talouspoliittista ohjelmaa. Perussuomalaiset eivät pysty ottamaan vastuuta edes käytännön välttämättömyyksistä, kuten ydinvoiman lisärakentamisesta. Sen sijaan he roikkuvat potkurien lavoissa jarruttaen tuulivoimaa.

Puolueella on asennetta mutta ei ajatuksia. Jos esittää kritiikkiä, pitäisi olla vaihtoehto. Sitä ei kuitenkaan kyetä esittämään, ja siksi puolue puhuu aidanseipäistä mutta ei itse aidasta. Katseet kohdistetaan arkaistisiin aiheisiin, kuten sotaveteraanien kuntoutukseen, pilkkilupakysymykseen ja muihin kansalliseen kalmistoon kuuluviin pikkupulmiin samalla, kun kansalliseen itsemääräämisoikeuteen ja Suomen Eurooppa-politiikkaan liittyvät ongelmat jätetään auki. Tämä on taaksepäin katselevaa, kämäistä ja ideologisesti raihnaista politiikkaa, jossa keskitytään hoitamaan hautoja.

Perussuomalaiset ovat kylläkin onnistuneet heikentämään länsimaisen yhteiskuntamme perusarvoa, vapaamielisyyttä, vaatiessaan vartijoita, poliiseita, tarkkailua ja valvontaa kaikkialle. Ihmisparat luulevat edistävänsä esimerkiksi sananvapautta kannattamalla puoluetta, joka kiristää yhteiskunnan normiruuveja poliisikansanedustajiensa virkavelvoittamina. Syynä ilmapiirin kiristymiseen on ollut maahanmuutto, mutta sitä ongelmaa olisi pitänyt rajoittaa etukäteen eikä suitsia jälkikäteen.

Perussuomalaiset on ollut vapaamielinen lähinnä yhdessä asiassa: aselakikysymyksessä. Yhdysvaltain raamattuvyöhykkeellä vaikuttavan oikeiston tavoin se vastustaa käsiaseiden rajoittamista, vaikka puolue ei pystykään vastaamaan siihen, mihin sen jäsenet noita pyssyjään tarvitsevat. Asehulluuden takana tuskin voi olla muu kuin ajatus väkivallan ottamisesta omiin käsiin.

Kurjinta jälkeä puolue on saanut aikaan seksuaalipolitiikassa omalla ahdasmielisyydellään. Kun Perussuomalaiset nousevat, hameiden helmat alenevat. Puolueen seksuaalipoliittiset linjanvedot vetävät huurteeseen myös härmäläiset jäkälät ja männynkävyt.

Näyttöä perussuomalaisten seksuaalipoliittisesta ahdasmielisyydestä antoi viime kesänä poliisikansanedustaja Mika Raatikainen, joka kirjoitti Facebook-sivulleen ahdistuvansa ”homokyyläyksestä”. Hän sanoi näin: ”kun kaikki homostelijat ym. porukat haluavat (kuten aina) samoihin vessoihin, pesutiloihin ym. kuin heterot, niin herää kysymys heteroiden oikeuksista mm. uimahalleissa, pukuhuoneissa, armeijassa jne. Olisiko kenties reilua, että se porukka, joka ei halua olla seksistisen homokyyläyksen uhri omassa pesutilassaan voisi mahdollisesti jatkossakin pestä itsensä kyyläysvapaasti?”

Raatikainen jättää vastaamatta siihen, miksi juuri heidän kaltaistensa ammattikyttien pitäisi päättää, mitä julkisissa tiloissa saa tai voi tehdä ja kuka julkisia tiloja saa tai voi käyttää. Miksi julkiset tilat ja niissä oleskelu pitäisi järjestellä ahdasotsaisimpien ehdoilla? Ja mikä olisi Raatikaisen oma vaihtoehto? Pitäisikö homoja kieltää käyttämästä uimahalleja, saunoja ja kylpylöitä, joissa jokainen voi päätyä silmät auki kulkevien ihmisten nähtäväksi? Minun vaatimattomien havaintojen mukaan henkinen pienimunaisuus ja peppukipuilu ovat hälyttävästi lisääntyneet yhteiskunnassa.

Vaikuttaa kuin Raatikainen salaa toivoisi jonkun kyyläävän häntäkin, jotta olisi jotain, mistä olla ylpeä. Hänen huomionkipeytensä saattaa heijastella myös muslimien homokielteisyyttä, sillä Raatikainen on naimisissa libanonilaisen naisen kanssa. Halla-ahon varamiehenä eduskuntaan noussut Raatikainen on itse puoliksi suomenruotsalainen ja eri linjoilla maahanmuuttokysymyksissä kuin edeltäjänsä, joten luut kolisevat kansanedustajan kaapissa.

Yhtä kompleksista on ollut myös Timo Soinin homovastaisuus ja hänen moralisminsa. Todellisuudessa äänestäjät eivät lämpene abortin vastustamiselle, katolilaisperäiselle ehkäisyn vastaisuudelle, homoavioliittojen peruutusyritykselle eivätkä muille seksuaalista rajoittuneisuutta ilmentäville tarkoitusperille. Konservatiivisella kansallismielisyydellä ei ole tulevaisuutta.

Kautta aikojen kansallismielisyys on saanut elinvoimansa nimenomaan seksuaalisuudesta ja sen vulgaarista ja ryöpsähtelevästä olemuksesta, jota ei rajoiteta poliittisella korrektiudella eikä tekaistuilla häveliäisyyssäännöillä. Tämä johtuu seksuaalisuuden olemuksesta: seksuaalisuus on ihmisessä asuva voima, jonka vuoksi ihmiset ylittävät yhteiskunnallisia standardeja. Seksuaalisuus edistää totuuden esiin nousua.

Jotta kansallismielinen ajattelu voisi voittaa ja saavuttaa tuloksia, sen pitäisi edistää länsimaisten ihmisten vapaata seksuaalista kohtaamista, elämää ja rakkautta. Islam on ollut juuri siksi niin voitokas, että se ei kahlitse seksuaalisia pyrkimyksiä vaan nojaa miesvaltaiseen macho-kulttuuriin. Tämän ajattelutavan varjopuolena ja sietämättömänä hintana siitä on tietysti naisten alistaminen.

Siksi on suuri vahinko, että länsimaissa, joissa 1960-luvulla vapauduttiin toteuttamaan seksuaalisia viettejä ja vaistoja vapaasti, ajauduttiin liberalismin sivuseurauksena myös puritaaniseen feminismiin, joka pyrkii kieltämään sen, mitä se juuri äsken oli vaatinut: vapaan seksin. Perussuomalaiset konservatiivit eivät ole olleet tässä suhteessa yhtään nenärengasfeministejä parempia. Molemmat vaativat ihmisiä kahlitsemaan kalunsa ja halunsa.

Vihervasemmisto, oikeistolaiset näennäisliberaalit, konservatiiviset pataporvarit, perussuomalaiset jääräpäät ja oikeauskoiset muslimit ovat kaikki yhdessä vaatineet seksuaalisuuden laittamista kuriin ja ankarampia vaatimuksia ”seksuaalirikollisille”, ikään kun ihmisen luonnollisia intohimoja ilmentävä seksi voisi olla mikään rikos – ainakaan silloin kun se on kahden kauppaa.

On suuri erehdys saarnata nuorille vanhoja raamatullisia ja viktoriaanisia normeja. Mikään ei yhdistä ja motivoi nuoria niin vetoavasti kuin seksi. Myös 1960-luvun nuorisovallankumous juonsi juurensa kollektiivisesta seksuaalisuudesta. Sen sijaan kansallismielinen liike antaa jatkuvasti ymmärtää juuttuneensa 1800-luvun Englantiin, jossa pöytien jalat verhoiltiin liinoilla, jotta ne eivät näyttäisi ”liian eroottisilta”.

Jos kansallismielinen politiikka aikoo voittaa, sen pitää rakentua tulevaisuuden toivolle ja seksuaaliselle vapaamielisyydelle, sillä vain ne takaavat kannatuksen ja länsimaiden oman väestönkasvun. Nuoret haluavat edistää yhteiskunnallista kehitystä vain, mikäli he saavat omat seksuaaliset tavoitteensa toteutetuiksi. Muussa tapauksessa seuraa masennusta, taantumusta ja väestöpoliittinen perikato.

Olen ehdottoman vakuuttunut, että Euroopan kansakuntien etu voi toteutua ja kansallinen politiikka voittaa vain, jos länsimainen seksuaalinen vapaus kumoaa islamilaisen seksuaalisen totalitarismin, vihervasemmiston ruokkiman tuhoisan feminismin ja konservatiivien raakkuman seksinvastaisuuden, jonka tuloksena kansallismielisyys kaivaa itselleen hautaa.

Kansallismielisyyden lavastaminen vanhanaikaiseksi museorihkamaksi on vihervasemmiston luoma illuusio. Todellisuudessa kansallismielisyys rakentuu fertiiliyden ja vitaaliuden periaatteille, joita myöskään seksuaalivähemmistöjen olemassaolo ei haittaa. Kansallismielisten konservatiivien usein haukkumat seksuaalivähemmistöt eivät ole aiheuttaneet kansalliselle edulle minkäänlaisia takaiskuja. Sen sijaan tappiota ovat tuottaneet konservatiivit itse, sillä heidän vuokseen liikettä pidetään tunkkaisena aseksuaalisena liikkeenä.

Kuivilla hiekka-aavikoilla luotujen kristinuskon, islamin ja juutalaisuuden ei pidä antaa turmella nuorisossamme virtaavia elinvoimaisuuden ilmaisuja omilla seksuaalisilla pakkomielteillään ja omituisilla, jopa perversseillä, käytännöillään, joista näyttöä antavat ympärileikkaukset, naisten hunnuttaminen, kunniamurhat ja pakkoavioliitot. Tämä Koraanista ja Mooseksen kirjoista peräisin oleva epä-älyllinen roska on vihamielistä ja vahingollista nuorten ihmisten tunteille, varsinkin jos sille annetaan ehdottoman auktoriteetin asema, kuten sekularisoitumattomassa islamissa.

Kansallismielisen ajattelun on saatava ihmiset uskomaan, että sillä on tulevaisuutta. Tämä tie ei kulje perussuomalaisten ministeripoliitikkojen noudatteleman konservatiivisuuden, opportunismin eikä laissez-fairen kautta. Kansallismielisyyden nousulla on oma yhteiskunnallinen tilanteensa ja hetkensä, ja koko ajan sen asema vahvistuu, sillä motiivit käyvät päivä päivältä selvemmiksi. Pahin, mitä aatteelle voi tapahtua, on sen läsähtäminen poliitikkojen oman edun tavoitteluun, kuten on vaarana Perussuomalaisissa.

Kansallismielisyys sinänsä perustuu tulevaisuuden toivoon, ja vihervasemmistolaiseen tappiomielialan lietsomiseen verrattuna se on tulevaisuuden toivo. Niinpä jokaisen kansallismielisen ihmisen olisi saatava tuntemaan itsensä seksuaalisesti hyväksytyksi, sosiaalisesti viehättäväksi ja fyysisesti vahvaksi riippumatta seksuaalisesta suuntautumisestaan. Jokaisen suomalaisen olisi voitava tuntea itsensä tarpeelliseksi, halutuksi, kauniiksi ja vahvaksi kansallismielisessä liikkeessä. Sillä vain täten liike voi osoittautua hyödylliseksi ihmiselle ja ihmisen panos liikkeelle.

Jokainen suomalainen olisi saatava tuntemaan, että häntä kunnioitetaan ja että hänellä on jotakin ainutlaatuista annettavaa. Näitä asioita laiminlyömällä Perussuomalaiset ovat varmistaneet vain vihervasemmiston heitä kohtaan suuntaaman kritiikin mutta eivät käännyttämään heitä kannattajikseen. Puolue on keskittynyt vastustamiseen, mutta hallituksessa olon aikana tuo vastustaja on kadonnut näkyvistä ja imaissut osan kannattajista takaisin entisiin riveihin suomalaisen yhteiskunnan tappioksi.

Miksi Päivi Räsäsestä ei puhuta? Osa 2

Politiikka henkilöityy tiettyihin persooniin niin voimakkaasti, että kansanedustajista tulee usein puolueidensa näköisiä ja puolueista niissä toimivien ihmisten näköisiä. Niinpä esimerkiksi Kristillisdemokraattien edustama homovastaisuus on henkilöitynyt Päivi Räsäseen, joka on toiminut homofobian julkisena äänitorvena. Tämän hän on tehnyt uskonnon varjolla ja poliittisen vapauden suojista, vaikka hänen kannanottonsa ovatkin olleet vähintään yhtä epätieteellisiä ja kansanryhmää solvaavia kuin paljon paheksuttu etnisiä vähemmistöjä vastaan suunnattu rasismi.

Päivi ei malta pysyä poissa päivänpolitiikasta myöskään puheenjohtajan tehtävät jätettyään, vaan homous kiehtoo häntä kuin karhua hunaja. Homous kuumotti häntä niin, että viime kesänä julkaisemassaan kirjassa hän katsoi olevan ”julmaa, jos homoutta ei sanota synniksi”. Yhdessä pastorimiehensä kanssa hän ilmeisesti tietää, mitä synti on, sillä papithan sen ovat muillekin ihmisille opettaneet. Äskettäisen kannanottonsa mukaan Päivi kiinnittää suuria toiveita siihen, että eduskunta vielä kumoaisi homoavioliittolain.

Asia ei olisi sinänsä kommentoimisen arvoinen, mutta mielenkiintoisen siitä tekee homofoobikoiden hellittämättömyys, joka kertoo paljon enemmän heidän omasta seksuaalisuudestaan kuin kenenkään muun. Toinen mielenkiintoinen piirre on tapa, jolla seksuaalivähemmistöt on saatu kääntymään iloisesta seksuaalisen elämänvoiman juhlistamisestaan defensiiviselle puolustelukannalle.

Tämän tuloksena Päivi Räsänen on nuorten homojen ja lesbojen keskuudessa paljon tunnetumpi kuin homoliikkeen ikoniksi vuosikymmenien saatossa kohonnut kuvataiteilija Tom of Finland. Monet homoseksuaaliset nykynuoret eivät tunne Tomin kuvia lainkaan, mutta Päivin veikeät narinat tunnetaan kyllä. Niitä osataan oikein odottaa aina kun hän aukaisee suunsa TV-lähetyksessä, jota ilman homoutta koskeva asiaohjelma onkin kuin kesäpäivä ilman aittapolulla astelevaa emäntää.

Ajat muuttuvat, samoin tyylit. Mutta silti on tappiollista, että vähemmistö ei tunne omaa taustaansa ja historiaansa yhtä hyvin kuin vastustajaksi ilmoittautuneiden tarkoitusperiä ja strategioita. Tässä toteutuu väitteeni, että seksuaalivähemmistöliikkeellä on vain niukalti omaa kulttuurista pääomaa. Päivi Räsänen on ikonisoitunut monien tajunnassa paremmin kuin liikkeen omat kasvot. Päivi Räsäsestähän ei juuri puhuta. Sen sijaan kaikki lukevat Jukka Hankamäen teosta Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena, ja teoksesta puhutaan lakkaamatta julkisuudessa. Huvittavaa.

Mene naimisiin, armeijaan ja kuole

Aivan kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, homoavioliittojen vastustaminen on aivan yhtä naurettavaa kuin niiden puolustaminenkin. Mutta miksi homoavioliittolain vastustaminen on urheaa?

Samasta syystä kuin kameli kävelee takapuoli pystyssä mutta ylpeästi ja hännällään kärpäsiä huiskien: siis ihan vain yleiseen vapautuneisuuteen liittyvistä syistä.

Seksuaalivähemmistöliikkeessä on levinnyt sellainen lesbolainen katsantokanta, että yhteiskunta on tehtävä munattomaksi sopeuttamalla. Kun homotkin pääsevät (eli joutuvat) avioliittoon, meidät on mukautettu ja alistettu samaan yhteiskunnalliseen humpuukiin, jonka uhreja heterot jo ovat.

Avioliitto on valheen ja orjuutuksen pesä. Se on keino alistaa ihmiset kirkon sosiaaliselle kontrollille. Kun aiemmin niin uskontokriittisinä esiintyneet homot on tehty tarkkailun ja valvonnan alaisiksi ja upotettu Kenen Tahansa ihanteeseen, on ihmisille onnistuttu opettamaan, että vapaa seksi on väärin ja rakastamisen sijasta pitää omistaa.

Avioliitto ei tuo mitään arvonlisää ihmissuhteisiin. Mutta se katkaisee homoilta meidän yhteiskuntakriittisen terämme. Kun homotkin on saatu anomaan yhteiskunnalta hyväksyntää, kenenkään ei tarvitse enää pelätä, että sanoisimme jotakin, mikä on totta. Sitä kautta homoliike on antautunut yhteiskunnan sovinnaisarvoille, valtiolle, puolueille, piispoille, viranomaisille, yliopistoille, professoreille, kansanedustajille ja muille vallankäyttäjille.

Tämän taantumuksen merkiksi meidät on opetettu uskomaan, että emme saa emmekä voi olla omaehtoisesti omia itsejämme, vaan meidänkin pitää ansaita asemamme ja kansalaisluottamuksemme yhteiskunnan luovuttamien tai pidättämien näennäisoikeuksien kautta, jotka tosiasiassa sitovat meidät norminvalvojiin ja toinen toisiimme universaalin seksinpuutteen kasvaessa räjähdysmäisiin mittasuhteisiin.

Ennen tuo unelma paisui vain heteroseksuaalisten perheenisien päiväunissa, mutta nyt se kasvaa myös avioliittovankilalaitoksen levitessä homojen keskuudessa. Ellei sitten käy niin, että naimisiin menemällä homot toteuttavat parhaimmillaan juuri tuon porvarillisen ja typerän avioliittoinstituution raiskauksen ja kusevat yhteiskunnallisten vallankäyttäjien kengille.

Avioliitto tarjoaa toki hyvän mahdollisuuden pelastaa itsensä liiallisen vapauden tuottamalta ahdistukselta. Vasta kun olet sosiaalisesti hyväksytty, voit olla aidosti Kuka Tahansa. Sillä yksityiselämässä aitous on ehto elämästä nauttimiselle, kun taas sosiaalisessa maailmassa vain teeskenteleminen, näytteleminen ja valheellisuus ovat ehtoja sille, että voi tehdä jotakin.

Ovatko homoavioliitot kristinuskon mukaisia?

Eduskunta on ottanut käsittelyyn ”Aito avioliitto” -kansanliikkeen tekemän aloitteen sukupuolineutraalin avioliittolain kumoamiseksi. Hankkeella ei liene menestymisen mahdollisuuksia vasta-aloitteiden ennakkotapauksena, sillä lakien vuorottainen säätäminen ja kumoaminen johtaisivat vellomiseen, jonka tuloksena lainsäädännön uskottavuudelta menisi pohja.

Mutta eduskunnan jankuttelua tuosta sinänsä melko merkityksettömästä asiasta on hauska seurata. Se paljastaa paljon siitä, mitä tavalliset ihmiset ajattelevat avioliitoistaan.

On luonnollisesti totta, että homoavioliitot eivät ole kristinuskon mukaisia. Onneksi, sillä kristinusko saanut aikaan paljon pahaa seksuaalimoraalin alueella. Suomen uudessa avioliittolaissa legitimoitiinkin siviiliavioliitot, ja päätöksen homojen vihkimisestä tekee edelleen kirkko omassa piirissään. Voidaan sanoa, että lailla vahvistettiin rakkausavioliittoja ja museoitiin uskonnolliset avioliitot kirkkojen omissa holveissa säilytettäviksi.

Avioliitto: taantumuksen takapajula

Avioliittoinstituutio on saanut paljon karvasta kritiikkiä seksuaalivähemmistöiltä ja feministeiltä. Feministi Mary Wollstonecraft, joka oli anarkistifilosofi William Godwinin vaimo ja Frankensteinin hirviötä kuvailleen romaanikirjailijan äiti, kirjoitti vuonna 1792 pamfletissaan A Windication of the Rights of Women, että avioliitto on laillistettua prostituutiota, ja siksi se pitää lopettaa.

Seksuaalinen vapautusliike katsoi 1960-luvulla, että avioliitto perustuu orjanomistusoloihin ja joutaa roskiin. Nykyisin seksuaalivähemmistöliike heittäytyy kontalleen piispojen edessä ja anoo avio-oikeutta tullakseen hyväksytyksi tasa-arvoisena. Joko avioliittoinstituutio on perin pohjin muuttunut tai seksuaalivähemmistöliikkeestä on tullut valtavirtoihin sopeutuva kerjäläisjärjestö, joka pitää samanlaisuutta tasa-arvon tunnusmerkkinä.

Ulkopuolisen katsojan silmiin osuva ristiriitaisuus herättää tietenkin kysymysmerkkejä. Onko muinaismuistoisen instituution tavoittelu ihmisille hyväksi? Olisiko parempi, että kaikki ihmiset vapautettaisiin avioliiton ikeestä? Omasta mielestäni avioliitto on pelkkä taloudellinen tai hallinnollinen muodostelma, eikä se tuo mitään lisäarvoa ihmisten seksuaalisiin tai rakkaussuhteisiin, mutta se kyllä alistaa ne kirkon ja julkisen vallan tarkkailulle.

Luultavasti piispat ja papit osaavat nyt nauraa. Heistä ovelimmat ovat edistäneet myös homojen kirkollisia vihkimisiä, sillä he oivaltavat, että avioliittoinstituution laajentaminen vahvistaa kirkon vaikutusvaltaa. Myös jäsenkunta uudistuu, jos nuoret kirkollisveron maksajat astuvat sisään ja vanhat muutenkin jo maailmasta poistumassa olevat lähtevät protestiksi pois. Eivät he kuitenkaan kauas ehdi, ja kirkon tontille he kuitenkin jäävät.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että avioliiton pitäisi olla vain Matin ja Mervin. Avioliitto on absoluuttista lööppikamaa, ja sen pyhyys punnitaan ”Poliisien kotihälytys” -televisiosarjassa. Ehkä heteroiden huolestuminen homoavioliitoista kertoo jonkin olevan vinksallaan heidän omissa avioliitoissaan.

Homoaura loistaa kristinuskon kulisseista

Siitä olen varma, että homoavioliitot eivät ole – kuten jo mainitsin – kristinuskon mukaisia. Ne eivät vastaa sitä, miten Jeesus ja hänen opetuslapsensa elivät antiikin Israelissa. Tärkeintä asiassa onkin tämä teologinen ja kirkkohistoriallinen puoli.

Vanhan testamentin kirjoissa kuvailtu miehen ja naisen välinen avioliitto koskee vain juutalaisuutta. Sen sijaan Jeesuksen elämään perustuva kristinusko poikkeaa tästä huomattavasti. Mietitäänpä siis kuka Jeesus oli. Miten hän ja hänen oppilaansa elivät?

Kertomus Jeesuksesta on legenda, jota on kaunisteltu pyhimyskuvien tapaan. Uuden testamentin evankeliumit ovat yhtä kiiltokuvamaisia ja enemmistöjä miellyttämään kirjoitettuja kuin Dan Brownin typerä ja heteroita kosiskeleva Da Vinci koodi, jossa väitetään, että Jeesuksella oli mukamas ihan oikea lapsikin – ei siis vain näitä ”opetuslapsiksi” tituleerattuja kavereita, jotka olivat aikuisia komeita miehiä.

Lamppu, joka jokaisen nykyihmisen päässä pitäisi syttyä Jeesuksen tarinaan perehtyessä, vilkkuu iloisesti sen havainnon puolesta, että Jeesus oli gay. Kristinuskon varjelema salaisuus onkin juuri tämä – ei mikään heteroseksualisoitu epätotuus, jonka mukaan Jeesuksella olisi ollut muija ja lapsi. Myös Sokrateesta yritettiin Platonin kirjoituksissa piirtää heteroseksualisoitua kuvaa, jonka mukaan hänellä oli pahansisuinen akka nimeltä Ksantippa. Miehensä avoimesti harjoittamaan filosofiaan ja fyysiseen homoiluun kyllästyttyään hän tyhjensi yöastian filosofin päähän.

Filosofia ja homoseksuaalisuus tarkoittivat noihin aikoihin samaa. Filosofia rakentui samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteisen kokemusmaailman varaan ja sitä kautta syntyvään merkitysten yhtäpitävyyteen. Yhteisymmärrys voidaankin parhaiten saavuttaa, kun ihmisten kokemusmaailma ja sitä kautta myös merkitykset ovat samanlaisia. Myös nykyaikana kaikki todellinen filosofia perustuu samaa sukupuolta olevien ihmisten homoseksuaaliseen, homososiaaliseen ja homoeroottiseen kanssakäymiseen, joka vahvistaa yhteistä merkitysten konstituutiota.

Totuus fresko-Jeesuksen takana

Luuletteko, että Jeesus olisi vain pelkästä filosofoimisen halusta istunut päivätolkulla freskomaalausten esittämissä asennoissa seetri- ja öljypuiden varjossa keskustelemassa ympärilleen keräämiensä komeiden jätkien kanssa? – Kaikkea kanssa! Päivän mentyä mailleen hän harjoitti heidän kanssaan kiimaista homoseksiä, kimppakivaa tai yksityisempää aktia takapihoilla, puutarhoissa ja missä sattuivat kuljeskelemaankin.

Juuri tämän piirteen tultua julki hän sai potkut ennen pitkää kaikkialta. Jeesuksen elämästä ennen kolmeakymmentä ikävuotta ”ei tiedetä juuri mitään”, mikä on leimallista ja paljastavaa. Tämä johtuu siitä, että hän toimi nuoruutensa ajan ylipappien poikahuorana temppeleissä, kunnes pojankauneus oli kadonnut, eikä flaksi enää käynyt ja hänen päähänsä alkoi kasvaa järkeä. Tuolloin hän aloitti filosofin uran ja kierteli aidon gay vagabondin tavoin kulkurina pitkin Israelia erilaisia sirkustemppuja tehden. Näin hän ja hänen kundikaverinsa ansaitsivat jokapäiväisen leipänsä.

On tyypillistä, että monilla omankin aikamme homomiehillä on joitain naisystäviä, jotka ovat yleensä omissa miessuhteissaan epäonnistuneita heteronaisia. Heitä sanotaan fag hageiksi eli homokärpäsiksi. Magdalan Maria oli entinen prostituoitu ja juuri sellainen homokärpänen, joka liimautuu homomiehiin löytääkseen heistä tasavertaisen kumppanin tarvitsematta pelätä libidon vaikutusta. Hän ei ollut siis Jeesuksen tyttöystävä, niin kuin asioista mitään ymmärtämätön Dan Brown väittää, vaan esiliina, jollaista myös muutamat ujot teinipojat raahaavat mukanaan nykyajan homobaareissa näyttääkseen vähemmän helpoilta saaliilta.

Jeesuksen tarina täyttää kaikki tyypillisen homomiehen elämänkerran piirteet, ja moni häntä koskeva ”arvoitus” ratkeaa, kun tulkintahypoteesiksi omaksutaan se, että Jeesus oli homo.

Hänet naulittiin lopuksi ristille, vaikka Pontius Pilatus ei löytänyt hänestä ”mitään vikaa”. Ei tietenkään löytänyt, koska hän oli homo ja toimi niin kuin homo. Jeesus oli vain mennyt Jerusalemin temppeliin tapaamaan entisiä asiakkaitaan ja kaatanut katkerana rahanvaihtajien pöydät. Jotta katolisen kirkon ja nykyisten lestadiolaisyhteisöjen pedofiiliskandaaleja muistuttava salaisuus uskonnollisten yhteisöjen läpikotaisesta homoseksuaalisuudesta ei paljastuisi, Jeesus haluttiin vaientaa lopullisesti – täsmälleen Sokrateen tavoin. Tämä johtui siitä ikävästä tosiasiasta, että heteroseksuaalinen valtakulttuuri, joka perustuu lajinsäilytysstrategisesti tärkeänä pidettyyn lisääntymisideologiaan, ei salli totuuksien paljastumista omassa kaksinaismoralismissaan.

Homotradition turmeleminen

Matteuksen, Markuksen, Luukaksen ja Johanneksen kirjoittamista evankeliumeista Jeesuksen homoseksuaalisuus ja hänen homoseksuaalinen rakkautensa kahtatoista miesoppilastaan kohtaan on jynssätty huolellisesti pois. Tuomaan evankeliumi on jätetty kokonaan Raamatun ulkopuolelle, samoin Marian gnostilainen evankeliumi.

Paavali, joka oli vallanhimoisin kaikista, yritti kitkeä homoseksuaalisuutta sekä itsestään että muista ihmisistä lähettelemällä propagandakirjeitä ympäri Välimeren maita. Hänen homokielteiset kannanottonsa ovat ymmärrettävissä yrityksiksi peittää Jeesuksen ja hänen oppilaidensa välisten suhteiden homoseksuaalisuus ja saavuttaa sitä kautta hyväksyntää vallanpitäjien piireissä.

Juudas puolestaan oli Jeesuksen läheisimpiä ystäviä, aivan niin kuin Brutus oli eräälle toiselle historian homoseksuaalille, Julius Caesarille. Niinpä Juudas ei ilmiantanut Jeesusta rahasta (joka oli vain evankeliumien kirjoittajien keksimä huonoa mielikuvitusta osoittava veruke). Todellinen motiivi oli Juudaksen mustasukkaisuus erästä toista Jeesuksen rakastamaa opetuslasta kohtaan.

Jeesuksen tarina on maailmanhistorian suurimpia homokertomuksia. Nykyisen kristillisen kirkon homovastaisuus johtuu kirkon yrityksestä peittää oma syntyhistoriansa. Joskus joutuukin kysymään, kuinka hupsu koko uskonnon täytyy olla kätkeäkseen piiristään sen, että Jeesus oli gay!

Jeesuksen elämää leimasi hänen ja hänen kaveriensa harjoittama homoseksuaalinen, homososiaalinen ja homoeroottinen käyttäytyminen, seksuaalinen vapaus ja nautiskelu, johon myös filosofinen spiritualiteetti yhdistyi saumattomasti. Näin voidaan sanoa, että nykyinen avioliittoinstituutio, jossa nainen ja mies istuvat toistensa päälle, ei ole kristinuskon alkuperäisen olemuksen mukainen.

Lisätietoa löytyy kirjastani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena.

Tehokkuuden tavoittelu kumoaa itsensä yliopistoissa

Yliopistojen pylväskaltereiden takaa maailmaa katselevat ovat saaneet tuntea kriitikoiden vihan viime aikoina karvaasti, kun pääministeri Juha Sipilä murjoi heitä maininnalla ”kaiken maailman dosenteista” (hänen lausuntonsa on tosin linjassa dosenttien muuallakin saaman palautteen kanssa). Alexander Stubb puolestaan kadehti professorien pitkiä kesälomia (todellisuudessa professoreilla ei ollut entisten virkaehtosopimusten mukaan kesälomia lainkaan).

Työelämäprofessoriksi tituleerattu Pekka Mattila Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulusta töräytti nyt, että ”[e]n ole nähnyt eläessäni niin tehottomia työpaikkoja kuin yliopistot”. Tavallaan toteamus on oikeutettu, mutta sen muotoilu on viallinen. Mattilalla ja Stubbilla on yhteistä paitsi hammastahnan mainostamiseen soveltuva säihkyhymy, myös se, että he molemmat ovat juppeja ja uranousukkaita.

Filosofina minun on pakko puuttua muutamaan kurvien suoristeluun, mikä Mattilan mielestä osoittaa tietenkin taantumuksellisuutta ja epätrendikkyyttä ja toimii jarruna tehokkaamman työskentelyn tiellä. On kysyttävä ja vastattava siihen, mitä tuo Mattilan peräämä tehokkuus oikeastaan on. Tehokkuus ilmaisee hyötysuhteen, jonka mukaisesti tavoitteeksi asetetut päämäärät saavutetaan. Se on liikkeenjohdollinen käsite siinä missä ’strategia’ ja ’tulosjohtaminenkin’.

Jotta tehokkuutta voitaisiin tavoitella, pitäisi vallita yksimielisyys siitä, mitä nuo päämäärät ovat. Yliopisto ja tiede ovat kuitenkin organisaatioita, joissa päämääristä ei vallitse yksimielisyyttä. Yksimielisyyttä päämääristä ei pidäkään vallita, sillä niiden selvittäminen on kunkin tutkimuksen tai hankkeen prosessissa selvitettävä asia eikä etukäteen asetettavissa oleva tavoite.

Niinpä ”tehokkuuden tavoittelu” on itseään vastustava paradoksi, ainakin yliopistoissa harjoitettavan toiminnan kannalta. Joskus on jopa toivottavaa, ettei työskennellä liian tehokkaasti, sillä tehottomuudessa luodaan ja ylläpidetään ajattelutilaa. Sitä vaativat myös kriittisyys ja luovan sekä kekseliään olotilan ja vaihtoehtojen tavoittelu.

Tehokkuus voi olla johdettua, kun taas todellisessa tieteessä tieteenharjoittajat löytävät ja asettavat päämääränsä itse aina sen mukaan, mitä pitävät totena, hyvänä ja oikeana. Kun ihmisillä on koulumaailmassa myös joutilasta aikaa (kreikan kielen sana skholee merkitsi alun perin ’joutilasta aikaa’), he pohtivat mahdollisuuksia tehdä toisin. Tuloksena voi olla hyödyllisiä keksintöjä tai jopa suuryrityksiä.

Valitettavasti yliopistoissa puhutaan entistä enemmän Pekka Mattilan ja muiden puupäiden opettamaa kieltä, jonka mukaisesti päämääriä ja strategioita hiotaan ”tiedepoliittisten linjausten” tekemiseksi, ”painopistealueiden” määrittelemiseksi ja ”huippuyksiköiden” nimeämiseksi.

Tiedättekö mitä se on? Se on vallan käyttöä. Vallan käyttäminen puolestaan on metodi, jonka ei lainkaan pitäisi kuulua tieteeseen.

Ymmärrän toki nuoren tutkijan Pekka Mattilan turhautumista, kun yliopistolla ei tunnu saavan aikaan mitään, ilmeisesti myöskään hän itse. Olen kuitenkin sitä mieltä, että oikea käsite kuvaamaan kurjaa tilaa ei ole ’tehottomuus’ vaan ’sairaus’.

Myös omasta mielestäni yliopisto on kipeimpiä työyhteisöjä, joita maa päällään kantaa. Mutta syy ei ole tieteilijöiden eikä tutkijoiden, vaan hiostajien, piinaajien, taloudellisella hirttosilmukalla uhkaajien ja muiden sormenkatkojien, sekä erityisesti kansainvälisyyteen pakottajien, joiden vuoksi yliopistoissa tehtävällä tutkimuksella ei ole ollut enää kosketuspintaa suomalaiseen yhteiskuntaan lainkaan.

Huomautan vielä lopuksi kuriositeetista, joka liittyy Pekka Mattilan titteliin. Suomen Professoriliitto mainitsee sivuillaan, että ”[y]liopistot ovat ottaneet käyttöön myös muita professorijohdannaisia nimikkeitä, joiden haltijat eivät ole yliopistolain mukaisia professoreja. Nämä henkilöt eivät saisi esiintyä professori-nimikkeellä, vaan heidän olisi aina käytettävä koko nimikettään. Tällaisia nimikkeitä ovat mm. Professor of Practice (työelämäprofessori tms.) ja assistant/associate professor (usein suomennettuna apulaisprofessori).”

Uhreista syyllisiä työpolitiikassa

Hallitus alkaa jälleen ahdistella työttömiä. Valtioneuvoston pullauttamassa paperissa todetaan, että ”[v]elvoittavan työllistymissuunnitelman toteuttamista seurataan tehostetusti ja rikkomuksista säädetyt sanktiot toimeenpannaan täysimääräisesti”. Tämä kuulostaa sotatuomioistuimen kieleltä, jonka mukaan sotaväen rikoslaki ”pannaan toimeen kaikessa ankaruudessaan”.

Työttömyysturvaa aletaan leikata asteittain, jos ihminen ei työllisty. Tämä voisi olla oikein, jos olisi ihmisen omassa vallassa päättää, saako hän työtä vai ei. Koska työllistyminen ei ole kuitenkaan kiinni työttömän omasta valinnasta, ei työllistymättömyydestä pidä rangaista. Muutoin tehdään työttömyyden uhreista syyllisiä.

Hallituksessa pitäisi ymmärtää, että työpaikkojen katoaminen on länsimaita koetteleva rakenteellinen ongelma, eikä sen vuoksi pidä ryhtyä painostamaan työttömiä. Ahdistelu ei luo Suomeen yhtään uutta työpaikkaa. Ja niistähän tässä on pula.

Asia voidaan nähdä niinkin päin, että työttömän työttömyys mahdollistaa sen, että jollain työpaikka vielä on. Työelämän ulkopuolella tuotetaan myös paljon arvoja. Kaikkea arvotuotantoa ei voida järjestellä työksi, ei sen enempää palkkatyöksi kuin yrittäjätoiminnaksikaan. Tällaista arvotuotantoa on paljon esimerkiksi taiteiden ja tieteiden piirissä.

Paljon parempi olisikin saattaa voimaan työttömyysetuudet ja niihin liittyvät sosiaalietuudet korvaava perustulojärjestelmä. Kun perustuloa myönnettäisiin tasasuuruisena niin työttömälle, opiskelijalle kuin eläkeläisellekin, tämä poistaisi työttömyysturvan ja muiden sosiaalietuuksien eritasoisuudesta johtuvat kannusteloukut. Perustulo mahdollistaisi ja vähän velvoittaisikin arvotuotantoon osallistumiseen niin työttömän, opiskelijan kuin haluttaessa myös eläkeläisen asemassa.

Kirjoitin asiasta jo teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005, kolmas ajantasaistettu painos 2015).