Muiden suomalaisministerien vaietessa Paavo Arhinmäki
otti
ansiokkaasti kantaa Venäjän harjoittamaan seksuaalivähemmistöjen
sortoon liehauttamalla sateenkaarilippua Moskovan MM-kisoissa ja
huomauttamalla sensurointipolitiikasta maan
urheiluministerille. Teko on sinänsä vähäpätöinen mutta muiden poliitikkojen hiljaisuuteen
verrattuna merkittävä ja tervetullut.
Venäläisurheilija Jelena Isinbajeva puolestaan reagoi (tai laitettiin
reagoimaan) sateenkaarikynsillä huomiota herättäneen Emma Green Tregaron
tempaukseen vaatien ”maan lakien kunnioittamista”. Hänelle voisi vastata, että teidän valtionne sijaitsee meidän kaikkien yhteisessä
maailmassa, ja siksi myös Venäjän pitäisi noudattaa ihmisoikeussopimuksia,
jotka se on allekirjoittanut liittyessään YK:n jäseneksi.
Samoin
voisi vastata niille suomalaisille patavanhoillisille ja
kansallismielisinä esiintyville, jotka ovat vaatineet länsimaiden
hiljenemistä ”yleisen edun” nimissä. Ihmisoikeudet ovat absoluuttisia
eivätkä relatiivisia, eikä
niistä pitäisi tinkiä joidenkin ”tärkeämpinä pidettyjen asioiden”
vuoksi. Niinpä ne eivät sovi kaupankäynnin kohteeksi.
Laskelmointi osoittautui huonoksi jo toisen maailmansodan edellä. Tällä kertaa pelinappulana
eivät ole juutalaiset vaan homoseksuaalit, ja olisikin kiintoisaa tietää,
reagoisiko länsi voimakkaammin, mikäli Venäjällä vainottaisiin homojen sijasta
juutalaisia, joiden holokaustia on aina pidetty homojen tuhoamista
sävähdyttävämpänä.
On naurettavaa väittää, että
seksuaalivähemmistöjen sensurointi, omana itsenään olemisen ja julkisen
esiintymisen kieltäminen, olisivat minkään maan kansallisen edun
mukaisia tai yhdenkään valtion sisäisiä asioita. Epävirallisten
protestien tehoa
epäileville voidaan vastata, että asioita pitää korjata nimenomaan epävirallisilla kannanotoilla ja suoralla toiminnalla silloin kun viralliset tiet ovat tukossa.
Miksi Eurooppa myönnyttelee?
Syitä
länsimaiden hiljaisuuteen on kaksi. Lännen konservatiivit ovat
halunneet tietoisesti uhrata homot, sillä Länsi-Eurooppa on riippuvainen
Venäjän energiatoimituksista. Siksi he ovat hyväksyneet Venäjän
vaatimuksen maan ”sisäisiin asioihin” puuttumattomuudesta.
Liberaalit
taas ovat halunneet välttää homojen joutumista riitojen välikappaleeksi
ja pidättäytyneet kannanotoista homojen etuja ”suojellen”. Mikäli
Venäjän ja länsimaiden välille repeäisi avoin riita, siitä
syytettäisiin varmasti myös homoja eikä vain Venäjän huonoa hallintoa.
Tilanne
on poliittisesti vaikea, sillä olympiakisojen boikotointi ja muut
vastatoimet voisivat lisätä homovastaisuutta myös lännessä, ja siksi
Venäjä on vaarassa päästä päämääräänsä: homovastaisuuden hyväksymiseen
ja levittämiseen.
Homofobiasta kärsivässä urheilumaailmassa homot on helppo vaientaa,
mistä esimerkin tarjoaa Kansainvälisen yleisurheiluliiton kärkkäys,
jolla se vaati ”poliittisten viestien” karsimista urheilukilpailuista. IAAF
väläytti koko joukkueen rankaisemista, mikäli joku urheilija ottaa
kantaa Venäjän lakeja vastaan tai homojen puolesta, ja siksi se osallistuu nololla tavalla Venäjän aloittamaan vyörytykseen. Ihmisoikeuksissa ei ole kuitenkaan kyse politiikasta vaan enemmäkin humanismista, yleisestä etiikasta, vapauksista ja ihmisyydestä itsestään.
Relativistisen hyöty–haitta-ajattelun vallitessa sekä
omia etujaan näennäisesti ”suojellessaan” länsimaat asettavat veitsen
seksuaalivähemmistöjen kurkulle ja syventävät niin
seksuaalivähemmistöjen ahdinkoa kuin omaa moraalista neuvottomuuttaan.
Todettakoon, ettei sen enempää minulla kuin useimmilla poliitikoillakaan ole mitään Venäjän
kansaa vastaan vaan pikemminkin sen puolesta. Venäläiset ovat joutuneet viime vuosina kärsimään
huonosta poliittisesta johdosta ja sen kylvämästä militarismista, pullistelusta ja vainoharhaisuudesta, jonka tulosta myös homofobia on. Missään tieteen ja valistusfilosofian perinteelle rakentuvassa maassa homovastaista lakia ei olisi ollut mahdollista valmistella, eikä sitä olisi otettu käsiteltäväksi.
Länsimailla hyvä tilaisuus osoittaa kaapin paikka
Ainoa valtio, joka on reagoinut asianmukaisesti Venäjän
harjoittamaan homojen sortoon, on Yhdysvallat, joka ei ole Venäjästä riippuvainen. Barack Obama on
ilmoittanut TV-haastattelussa, että häneltä ei
löydy kerrassaan mitään toleranssia hlbt-väestöä sortavia maita kohtaan. Samalla
hän peruutti tapaamisen Putinin kanssa mainiten syyksi Snowdenin tapauksen mutta
perustellen päätöstään myös sillä, että tapaaminen voisi olla hyödyllisempää
vasta kun ihmisoikeusasioissa saavutetaan edistystä.
Yhdysvaltain
toimet ovat olleet myös tosiasiallisesti tehoavia, ja hauskaa on
havaita, että Amerikka ja Arhinmäki ovat kerrankin samalla puolella!
Vastaavasti vitsikästä on ollut tapa, jolla Suomen poliittinen oikeisto
on vaatinut kyyristelyä Kremlin porteilla.
Venäjän aloittamat
seksuaalivähemmistöjen sortotoimet on syytä pysäyttää ajoissa. Ei ole
epäilystäkään, ettei myös tietyissä suomalaisissa piireissä haudottaisi kansalaisaloitetta vastaavanlaisen, homoja
sensuroivan lain säätämiseksi
Suomeen.
Toisaalta
homoavioliitot hyväksymällä Suomen
poliitikoilla on nyt erinomainen tilaisuus osoittaa, että Suomi ei ole
Venäjä vaan lukeutuu länteen ja kuuluu muihin Pohjoismaihin, joissa
homoavioliitot on jo hyväksytty.
Typerintä Venäjän niin sanotussa
”homopropagandalaissa” on se, että homoseksuaalisen esiintymisen
kieltämistä perusteltiin ”lasten ja nuorten edulla”. Myös lasten ja
nuorten oman edun mukaista olisi kasvaa yhteiskunnassa,
jossa homoseksuaalisuus on yhtä näkyvästi esillä kuin
heteroseksuaalisuuskin.
Poliittinen priorisointi osoittaa ahdasmielisten vanhempien halua
manipuloida
jälkeläisiään ja riistää heidän identiteettiään.
Lapsiarvoilla ja lastensuojelulla ratsastamiseen liittyykin
paljon vääristyneitä asenteita, joita heteroseksuaaliset vanhemmat käyttävät
omien pyyteidensä, omistushalunsa ja kunnianhimonsa tyydyttämiseen. He siis olettavat, että
lastensuojelulliset argumentit ovat vastaansanomattomia missä tahansa asiassa. Juuri sellaisen
heteropropagandan syleilyssä lapset ja nuoret ovat suuressa vaarassa.
