Keväisen romanttinen yksittäistapaus

Ilta-Sanomat otsikoi pitkästä aikaa ilokseen terrori-iskusta: ”Ranskan terrori-iskussa menehtynyt sankaripoliisi avioitui vain tunteja ennen kuolemaansa”.

Voidaan ehkä huomauttaa, että uhri ei kuollut omia aikojaan, kuten maininta ”menehtynyt” vihjaa, vaan hänet tapettiin verisellä tavalla iskussa, jonka teki äärijärjestö ISISin kannattajaksi ilmoittautunut marokkolainen muslimi viime perjantaina. Siinä asioiden ydin.

Terroristin kunniaa ei kirkasta edes se, että murhattu poliisi päätyi ”sankariksi” tarjouduttuaan yhden panttivangin tilalle.

Paria astetta objektiivisemmin olisi voinut kirjoittaa: ”Pariisin terrori-iskun pääepäiltyä vapaaksi vaatinut muslimiterroristi murhasi panttivankien vaihdokiksi suostuneen poliisin lounaisranskalaisessa Trebesin kaupungissa”.

Sen sijaan eurooppalainen valtamedia kirjoitti tapauksesta kuin pyhimyslegendasta. Emmanuel Macronin ja Edouard Philippen puheissa islamistinen terrori nähtiin länsimaalaisten viranomaisten mahdollisuutena osoittaa sankaruutta, ja muuan vasemmistolaisaktivisti pääsi juhlimaan poliisin kuolemaa.

Hengestään taistelevan poliisimiehen pika-avioituminen ennen kuolemaansa puolestaan höysti tapauksen ajasta ikuisuuteen liihottelevalla dekadentilla romantiikalla. Onhan ikuinen rakkaus toki mahdollinen vain katoavana pisteenä, jota ei koskaan saavuteta. Mikä onni kaipaamaan jääneille!

Varsinaisen nyrkiniskun päin maahanmuuttoa suosivan sateenkaariliikkeen naamaa tarjosi puolestaan se ikävä tosiasia, että myös Pariisin terrori-iskussa 2015 murhatulla poliisilla oli meneillään romanttinen rakkaussuhde. Hän toimi aktiivisesti HLBTIQ-järjestössä, ja häntä jäi kaipaamaan miespuoliso, joka tuhersi tapauksen jälkeen, että ”vihaamaan ette minua saa”.

Tapaus todistaa vasemmistolaisen identiteettipolitiikan tuhoisuudesta. Kun monet seksuaalivähemmistöjen järjestöt on nyöritetty poliittiseen vihervasemmistoon, ei ideologinen klusteroituminen ole johtanut minkäänlaiseen yksimielisyyteen saati joukkovoiman kasvuun vaan eripuraan ja riitoihin. Tämä todistaa islamin ja homoseksuaalisuuden olevan toisilleen kuin tuli ja vesi.

Vasemmiston käyttöön ottama identiteettipolitiikka on merkinnyt kannatuksen tukemista vanhan sosialistisen ajattelun sijasta erilaisten vähemmistöjen varaan. Käytännössä kyseinen taktiikka on johtanut vain hajaannukseen, kun vähemmistöt ovat alkaneet kiistellä keskenään. Esimerkiksi pyrkimys osoittaa seksuaalivähemmistöjen ja muslimien edut yhteisiksi on johtanut suureen ristiriitaan.

Siksi poliittinen vasemmisto on halunnut kaikin voimin kieltää ideologisesti kahlehtimiaan vähemmistöjä kiistelemästä keskenään ja ohjannut alistumaan sen omaan keskusjohtoisuuteen väittäen, että suvaitsevuus ei voi olla valikoivaa. Tosiasiassa kaiken moraalifilosofian ydin on kykymme ja velvollisuutemme erottaa hyvä pahasta ja tehdä valintoja.

Tämänkin kurjan yksittäistapauksen kautta paljastuu muutama opetus. Ensinnäkin (1), vasemmistolaisten ja huvitteluliberaalien porvarien retoriikassa väitteet ”rasismista” on käännetty päälaelleen heidän katsoessaan, että rasismi on lisääntynyt kantaväestön keskuudessa maahanmuuton vuoksi. Todellisuudessa ainoita vaikuttavia rasismin muotoja ovat olleet ulkomaalaisten laiton maahanmuutto ja heidän länsimaalaisia ihmisiä kohtaan osoittamansa terrori ja viha.

Toiseksi (2), näin syntyy oikeutus ja toivon kipinä kansallismieliselle identiteettipolitiikalle. Sillä on mahdollisuus onnistua, koska se ei johda hajaannukseen, kuten vasemmiston ristiriitainen politikointi, vaan nojaa oman kansan etniseen yhtenäisyyteen ja yhteisiin kansallisiin etuihin, joiden motiivit ovat taloudellisia, turvallisuuspoliittisia ja yhteiseen kulttuuriin liittyviä.

Ymmärrän hyvin valtamedian ja sen kanssa ideologisessa liitossa olevien kulttuurimädättäjien tuskaa. Jos muslimiterrorismia ei olisi, ei valtamedialla olisi mitään salattavaa, ja se joutuisi toimettomaksi. Nyt kun terrori ja maahanmuutto kevään edetessä vilkastuvat, peiteltävää ja paljasteltavaa onneksi taas riittää.

Bonnierin kukkahatturaati palkitsi seksuaalisesta ahdasmielisyydestä

Feministinen valtamedia iloitsi seksuaalisen ahdasmielisyyden lisääntymisestä, kun Bonnierin nimeämä raati luovutti Suuren Journalistipalkinnon STT:n toimittajatyöryhmälle, joka kertoi Kallion lukion opettajan eroottisista opetusmenetelmistä. Hänen väitettiin valmentaneen oppilaitaan seksuaaliseen kohtaamiseen muun muassa raiskausdemonstraatioilla.

Miesopettajaa syytettiin jutussa vuosien takaisista lähentelyistä ja piinaamisesta perusteilla, jotka olivat täysin subjektiivisia. Kirjoitin aiheesta aiemmin tässä jutussani todeten, että näyttelijäntyön oppimiseksi on tärkeää liikkua myös tilanteissa, jotka oppilas kokee epämukavuusalueekseen. Siksi myös raiskausharjoitukset voivat olla tärkeitä, kun taas Minni Hiirten maailmassa liikuttaessa oppilaat eivät opi mitään.

Jutun tehneet STT:n toimittajat Tuuli Oikarinen, Olli-Pekka Paajanen, Jecaterina Mantsinen sekä uutispäätoimittaja Minna Holopainen ja uutispäällikkö Janne Huuskonen ovat varmaan nyt tyytyväisiä, kun saivat julkisuudessa tuomitsemansa opettajan irtisanotuksi toimestaan. Näin siitä huolimatta, että tapauksesta ei aloitettu edes esitutkintaa, sillä poliisiin yhteyttä ottaneiden kokemukset sijoittuvat aikaan ennen sitä, kun seksuaalinen ahdistelu kriminalisoitiin vuonna 2014.

Koska asiasta ei ollut rikosnäyttöä, opettajaan kohdistettu epäily oli perusteeton ja sen pohjalta aikaan saatu seuraus vahingollinen tavalla, joka voi täyttää kunnianloukkauksen tunnusmerkit. Palkinto lieneekin nyt myönnetty torjumaan sitä mahdollisuutta, että irtisanottu opettaja kantelisi jutusta Julkisen sanan neuvostolle tai ryhtyisi oikeustoimiin asemansa puolustamiseksi.

STT:n aloittama ja muun valtamedian levittämä henkilökohtainen hyökkäys antaa näyttöä feministisen ja seksinvastaisen median vihasta, joka muistuttaa fasistista ajojahtia. Näyttöä tapaus antaa myös siitä, kuinka vaarallista on, että median langettamia seksuaalimoraalisia tuomioita aletaan käyttää seksuaalisesti aloitteellisten ihmisten lynkkaamiseen lakiin ujutettujen täysin mielipiteidenvaraisten, määrittelemättä jätettyjen ja subjektiivisia kokemuksia ilmentävien luonnehdintojen, kuten ”seksuaalisen ahdistelun”, perusteella.

Väitteet ”seksuaalisesta ahdistelusta”, jonka feministinen osapuoli määrittelee, ovat pelkkää suvaitsevaisten mielivaltaa, aivan niin kuin nollatoleranssi on täydellistä totalitarismia. ”Me too”- ja ”Suostumus 2018” -hankkeiden pissikset näyttävät ratsastavan ja kiihottavan kansaa myös ”pedofiliaa” koskevan moraalipaniikin aallonharjalla odottaen saavansa aikaan sähköiskujen tapaisia reaktioita yleisöissään, vaikka heidän omat lapsensa tietävät navanaluset paremmin kuin he itse.

Omasta mielestäni olisi hyväksi, että yhteiskuntamme vapautuisi seksuaalisesti ja että seksuaalisuus liittyisi entistä selvemmin ihmisten arkipäivään niin työpaikoilla, kouluissa kuin vapaa-aikanakin. Kaikille ihmisille olisi hyväksi kasvaa yhteiskunnassa, joka suhtautuu seksuaaliseen aloitteellisuuteen rohkaisevasti. Sen sijaan media levittää yhteiskuntaan seksuaalista ahdasmielisyyttä ja seksin vastaista vihaa, joka leiskuu feministien ja heitä tukevien miespuolisten mekkoeinarien jutuista.

Miehiä vihaava ja feminismin edessä kontalleen heittäytynyt valtamedia teurastaa luonnollisten seksuaalisten yllykkeidensä mukaisesti toimivat miehet ajojahdeillaan ja valittaa mikroskooppisen pienistä tasa-arvo-ongelmista, ystävällisistä katseista tai hyvän päivän toivotuksista. Mutta valtamedia ei tee lynkkausjuttuja afrikkalaisten ja lähi-itäläisten maahanmuuttajien tekemistä hurjista joukkoraiskauksista, joissa jotakuta blondibimboa poljetaan kuin tulpatonta mopoa.

Kun jokin vaihtoehtojulkaisuksi (nykyajan valtavirtamediaksi) sanottu totuusaviisi puhuu nämä asiat halki ja osoittaa syylliset värikuvin varustettuissa jutuissaan, valtamedian toimittajista kokoonpantu raati ei suinkaan palkitse vaan väittää tosiasioita valheiksi ja vaatii vaihtoehtomedioille rangaistusta. – Reilua?

Aiheesta lisää:

Seksin #Saastutus2018
Häirintäsyytökset ovat feministien vihapuhetta
Media luo tekstuaalisella ahdistelulla elämäntapakontrollia
Helsingin Sanomien kultaiset kuohitsijat vaarallistavat seksin

Roomassakin havahduttiin EU:n perikatoon

Neuvostoliittoa ei voitu ”pelastaa”, sillä yksipuoluejärjestelmässä ei ollut oikeaa demokratiaa. EU:ssa demokratia vielä on, vaikka EU-eliitti rajoittaakin sitä ylikansallisella vallankäytöllä ja puuttumalla jäsenmaiden hallitusratkaisuihin. Boikoteilla EU ahdisteli jo Itävaltaa Jörg Haiderin puolueen noustua hallitukseen 2008. Tuosta pitäen federalistit ovat uhanneet unionin jäsenmaita ja muiden muassa Sveitsiä, joka päätti rajoittaa maahanmuuttoa kansanäänestyksellä 2014.

Ei tullut EU:sta uutta Rooman valtakuntaa, ja myös sen tulevaisuus näyttää jäävän lyhyeksi. Kun Italian viime sunnuntainen parlamenttivaalitulos toi suuren voiton kansallismieliselle oikeistokoalitolle, signaali EU:n suuntaan oli sama kuin Itävallan viime vaaleissa.

Pohjoisen asioita ajavasta ryhmittymästä valtakunnan tason EU-kriittiseksi puolueeksi noussut Liiga sai edustajainhuoneeseen 17 prosentin kannatuksen, Silvio Berlusconin johtama Forza Italia 14 prosentin edustuksen ja korruption vastainen keskusta-vasemmistolainen Viiden tähden liike 33 prosentin tuen. Italiassa perinteisesti vahvat kommunistit saivat ainoastaan 0,32 prosentin kannatuksen, ja vasemmistososialistinen sosiaalidemokraattinen puolue romahti odotetusti 19 prosenttiin.

Hallitusneuvotteluista ei välttämättä tule lehdistön kuvailemalla ja toivomalla tavalla ”vaikeat”, sillä oikeistokoalitiolla ja Viiden tähden liikkeellä on paljon yhteisiä etuja ajettavinaan. Liiga-puolueen Matteo Salvini on luvannut poistaa Italian romanileirit ja karkottaa satoja tuhansia turvapaikanhakijoita, kun taas Viiden tähden liike on tarttumassa talousrikollisuuteen ja korruptioon, joka Italiassa muodostaa keskeisen esteen talouskasvulle ja finanssipolitiikalle. Nämä kaikki ovat tärkeitä ongelmia, joiden ratkaisemiseksi vasemmisto ei ole halunnut tehdä mitään.

Suomalainen valtamedia koetti haudata Italian vaalituloksen kotimaisen Kansalaispuolueen sotkuihin, ja Yleisradio kiirehti esittämään Ulkolinjan dokumentin Köyhä Eurooppa, jossa syitä Italian 11 prosentin työttömyysasteeseen ja Sisilian 57 prosentin nuorisotyöttömyyteen kaiveltiin kaikesta muusta paitsi maahanmuutosta, joka syö maan sosiaaliresurssit ja heikentää yhteiskunnallista tehokkuutta. Paikkaansa tässä dokumentissa piti yleishavainto: Euroopan väestöstä neljännes elää köyhyydessä. Siitä ei tehdä kuitenkaan oikeaa johtopäätöstä. Tilannearvio Euroopasta ”rikkaana maanosana” on perin juurin väärä, eikä eurooppalaisilla ole mitään syytä ruokkia vierasperäisiä kansakuntia omaksi velaksi.

Etelä-Eurooppaan tulvinut haittamaahanmuutto on pilannut paikallisia oloja niin, että se on synnyttänyt Eurooppaan myös sisäisen siirtolaisuuden ongelman. Italian, Portugalin ja Kreikan tapaisista maista lähtee kantaväestö, joka siirtyy Schengenin sopimusta hyväkseen käyttäen pohjoisempana odottavien lihapatojen ääreen. Työkykyisen väestön kato synkistää tilannetta etelässä ja pahentaa kilpailua työpaikoista pohjoisessa.

Italian puolesta on turha itkeä ja Suomen puolesta iloita. Vaikka Italia onkin Suomea syvemmällä julkistalouden veloissa, sen taloudellinen suoriutumiskyky on teollisen rakenteen ansiosta parempi. Ajatelkaa, mitä kaikkea valmistetaan Italiassa, ja paljonko turistit kantavat sinne killinkejään!

Sitä mukaa kun rationaalinen politiikanteko alkaa voittaa tunneperäisen EU-fiilistelyn Euroopan kansallisvaltioissa, valheellinen valtamedia yrittää lavastaa kansanvallan ilmaukset ”populismiksi”. Näyttöä antoi Ylen Ulkolinjan ohjelma Oikea Eurooppa, jossa murehdittiin, ”jatkuuko oikeistopopulistien voittokulku Euroopan tulevissa vaaleissa”. Todellisuudessa Itävallan, Italian, Unkarin ja muiden Visegrád-maiden vaalitulokset eivät ole mitään populismia vaan kansanvaltaa. Siitä, mitä populismi on, voitte lukea tästä.

Populismin käsitteestä on tehty lyömäase öykkärimäisen liittovaltiopolitiikan, vihervasemmistolaisen politiikanteon ja valhemedian piirissä. Käsitettä käytetään pyrkimyksenä eristää liittovaltiopolitiikan vastaiset äänenpainot politiikan ulkopuolelle EU:ssa. Laittoman maahanmuuton lopettamisesta ja kansakuntien itsemäärämisoikeuteen perustuvasta väestöpolitiikasta puhutaan vasemmistolaisessa Yleisradiossa jonakin erikoisena ”muukalaisvihana”, vaikka ihmisoikeuksien verukkeilla rajojen yli tapahtuva pellehyppely ei ole koskaan ollut minkään kansakunnan subjektiivinen oikeus. Se ei voi luonnollistikaan jatkua pitkään ilman, että maahanpyrkijät joutuvat aikaa myöten katselemaan kiväärinpiippuihin.

Kansallismielisiä vaalituloksia on pidetty katastrofaalisina EU:lle, mutta tosiasiassa ne voivat olla valtioliitolle taivaan lahja ja pelastus. Kun federalisteilta ei näytä löytyvän järkeä kääntyä pois liittovaltioon johtavalta tieltä, on kansanvaltaisen prosessin mukaista, että EU palautetaan takaisin pelkäksi vapaakauppaliitoksi kansallisten vaalitulosten avulla.

#Kieltäymys2018

Seksinvastaista vihaa leiskuvat feministit ovat jälleen keksineet keinon ahdistella heteromiehiä ja lavastaa heikosti tavoitelluista naisista nykyistä haluttavampia. Mikäpä sopisi siihen paremmin, kuin kriminalisoida kaikki sellainen seksi, johon ei ole nimenomaista suostumusta? Pihtaus auttaa korottamaan epäeroottistenkin ihmisten arvoa seksuaalisilla markkinoilla, joten kannattaa näytellä vaikeasti tavoiteltavaa. Rikoslaillista pohjaa asialle ajaa nyt #MeToo-hankkeen vanavedessä syntynyt #Suostumus2018-kampanja.

”Naisten itsemääräämisoikeuteen” vetoavan hankkeen takana ovat naisjärjestöt, kuten Naisasialiitto Unioni ja Monika-Naiset-liitto, sekä vihervasemmiston poliittiset järjestöt, kuten Vasemmistonuoret ja Keskustanuoret. ”Kampanja halutaan kuitenkin pitää poliittisesti sitoutumattomana”, valaisee suunnitteluryhmään kuuluva Hanna-Marilla Zidan, mikä taitaa olla melko vaikeaa perin juurin poliittisessa hankkeessa. Mukaan yritetään hänen mukaansa sotkea vielä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen pride-tapahtumiakin.

Eräs ristiriita piilee ”itsemääräämisoikeuden” näkemisessä seksuaalisen kanssakäymisen perustana. Tyhmimmänkin ihmisen luulisi ymmärtävän, että seksuaalisessa kanssakäymisessä ei ole kyse kehollisten potentiaalien pidättämisestä itsemääräämisoikeuden piiriin vaan niiden luovuttamisesta sen ulkopuolelle: toisen ihmisen hyväksi ja käyttöön.

Toinen hullunkurinen piirre hanketta ajavien raivotarten ajatussolmuissa on heidän yrityksensä kaupitella seksuaalista ahdasmielisyyttään seksuaalisen vapaamielisyyden kaavussa. Tosiasiassa kyse ei ole oikeuksien lisäämisestä vaan velvollisuuksien ja normiruuvien kiristelystä, josta ei seuraa tunneperäiselle kanssakäymiselle mitään hyvää.

Kolmanneksi: aktiivisen suostumuksen ilmaiseminen on eri asia kuin nimenomaisen kieltäytymisen puuttuminen. ”Raiskaukseksi” voidaan nykyisen lain valossa katsoa tahdon vastainen sukupuoliaktiin pakottaminen. Suostumus 2018 -hanke ehdottaa lain muuttamista niin, että seksuaaliseen kanssakäymiseen tarvittaisiin aktiivinen tahdon ilmaus, eivätkä kieltäytymisen puuttuminen ja pakottamisen esiintyminen riittäisi raiskauksen määritelmäksi. Lain uudistaminen feministien toiveiden mukaiseksi johtaisi ratkaisemattomaan todisteluongelmaan ja kanssakäymisen muuttamiseen luvan sekä dokumentaation varaiseksi.

Dynamiittityhmimmän erehdyksen Suostumus 2018 -hankkeen kannattajat tekevät eksyessään harhapoluille seksuaalisen kanssakäymisen olemuksesta. Eroottiseen jännitteeseen kuuluu aloitteiden teon ja niihin vastaamisen välinen dialektiikka, jossa osapuolet reagoivat ja stimuloivat toisiaan kielletyn ja sallitun jännitteessä. Ilman kielletyn ja epäsopivan rajan ylittämistä ei ole seksiä lainkaan, sillä sovitteluun perustuva demariajattelu kuolettaa tunteet ja tappaa seksin. Seksuaalisen kanssakäymisen olemus ja idea on, että se ylittää sovinnaisuuden ja poliittisen korrektiuden rajat.

Järkyttävällä tavalla paljastavaa on, että hankkeen kannattajat asettuvat defensiiviseen asemaan, jossa he katsovat roolikseen olla tavoittelun kohteena sekä karsia, valikoida, torjua tai hyväksyä heille muka itsestään selvästi ja automaattisesti suunnattuja ehdotuksia. Koska hanke on feministien masinoima, se antaa näyttöä naisten pyrkimyksestä asettua tavoittelun kohteeksi sekä pidättämällä ja sääntelemällä seksuaalista kanssakäymistä tehostaa omaa valta-asemaansa, jonka tunnusmerkki on itsensä näkeminen tavoittelun kohteena ja ratkaisijan roolissa. Tällöin sivuutetaan se olennainen kysymys, miksi juuri naisten ja feministien pitäisi päättää siitä, mitä ihmiset tekevät yhdessä tai ylipäänsä.


Kyttävallesmannit seksiterapeutteina

Asiakirjapohjainen ja käräjäoikeuden lupamenettelyyn perustuva seksi voi ehkä olla juridisesti legitiimiä ja laillisesti moitteetonta, mutta se ei ole enää nautittavaa, ja kipinä on poissa. Hanke antaa jälleen näyttöä siitä, mitä tapahtuu, kun ihmissuhteita koskeva diskurssi oikeustieteellistetään ja kysymyksiä ratkovat juristien nuijat, jotka eivät ymmärrä ihmisten psykodynamiikasta mitään.

Jo ”avioliitossa tapahtuvan raiskauksen” kodifioiminen lakiin oli ympyrän neliöimistä. Avioliittohan on suostumus seksuaaliseen kanssakäymiseen, joten kriminalisoida olisi pitänyt seksistä kieltäytyminen avioliitossa. Ja entäpä, jos muutamat ihmiset nauttivat raiskausfantasioista monien masokistinaisten tapaan? Eikö raiskausten arvottaminen kielteisesti ole silloin seksuaalista syrjintää?!

Kun raiskauksesta tehtiin virallisen syytteen alainen rikos vuonna 2014, tuotiin virallinen syyttäjä ihmisten makuuhuoneisiin. Yhteiskunnan interventiota perusteltiin sillä, ettei tekijä voisi painostaa uhria luopumaan syytteistä. Toisaalta vietiin osapuolilta mahdollisuus katua ja sopia, mikä asetti yhteiskunnan ratkaisuvallan yksilöiden edelle henkilökohtaisessa asiassa. Tämä ajattelutapa edustaa tyypillistä vasemmistoideologiaa: valtio tietää yksilöitä paremmin, mikä on heille hyväksi.

Suostumus 2018 -hanke saa varmasti paljon kannatusta omasta kehollisuudestaan ja seksuaalisuudestaan vieraantuneilta ihmisiltä, joita tästä maasta löytyy pilvin pimein. Viime aikoina on julkaistu parikin tutkimusta, joiden mukaan suurella osalla suomalaisista ei ole kerta kaikkiaan minkäänlaista seksuaalielämää. Tilannetta pahentaa, että Yleisradion feministitoimittajan kirjoittaman ”analyysin” lopussa alettiin #MeToo-hankkeen tapaan kerjätä lukijoilta kokemuksia ”epäselvästä suostumuksesta”, jotta ihmiset saataisiin ajattelemaan ja pitämään mielessään seksin kauhistuttavuutta.

Jutun kirjoittanut toimittaja Heli Suominen on kaivanut tuekseen kaksi feminististä oikeustieteen naisprofessoria, Terttu Utriaisen ja Suomen Akatemian rahoittaman Johanna Niemen, joka tunnetaan käsityksistään, että lailla pamputtaminen ratkaisee kaikki puutteet ja ongelmat. Millaiset soihdut vihervasemmistolaisen feminismin pää-äänenkannattaja Helsingin Sanomat sytyttääkään alkaessaan keuhkota täysin palkein Suostumus 2018 -hankkeen puolesta?

Yleisradion jutussa paheksutaan, että vielä vuonna 2012 lain tiukentamista pidettiin oikeusministeriön arviomuistiossa ”elämälle vieraana”. Toisaalta iloitaan siitä, että Antti Häkkäsen (kok.) johtamasta oikeusministeriöstä kuuluu jo ”pehmeämpiä vastauksia” ”asenneilmaston muutoksen” ja ”keskustelun laajuuden” vuoksi. Tosiasiassa ihmisten seksuaalinen käyttäytyminen ei perustu asenneilmaston muutokseen eikä keskustelun laajuuteen vaan biologisperäisiin viettiyllykkeisiin, jotka ovat ajasta aikaan samat aivan riippumatta siitä, että kulttuurissa niitä yritetään panna kuriin.


Seksin feministinen vaarallistaminen

Raiskaussyytteillä uhkaaminen tuskin parantaa seksin kurjuudella säikäytettyjen neitojen mieltä tai niiden nuorten miesten kroonisia pelkotiloja, jotka istuvat pipo silmillään baarien takanurkissa peläten joutuvansa valtiattarina esiintyvien mehiläiskuningatarten ankarien rangaistusten uhreiksi, mikäli ilmaisevat vähäistäkin halua johonkin seksuaaliseen tekoon. Sillä ”elämä on julmaa”.

Tragikoomisinta onkin, kun cuck-miehiksi sanotut nössöpojat menevät innosta kiljuen feministien seksinvastaisten ja suostumusta panttaavien hankkeiden tueksi luullen, että vastalahjaksi naisilta herahtaisi jotakin heille. Taktiikka ei kuitenkaan toimi. Miesten nöyristelyn tuloksena naisten pilkallinen ja ivallinen ylenkatseellisuus vain vahvistuu, ja tuloksena on miesten itsesyyllistämistä, aseksualisointia, itsensä kuohintaa ja jopa itsensä kriminalisointia, jonka tuloksena miesten seksuaaliset potentiaalit invalidisoidaan.

Myöskään vapaamielisyyden paratiiseina mainostetut homoyhteisöt eivät ole jääneet altistumatta sähköpaimenille, joita seksuaalisen nautiskelun viholliset ripustelevat nettilangoille. Seksuaalivähemmistöt ovat nykyisin täynnä persoonallisuushäiriöisiä pissiksiä, jotka pitävät kymmenpennistä polviensa välissä ymmärtämättä, että pihtaus on pois vain pihtareilta itseltään. Omahyväisesti he hakeutuvat cock blockausta harjoittavien fag hagien hameenhelmojen alle.

Me too- ja Suostumus 2018 -hankkeiden vahingollisin puoli piilee seksuaalisuuden vaarallistamisessa, jonka tuloksena hyvää sanotaan pahaksi. Riippumatta, eteneekö lain muutosesitys vai ei, hankkeiden sisältämä propagandapuhe ohjaa ihmisiä tarkkailemaan käyttäytymistään. Kurjin henkisen valvonnan muoto on juuri itsekontrolli. Normit ovat silloin menneet ihon alle, ja niistä on tullut ideologista valvontaa, jolla ihmiset kurittavat itseään. Mutta toimihan myös Orwellin romaanissa Vuonna 1984 Seksinvastainen Liitto, joten dystopia toteutuu, kunhan malttia ja kärsivällisyyttä riittää.

Seksin kriminalisoiminen todisteellisten suostumusten ehdoilla tapahtuvaksi luo kyttäysmielialaa, jonka yleistymisestä sietäisi olla huolissaan. Se voi nimittäin loukata tiettyjä seksuaalisesti aktiivisiksi osoittautuneita kansanryhmiä sekä aiheuttaa tiettyihin uskontoihin liittyvien seksuaalisuuskäsitysten kyseenalaistamista ja uskonrauhan rikkomista.

Kuriositeettina voidaankin huomauttaa, että rasistit, fasistit, natsisiat ja kaljupäiset nahkahomot ovat tämän ikävän tilanteen aiheuttaneet, sillä he ovat aina olleet suomalaisnaisten etujen ja koskemattomuuden kannalla! Tämä on hyvä jokaisen Suostumus 2018 -hankkeeseen osallistuvan muistaa, myös suunnitteluryhmään kuuluvan Hanna-Marilla Zidanin.

Olen edelleenkin sitä mieltä, että suomalaista miestä kehutaan liian vähän, kun taas feministisissä seksinvastaisuudella ahdistelijoissa kiteytyy kaikki se, mikä sosiaalisessa mediassa on vikana. Vihervasemmistolaisten feministien vihakampanjoilla ja heidän patologista narsismia edustavalla uhriutumisellaan yritetään normalisoida seksuaalisuuskielteistä kulttuuria kaikkialla.

Ei pitäisi myöskään jatkuvasti länkyttää seksuaalisten aloitteiden tekijöitä vastaan, sillä aloitteellisia ihmisiä on kiittäminen siitä, että seksiä on. Psykologisissa kokeissa on havaittu, että myönteisten reaktioiden jäädessä puuttumaan ihmisten aloitteet sammuvat nopeasti pois. Heterosuhteissa fysiologisesti ja biologisesti aloitteellisemman rooliosapuolen, eli miesten, kannattaisi perustaa vapaata seksuaalista kohtaamista puolustava #NotMe-hanke ja levittää sitä maapallon ympäri.


Kirjoituksiani seksuaalisuuden vaarallistamista vastaan:

Häirintäsyytökset ovat feministien vihapuhetta
Media luo tekstuaalisella ahdistelulla elämäntapakontrollia
Helsingin Sanomien kultaiset kuohitsijat vaarallistavat seksin

Merkelin ja Macronin viimeinen taisto

Saksan vaalikautta ehti kulua melkoinen tovi pelkkään neuvotteluun, ennen kuin Angela Merkelin johtamat kristillisdemarit saivat baijerilaisen sisarpuolueensa CSU:n ja SPD:n kanssa aikaan yhteishallituksen. Hallituksen kokoon saantia voidaan pitää hallitusyhteistyön ensimmäisenä hedelmänä. Kun tuloksen saavuttaminen kestää yli puoli vuotta, ei jatkolta sovi paljoa odottaa.

Ranskalaisen naivismin lehtolapsi Emmanuel Macron on iloinnut Merkel-mummun jatkosta Saksan hallituksessa, sillä hänellä itsellään on suuria suunnitelmia. Mikäli Macron saa sairaat ideansa läpi, EU-mailla on muutaman vuoden kuluttua yhteinen puolustusbudjetti, ja maahanmuuttoa Välimeren eteläpuolelta yritetään hillitä rahoituksella, joka kerätään ”uudella eurooppalaisella verolla”.

Euromaat menettävät oikeuden omaan talouspolitiikkaan, sillä jäsenmaille luodaan yhteinen budjetti, joka varmistaa, ”ettei minkään maan tarvitse kohdata talousvaikeuksia yksin”. Maksajien roolin ihanuutta ei ajatella lainkaan.

Onneksi Macron on lipsauttanut leguaanin leveistä leuoistaan myös ohjeet tämän politiikan vastustamiseen: ”Teidän on tehtävä yksinkertainen valinta. Joko jätätte vaali vaalilta enemmän tilaa nationalisteille, heille jotka vihaavat EU:ta, ja 5–10–15 vuoden kuluttua he ovat vallassa.”

Natsikammon lietsominen ei auta silloin, kun kansallismielisyydessä on Euroopan kansallisvaltioiden, demokratian, itsemääräämioikeuden, talouden ja hyvinvointiyhteiskuntien pelastus. Macronille suosittelen eurooppalaisen maailmankuvan laajentamiseksi Erasmus Rotterdamilaisen teosta Tyhmyyden ylistys.

Merkelin onnistuminen hallituksen kasaamisessa ilman AfD:tä takaa, että kristillisdemarien ja varsinaisten demarien kannatus alenee jatkuvasti. Merkelillä ja Macronilla on edessään viimeinen taisto EU-liittovaltion luomiseksi.

Eräiden ”asiantuntijoiden” arviot, joiden mukaan federalismi on jäissä ja integraatio hyytyy, ovat vuosien päässä siitä tosiasiasta, että liittovaltiopolitiikan tiellä on jo tehty 180 asteen käännös kohti EU:n palauttamista takaisin pelkäksi vapaakauppaliitoksi. Sen tärkeimmäksi tehtäväksi jää protektionismi ja oman väestön, tuotannon sekä työvoiman suojelu rajavalvonnan keinoin.

EU-liittovaltion luominen on niin infantiili tavoite, että se ei yllä edes isokorvaisten 10-vuotiaiden arvostelukyvyn tasolle, ja siksi kehotan Macronia ja Merkeliä hakeutumaan pois politiikasta, itselleen sopivien harrastusten, esimerkiksi postimerkkeilyn, pariin.

Se, että entisenlaisen hallituksen kyhääminen kesti loputtoman kauan, antaa näyttöä kurjasta tosiasiasta. Euroopan kansallisvaltioissa ei voida saada edes kansallisia hallituksia kokoon ilman, että koalitioiden muodostaminen riippuu Eurooppa-politiikasta ja federalistien tahdosta, jolla määrätään valtioiden sisäpolitiikkaa.

Näin ollut myös Suomessa, kun Perussuomalaiset savustettiin pois hallitusyhteistyöstä EU-peräisellä ripityksellä ja kesäteatterilavastuksella. Soraäänten sordiinovaimennus ei kuitenkaan tepsi, sillä puolifasistisilla eristämispyrkimyksillään federalistit tulevat sulkeneiksi politiikan ulkopuolelle itsensä. Sellaisella EU:lla ei tee mitään, joka polkee kansallisvaltioissa elävien ihmisten omaa tahtoa ja sotii kansanvaltaa vastaan.

Kepu, kapu ja käkien munat

Puoluetoiminnassa on yleistynyt piirre, jonka mukaisesti puolueet monottavat puheenjohtajiaan ja antavat fudut perustajilleen. Perussuomalaisia Timo Soinin omatoiminen kytkimen nosto ehkä yhdisti. Kokoomuksen palatsivallankumous ja Alexander Stubbin korvaaminen Petteri Orpolla puolestaan johti vain EU-kritiikittömän ja maahanmuuttomyönteisen linjan jatkumiseen.

Keskustassa maitoa meni hellalle, kun Paavo Väyrynen ilmoitti haastavansa Juha Sipilän seuraavassa puheenjohtajavaalissa. Väyrysläisten paluu eduskuntaan joko Keskustan tai Kansalaispuolueen kautta näytti leikkaavan riittävän osan kannatuksesta Keskustan EU-federalisteilta, kunnes Väyrysen vipu Kansalaispuolueessa katkesi jäsenyyden irtisanomiseen.

Niccolò Macchiavelli neuvoi poliitikkoja teoksessaan Ruhtinas niin, että jos aikoo loukata jotakuta, on se tehtävä tavalla, jolla ei ole pelkoa kostosta. Kansalaispuolueen ”kolmen koplan” Kattelus, Kilpeläinen ja Komsi poliittinen kokemattomuus näkyy siinä, että he eivät osanneet toimia tämän ohjeen mukaisesti.

Väyrynen tulee nähtävästi voittamaan moitekanteensa, jotka koskevat puoluetoiminnan käytäntöjä ja hänen irtisanomistaan laittomissa kokoontumisissa sekä ilman kuulemista. Eri asia on, miten suhtaudutaan Väyrysen tapaan pitää Kansalaispuoluetta omana säästöpossunaan. Sekä Väyrynen että Komsi ovat antaneet asiasta julkiset lausuntonsa.

Väyrysen omaan pesäänsä munima pienimuotoinen vaalirahaskandaali on kaatumassa lahjana Keskustan syliin. Olisi kiintoisaa tietää, mikä rooli Keskustalla loppujen lopuksi on Kansalaispuolueen sisäisessä kähinässä. En hämmästyisi, vaikka jotkut keskustavaikuttajat olisivat agitoineet Kansalaispuolueen jäsenet vetämään maton Väyrysen alta ja polttamaan varakortit hänen hihastaan.

Kahden tulen väliin jääminen on politiikassa pahasta. Väyrynen on putoamassa mustaan aukkoon, ja jatkamisen mahdollisuudet näyttävät huonoilta sekä Kansalaispuolueessa että Kepussa. Hänet voi pelastaa lähinnä pykäläkoreografia, mikäli erottamisen estäviä perusteita löytyy koskien jompaa kumpaa tai molempia puolueita. Mikäli Väyrysen sallitaan pysyä Keskustassa ja hän selviää Keskustan puheenjohtajaehdokkaaksi, hänen jatkonsa politiikassa varmistuu. Keskustassa on riittävästi kannatusta hallituksen nykylinjaa vastustavalle politiikanteolle. Siitä syystä en toisaalta usko Väyrysen ja Keskustan nykyjohdon minkäänlaiseen sopuun.

Jos taas käy niin, että puolueet katoavat Väyrysen alta, hän voi pudota pois politiikasta. Omat listat eivät kauaksi kanna. Tällaisessa tapauksessa on mahdollista, että Väyrynen ottaa suunnakseen Perussuomalaisen puolueen. Hänen linjansa on ollut jo pitkään perussuomalainen, mutta lähestymistä on estänyt kunnianhimo. Hän ei olisi koskaan saavuttanut omasta mielestään tarpeeksi merkittävää roolia puolueessa, ja uskon monien perussuomalaisten vastustavan Väyrystä, vaikka näkemyksissä yhteistä onkin.

Perussuomalaiselle puolueelle Keskustassa ja Kansalaispuolueessa vallitseva sekaannus voi olla hyväksi, sillä Kansalaispuolueen poistuessa markkinoilta osoittautuu jälleen se tosiasia, että EU- ja maahanmuuttokritiikkiä ei kannata jaella moneen laariin. Mikäli Väyrynen epäonnistuu Keskustassa ja puolue pysyy federalistisilla linjoilla, perussuomalaisten erot Keskustaan pysyvät terävinä, mikä on etu perussuomalaisille.

Joka tapauksessa Kansalaispuolueen ja sen riveihin hairahtuneiden amatööripoliitikkojen kohtalo on sinetöity, kuten niin sanottujen sinistenkin. Sen sijaan Väyrysen uskon putoavan tapansa mukaisesti jaloilleen, käypä puolueiden kanssa miten tahansa. Väyryselle sopii parhaiten sellainen puolue, jonka koko jäsenkunnan muodostaa hän itse, eikä Kansalaispuolueessa alun perin muita jäseniä ollutkaan.

Sote-sopasta tulisi hallintohimmeli

Kun Kokoomuksen aitoliberaali piiloperussuomalainen Elina Lepomäki avautui sote-kannastaan ja vaati hallituksen esityksen hylkäämistä, valtamedia teki aiheesta ison jutun. Kun eräät perussuomalaiset ovat jo aiemmin esittäneet samat argumentit sote-uudistusta vastaan, valtavirran mediat ovat olleet asiasta hiljaa.

Asennoitumisero ei voi johtua vain siitä, että kokoomuslaiset voivat jakautuessaan kaataa hallituksen. Olisivathan perussuomalaisetkin voineet tehdä saman, ja vieläpä ajoissa, mutta puolueelle ei ole kivetty sellaista kuningastietä ratkaisijanrooliin, joka Kokoomukselle on mediassa tehty. Sen sijaan Kokoomus ja Kepu keplottelivat perussuomalaisten eduskuntaryhmän kahtia.

Mutta itse uudistuksesta, joka alkaa jo ajatuksenakin olla vanhentunut. Suomi ei kaipaa sosiaali- ja terveysuudistusta, jolla luotaisiin uusi väliportaan hallinto etäälle kuntatason ihmisistä. Näyttö siitä, että ”sosiaali- ja terveydenhuollon valinnanvapauslaiksi” nimetty säädös todella lisäisi vapautta valita eri palvelujen välillä maamme kaikissa osissa, puuttuu. Puuttuu myös osoitus siitä, että ”vapaus” parantaa palveluja ja elintasoa tai tuo säästöjä.

Vaikka kansanedustajat edustavatkin vaalipiirejään, valtakunnantason poliitikkojen pitäisi kyetä vastaamaan myös siitä, että yhdenvertaisuus toteutuu Hangosta Utsjoelle ja Vaasasta Ilomantsiin. Pienissä kunnissa kilpailua ei synny; hyvä, jos tavoitettavissa on edes yhtä alan yksityistä toimijaa.

Suurten kuntien asukkaita uudistus voisi hyödyttää. Mutta sosiaali- ja terveyspalvelujen yksityistäminen todennäköisesti johtaisi verovarojen kiertymiseen ulkomaisessa omistuksessa oleville terveysalan jättiläisille, jotka maksavat veronsa paratiiseihin. Ei pidä lainkaan paikkaansa Matti Torvisen (sin.) näkemys, että sote-uudistuksen kumoajat olisivat ajamassa isojen terveystalojen asioita eivätkä sallisi yksityisen sosiaali- ja terveystoimen syntymistä maakunnallisille markkinoille.

Lepomäkikin toteaa asian olevan toisin päin: ”Uudistus ajaa nyt yrittäjänä toimivia lääkäreitä ja muita ammatinharjoittajia yhä enemmän terveysyritysten palvelukseen. Pienillä toimijoilla ei uudessa sote-ratkaisussa ole edellytyksiä itsenäiselle toiminnalle.” Samaan tapaan ajattelen asiasta itse.

Uudistus on suurin, joka suomalaisessa sosiaalipolitiikassa on koskaan aiottu toteutettavaksi näin lyhyellä aikataululla. Hallitus on tilanteessa ”now or never”. Kolmas vaihtoehto on kaatua.

Käsitykseni mukaan uudistus ei loisi aitoa kilpailua eikä vähentäisi julkiselle taloudelle koituvia kustannuksia. Lisäksi uudistus voi aiheuttaa työttömyyttä kymmenille tuhansille suomalaisille. Sisällön epäonnistuttua siitä jäisi vain hallintohimmeli, jonka purkutyö kestäisi vuosia. Suurten sosiaali- ja terveysuudistusten riskinä yleensä on, että joku tai jotkut yksilöt putoavat yhteiskunnan viimeisistä turvaverkoista läpi.

Meidän filosofien ja yhteiskuntatieteilijöiden tehtävä on huolehtia, että niin ei käy, toisin sanoen, että kukaan ei joutuisi kärsimään sellaisesta uudistuksesta, jonka hyötyjä ja oikeudenmukaisuutta ei ole osoitettu.

Pelkkä työttömyysturvan uudistaminen niin, että työttömyysetuuksiin tehtiin noin neljän ja puolen prosentin leikkaus ihmisten patistelemiseksi, johti suureen epävarmuuteen aktivoimismallin oikeudenmukaisuudesta ja toimivuudesta. Kuinka paljon enemmän metsään voikaan sote-uudistus mennä, kun siinä vastaavanlaisia sudenkuoppia on monta kertaa enemmän? Myös toimeentulotuen siirtämisestä Kelaan koitui suunnaton hässäkkä, ja yhteiskunnalliset vaikutukset ovat näkemättä.

Vihdoinkin kaksi oikeaa äitiä

Eduskunta hyväksyi kansalaisaloitteena alulle pannun äitiyslain helmikuun lopulla äänin 122–42. Suomesta tuli siten ensimmäinen maa, jossa äidin naispuolinen kumppani voidaan vahvistaa lapsen toiseksi äidiksi jo raskauden aikana eikä lapselle voida koskaan tunnustaa hänen biologista isäänsä.

Helsingin Sanomat ylistää edellä viitatussa jutussa, että ”[ä]itiyslain perusteella kahden naisen perhe voisi tunnustaa molempien vanhemmuuden jo ennen lapsen syntymää neuvolakäynnillä. Näin lapsella olisi kaksi äitiä heti syntymästä lähtien ja hänen oikeudellinen asemansa olisi nykyistä selvempi.” Sama linja lain edistäjillä on ollut lehden mukaan alusta asti.

Kuinka onnellinen nyt onkaan se pihalla yksinään leikkivä pikku Pekka, kun hänellä lopultakin on kaksi oikeaa äitiä?

On kurjaa, että lapsen elämän täytyy alkaa tavalla, jolla vanhemmat ensi töikseen katkaisevat lapsen suhteet hänen toiseen todelliseen vanhempaansa, eli biologiseen isäänsä. Millä perusteilla voidaan sanoa ”rakastaviksi” sellaisia vanhempia tai ”oikeudenmukaisiksi” tämän kaiken vahvistavia poliitikkoja ja viranomaisia?

Isättömyyslaiksi sanottu uusi säädös polkee miesten kulkusia ja lasten oikeuksia. Päätöstä on perusteltu usein sillä, että osa lapsista syntyy kurjiin olosuhteisiin muutenkin. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että yhteiskunnan tulisi kannustaa tai tukea kyseisenlaisen kurjuuden yleistymistä.

On väärin kuvitella, että homomiehet kannattaisivat laajalla rintamalla isättömyyslakia. Laki antaa näyttöä lesbofeministien ahneudesta, itsekkyydestä ja omahyväisyydestä sekä lobbauksesta, jota he ajavat poliittisen vihervasemmiston, löperöliberaalin porvariston ja feministien kaappaaman seksuaalivähemmistöjärjestön kautta.

Kierointa on, että isättömyyslain taakse ovat menneet myös lastensuojelutyötä tekevät järjestöt, kuten Mannerheimin Lastensuojeluliitto, Pelastakaa Lapset, Unicef, Lastensuojelun Keskusliitto ja Väestöliitto. Tämä antaa näyttöä siitä, että lastensuojelutyö on karulla tavalla feministen ja naismafian hallussa.

Lain tuloksena lesbo- ja binaiset voivat käyttää miehiä spermakoneina ja tuottaa satunnaisten tai suunniteltujen seksuaalisten kanssakäymistensä tuloksena isättömiä jälkeläisiä. Se, että huoraäidit voivat pullauttaa itselleen lapsia leluiksi, ei ole lasten eikä yhteiskunnan etu.

Psykiatrian erikoislääkäri Liisa Kemppainen osoitti väitöskirjassaan, että isättä kasvanut poika syyllistyy aikuisena kahdeksan kertaa todennäköisemmin vankeusrangaistuksen tuottavaan väkivallantekoon kuin poikalapsi, jonka kasvatuksessa isä on ollut mukana, ja vankeuteen ajautuvan naisen merkittävin käyttäytymistä selittävä tekijä on lapsuudesta puuttuva isä. Kattavassa pitkittäistutkimuksessa oli seurattu 11 000 henkilöä 32 ensimmäisen ikävuoden ajalta.

Voidaan tietenkin kysyä, miten hyvin rikollisuuteen ajautuminen sopii elämän kurjuuden tai hyvinvoinnin mittariksi, mutta yhden olennaisen ja paljon puhuvan kriteerin se joka tapauksessa tarjoaa.

Naisten maailmassa kasvaneet pojat eivät ymmärrä mitään autoista, moottoripyöristä, metsästyksestä, kalastuksesta, maanpuolustuksesta, fysiikasta, historiasta, politiikasta, taloudesta eivätkä yhteiskunnan kausaalisuhteista, vaan he ovat munilla varustettuja eurovisiotyttöjä. Kun tämän perhepolitiikan päälle lisätään vielä täysnaiseutetun opettajakunnan harjoittamaa feminististä manipulaatiota kouluissa, on tuloksena todellisia cuck-miehiä, juuri sellaisia, joiden kasvattamiseen myös telaketjufeminismin propagandatuutti Helsingin Sanomat kannustaa miehille tyypillistä seksuaalisuutta vaarallistavissa jutuissaan.

Mikäli isättömyyslaki olisi niin vahvalla pohjalla moraalisesti, kuin lainvalmistelun puolueelliset näennäisasiantuntijat ovat uskotelleet, kaikkien hyvissä perheissä kasvaneiden lasten kannattaisi kokoontua mielenosoitukseen vaatien oikeutta kasvaa lemmikkeinä kahden äidin lesboperheissä. Tässä tapauksessa yhteiskunnastamme paljastuisikin – demarikieltä käyttääkseni – todellinen mukavuusaluetta koetteleva tasa-arvovaje.

Kansalaisaloitteen mukaista lakiesitystä vastustivat kristillisten lisäksi vain 10 perussuomalaista, 10 sinistä, 15 kepulaista ja kaksi kokoomuslaista, mikä antaa näyttöä järjen ja vastuun vähyydestä kansanedustuslaitoksessa.

Mainittakoon, että vastustin myös hedelmöityshoitolakia kirjoituksessani ”Hedelmöityshoitolaki on susi” 2006  ja adoptiolakia kirjoituksessani ”Lesboparien adoptio-oikeudesta” 2008.

Ylelle arkkipiispa ja kirkolle toimitusjohtaja

Yleisradio ja kirkko muistuttavat pitkälti toisiaan – niin myös niiden johtamiskäytännöt. Molemmat ovat hierarkkisia ja byrokraattisia laitoksia, joilla on ”informaatiopalvelutehtävä”. Molemmat levittävät valikoitua totuutta, ja kummatkin ovat jatkuvasti kansalaisten taholta pursuilevan arvostelun sekä naureskelun kohteina.

Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle valitaan tänään uusi arkkipiispa. Ehdokkailla ei ole juuri eroa. Björn Vikström on vanhaa piispa- ja pappissukua ja varmaan sen takia uudistusmielisemmäksi mainittu. Tapio Luoma taas pyrki miellyttämään suhtautumalla varovaisemmin ja välttämällä kannanottoja. Kirkko sentään ilmoittaa, ketkä virkaa ovat hakeneet.

Sen sijaan Yleisradio on tehnyt kaikkien 25 toimitusjohtajan tehtävää hakeneiden kanssa sopimuksen, että heidän nimiään ei julkisteta. Hakeneiden salaaminen on osa valtamedian totuuskriisiä. Yleisradio ei pysty kertomaan korkeinta operatiivista johtamistehtäväänsä hakeneiden henkilöllisyyttä, jotta ei paljastuisi, kuinka monta pätevämpää ihmistä tehtävään valittavalla lopulta sivuutetaan.

Juuri tämäntapainen märän rätin viskominen yleisöjen silmille on tehnyt Ylen toiminnasta kansan näkökulmasta halveksuttavaa – kansan, joka maksaa veroina Yleisradion toiminnasta aiheutuvat puolen miljardin kulut. Miten Yleisradio voi hoitaa joukkotiedotustehtäväänsä moraalisesti kestävällä tavalla, kun se mokaa alkeellisesti jopa johtajiensa valintaa koskevassa tiedottamisessa? Harmi, etten tullut hakeneeksi tehtävään; olisi ollut paljon annettavaa.

Käsitykseni mukaan Ylen menettely on, paitsi julkisuusperiaatteiden kannalta sopimaton, myös Suomen hallintolain vastainen. Apulaisoikeuskanslerin ratkaisun (Dnro 200/1/07) mukaan Yleisradioa säätelee hallintolaki siitä ilmenevine hyvän hallinnon periaatteineen.

Perustuslakimme kansanvaltaisuus- ja oikeusvaltioperiaatteen (2 §) mukaan julkisen vallan tehtävänä on edistää yksilön mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan ja vaikuttaa häntä itseään koskevaan päätöksentekoon. Ylellä olisi tärkeä tehtävä vallan vahtikoirana, joten kansalle on merkitystä sillä, kuinka sen johtajat nimitetään ja että henkilöstökäytäntöjä noudatetaan hyvän hallintotavan mukaisesti. Tätä vaatii myös laki Yleisradiosta. Sen mukaan yhtiön on toiminnallaan edistettävä sananvapautta, korkeatasoista journalismia ja median monimuotoisuutta.

Asia on kipeä ennen muuta poliittisesti. Tehtävää hakeneiden salaaminen luo kuvan kähminnästä ja sosiaalisesta korruptiosta, eikä ankaran kritiikin kohteeksi joutuneella Ylellä pitäisi olla sellaiseen varaa. Verokertymänsä rohkaisemana Yle onkin tullut entistä omavaltaisemmaksi.

Yle muodostaa tässä suhteessa samanlaisen mätäpaiseen kuin yliopistot. Yksityistämisestä kiitollisina niiden vallasta pöhottyneet hallinnot (joiden johtoon kuuluvat nykyisin demarivaikuttajat Tarja Halonen ja Ritva Viljanen) vetivät nimitysasiat pois avoimesta Internetistä, jotta niihin ei voisi perehtyä kontrollin muodoista korjaavin, eli julkinen sana. Yleisradion hallituksen puheenjohtajana toimii Helsingin yliopiston kansleri Thomas Wilhelmsson, joka tilasi Ylen sisäisen selvityksen tiedekuntakollegaltaan Olli Mäenpäältä tyyliin manus manum lavat.

Yle on pyrkinyt näyttäytymään sananvapauden linnakkeena, joka hurskaasti ja puhtain purjein puolustaa toimittajiensa luomaa punavihreää todellisuuskuvaa kaikkia ulkoisia vaikuttamisyrityksiä ja haastajia vastaan. Samanaikaisesti se rikkoo omia viestinnällisiä periaatteitaan, joiden mukaan ”Ylen toiminta on julkista ja kiinnostaa suomalaisia. Kerromme toiminnastamme avoimesti ja mielellämme. Perustelemme päätöksemme hyvin.”

Ari Salmisen ja Rinna Ikola-Norrbackan teoksen Kuullaanko meitä – Eettinen hallinto ja kansalaiset (2009, s. 113–115) mukaan eettisen arvoperustan Suomessa muodostavat muun muassa toiminnan tuloksellisuus (toiminta taloudellisesti ja vaikuttavasti) ja avoimuus (toiminta läpinäkyvästi ilman salailua).

Tässä valossa Ylen päätös salata toimitusjohtajan tehtävään hakeneiden nimet sopimuksella saattaa sen toiminnan surkuhupaisaan valoon. Yksityiset sopimukset eivät saisi olla lakien kanssa ristiriidassa. Riippumatta siitä, onko salaamista ehdottanut työpaikkaa hakeva vai työnantajaosapuoli, nimet pitäisi julkisen edun näkökulmasta kertoa.

Tästäkö siis uusi ”Tiitisen lista”, jota kansanedustaja Olli Immonen vaati juuri äsken julkistettavaksi kirjallisessa kysymyksessään? – Ja täydestä syystä. DDR:n malli ei saisi jatkua täällä Suomessa. Organisaatio, joka tiedottaa, että se ei tiedota, tuo mieleen Brezhnevin ajat.

Kyseessä taitaakin olla eräiden tahojen vaatima ”anonyymi työpaikan täyttö”. Kiintoisaa nähdä, mitä tästä kultamunasta kuoriutuu. Muutoin on alkeellista typistää pelkäksi ”tiedottamiskriisiksi” sellainen konflikti, joka vallitsee yhteiskunnan perusstruktuurissa ja jota diskurssien ja todellisuuskäsitysten kahtiajakautuminen vain heijastelee.

Kirkon miesten kortit puolestaan katsotaan ekumeenisissa yhteyksissä, jotka ovat ”kirkon ulkopolitiikkaa”. Valtamedia on punninnut piispojen uudistusmielisyyden asteita esittelemällä laajasti heidän homokantojaan, mutta se ei ole pukahtanut juuri mitään heidän suhtautumisestaan maahanmuuttoon, eriuskoisten pakolaisten laittomaan suojeluun eikä vieraiden uskontojen rantautumiseen Suomeen.

Niihin piispat ovatkin viime aikoina suhtautuneet kuin laupiaat lampaat, jotka tainnuttuvat erään profeetan nimen kuullessaan. Uskontokuntien väliset ideologiset ja teologiset kysymykset mielletään pesujauhemerkkien oikeudeksi kilpailla liberaalissa markkinataloudessa, jossa hengelliset liiderit johtavat toimituksia.

Olympialaiset ohi – Alkaako sota?

Vain muutaman vuoden kuluttua Saksassa 1936 järjestetyistä kesä- ja talviolympialaisista oli Euroopassa täysi rähinä päällä. Sarajevon vuoden 1984 talviolympialaisia puolestaan seurasi verinen Bosnian-Hertsegovinan sota, jota käytiin Jugoslavian entisen liittovaltion alueella ja jossa nähtiin keskitysleirejä sekä kansanmurha. Lähes välittömästi Sotšin talviolympialaisten jälkeen vuonna 2014 Venäjä puolestaan miehitti Krimin alueen ja aloitti sotatoimet Itä-Ukrainan alueella.

Ovatko siis rauhaa ja harmoniaa symboloivat olympialaiset savuverho, jonka takana valmistellaan väkivallantekoja ja sotaa? Pyeongchangin talviolympialaisia pidettiin rehdin urheilumielen voittona politiikasta, mutta tosiasiassa olympialaiset ovat aina olleet kansainvälisen politiikan näyttämö tai sivulava, jolla urheilusta on tehty politiikan väline.

Ja miten muutoin voisi ollakaan? Myös antiikin Kreikan riitaisat kaupunkivaltiot Sparta ja Ateena vaativat sotilaitaan hautaamaan aseensa hiekkaan olympialaisten ajaksi, mutta vain siksi ajaksi, jonka jälkeen ne kaivettiin taas esiin. Urheilu sinänsä on valtasuhteiden performoimista. Sota on aseellista urheilua, niin kuin urheilu on aseetonta sotaa.

Urheilu on myös aggressioiden sublimaatiota: ylevöittämistä näennäisesti jalojen ihanteiden hyväksi. Takana kytevät ahneus, voitonpyynti ja saalistuksenhalu, yleensä myös kansojen ja kansakuntien eripura, jota säädellään ja hallitaan kanavoimalla vihamielisyys kilpailuun tai peleihin.

Myös Koreoiden yhteisesiintyminen Pyeongchangin kisoissa voidaan nähdä puhtaana propagandana, joka johtui isäntämaan vieraskoreudesta ja Pohjois-Korean häveliäisyydestä.

Maailman katseet pakottivat maiden joukkueet esiintymään yhdessä, sillä muu olisi pistänyt tikkuna ulkovaltojen silmään. Kun Etelä-Korean Soulissa järjestettiin kesäolympialaiset 1988, kilpailijat, yleisö ja järjestäjät pelkäsivät Pohjois-Korean terrori-iskua, samantapaista, jonka muslimiterroristit tekivät Münchenin olympiakylään vuonna 1972 murhaten 10 panttivangeiksi ottamaansa israelilaista.

Kommunistisen terrorin ollessa vielä kylmän sodan aikakaudella voimissaan Pohjois-Korean agentit onnistuivat räjäyttämään matkustajalentokoneen vuonna 1987 toivoen sen johtavan Soulin olympialaisten peruuttamiseen. Tässä valossa Pohjois-Korean kädenojennus oli nyt infosodankäynnillinen yllätysisku.

Sekä etelä että pohjoinen katsoivat saavansa sympatiaa omalle puolelleen esiintymällä yhteistyökykyisinä ja kilpailemalla valheen eräässä muodossa, eli vastentahtoisessa sietämisessä, suvaitsevuudessa. Sillä tehtiin parempaa politiikkaa kuin USA:n boikotoidessa Moskovan olympialaisia 1980 tai Neuvostoliiton boikotoidessa Los Angelesin kisoja 1984.

Koreat paiskasivat kättä maailman huomion vuoksi, mutta kisojen jälkeen solidaarisuus sulaa todennäköisesti pois. Kiintoisaa onkin, kuinka käy. Pamahtaako painekattilan kansi auki, kun maailman huomio siirtyy muualle?

Urheilu ei ole vain keino luoda jännitteitä vaan myös purkaa niitä. Nykyisin on myöhäistä lopettaa Pohjois-Korean ydinohjelmaa mutta ei lopettaa Pohjois-Koreaa itseään entisen DDR:n tapaan. Itse lyön Jinin ja Jangin kunniaksi vetoa lavallisesta Pepsi-Colaa sen puolesta, että the choice of a new generation ohjaa pohjoisen suurta liideriä kiemurtelemaan irti sosialismin painolastista kohti Koreoiden yhdistymistä.

Pohjois-Korean pullistelu on strategista uhoa Yhdysvaltoja kohtaan, ja maa onkin pelannut kelvottomat korttinsa taitavasti. Maailman ainoa kommunistinen dynastia on aidosti riippumaton ja itsenäinen, sillä sitä ei tunnu tukevan oikein kukaan, ja julkisuus on maan kokoon nähden huippuluokkaa.

Myös rauhanharjoitusten jatkumisen todennäköisyyttä vastaan voidaan väittää. Vanha sanonta kuuluu, että sota alkaa, kun kamera käy. Se koskee kuitenkin info-, kyber- ja hybridisotaa. Aseelliset selkkaukset alkavat useasti silloin, kun yleisöä ei ole paikalla. Esimerkiksi Spetznas-joukot liikkuvat tunnuksettomasti, huomaamattomasti ja vähin äänin.

Ydinpommia ei voi kuitenkaan räjäyttää vaivihkaa tai hipihiljaa. Joukkotuhoaseista tekeekin käyttökelvottomia tai ainakin kertakäyttöisiä se, että ne jäävät maailman mieleen ja ansaitsevat moraalisen närkästyksen. Korean niemimaalla ei ydinsotaa tule, mutta voi tulla jotakin muuta.

Olympiakomitea toimii maailmanpoliittisten pelimerkkien mukaan samoin kuin Nobel-komitea. Se myöntää kisat aina niihin maailmankolkkiin, joiden se katsoo olevan tarkkailun tarpeessa.

Ehkä Tokion vuoden 2020 kesäkisojen nauttima huomio riittää pitämään Koreat kiltteinä. Olympiavuoden 1940 edellä se ei tosin riittänyt, vaan kisat annettiin Helsingin järjestettäviksi, kunnes asiaan päästiin vasta 12 vuoden viiveellä.

Viidakkokuumetta kaislikossa

Mikko Mäkelän ohjaama A Moment in the Reeds (”Tämä hetki kaislikossa”) on merkitysten kääntöön perustuva jäljitelmä Nils-Erik Ekblomin ja Tom Norrgrannin elokuvasta Screwed (”Pihalla”). Molemmissa tarinoidaan kahden nuoren miehen ihastumisesta suomalaisessa maalaismaisemassa, ja kehuin Ekblomin keväällä 2017 valmistunutta ”Pihalla”-elokuvaa tässä.

Mäkelä puolestaan on pyyhältänyt kuvaajansa ja käsikirjoittajansa kanssa samanlaisessa viitekehyksessä, tarkemmin sanottuna erään suomalaisen pikkupaikkakunnan luonnonkauniissa mökkeilykesässä, mutta vaihtanut homomiesten pariutumisdraaman toiseen rooliin lähi-itäläisen maahanmuuttajan.

Nyt kaikki on ilmeisesti monikultturistien mielestä oikein. Mäkelän viime syksynä julkaisema elokuva kertoo ”Pariisiin muuttaneen” suomalaisen Leevin (Janne Puustinen) ja Tareq-nimisen syyrialaisen turvapaikanhakijan (Booni Kabbani) yllättävästä kohtaamisesta Leevin perheen kesämökillä, jota ”molemmat ovat päätyneet kunnostamaan Leevin isän johdolla”.

Tiedotteen mukaan ”elokuvan on tarkoitus hälventää pakolaiskriisin myötä kärjistyneitä ennakkoluuloja turvapaikanhakijoista” (elokuvan virallinen sivusto tässä).

Puhdasta propagandaa siis, jossa aseeksi on otettu homot. Ajatus on, että kotimaisen seksuaalivähemmistön selässä ratsastaen voitaisiin edistää väestöpoliittista mullistusta, vierasperäisen väestön invaasiota länsimaihin sekä islamin leviämistä, vaikka minkään näistä ei ole osoitettu olevan kotimaisille seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille hyväksi.

Elokuva hyödyntää ja kaupittelee virhepäätelmää, jonka mukaisesti mikrotason kanssakäymisissä saavutetuilla tai lavastetuilla ”onnistumisilla” koetetaan oikeuttaa valtionpoliittista makrotason johtopäätöstä, että rajat on avattava, tai muuten seuraa holokausti. Lyhyesti sanottuna: kansalliset vähemmistöt yritetään valjastaa ajamaan vierasperäisten ja eritaustaisten sekä erityisesti pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden etuja ja asioita. Sitä on tappiollinen poliittinen kaupankäynti, josta käytän ”kompensoivan suvaitsevuuden” nimeä.

Tosiasiassa homoväestö on kyllästynyt maahanmuuttoagendan, islamisaation, feminismin ja monikulttuurisuuden rummuttamiseen. Gay-klubien omistajia on aiheettomasti syyllistetty rasismiväitteillä heidän vaadittuaan ravintoloidensa ovilla henkilöpapereita myös ulkomaalaisilta.

Väitteet perustuvat vihervasemmistolaisten aktivistien sosiaalisessa mediassa aloittamaan vihapuheeseen. Orlandon terrori-iskusta, jossa ISIS-terroristi murhasi 49 homoravintolan asiakasta ja haavoitti 53 (eniten sitten 9/11:n), tiedämme että kontrolli on tarpeen eikä edusta rasismia. Tämän kontrollin tulisi toimia valtioiden rajoilla eikä levitä keskelle kansalaisyhteiskuntia. Turvapaikanhakijat eivät ole vain hakeneet turvapaikkoja vaan luoneet murhapaikkoja sekä tuoneet sodan ja väkivallan mukanaan.

Eurooppalaiset gay-klubit on nyt pakotettu ottamaan ohjelmistoonsa lähi-itäläisille suunnattuja illanviettoja, joilla homojen play groundit on modifioitu partavauvojen kilikali- ja pilipalitapahtumiksi. Hyväpoljentoisen trancen sijasta niissä soitetaan vaivaannuttavaa epälänsimaista R&B-läpsytystä, eikä intohimoja herätä edes myyttinen big black co...ffee.

On kieltämättä hieno juttu, että suomalaisia gay-leffoja viedään Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan ja että ne on otettu siellä kiitollisesti vastaan, kuten Dome Karukosken Tom of Finland -elokuvan ja Nils-Erik Ekblomin Pihalla-elokuvan reseptio osoittavat. Mutta maahanmuuttomyönteisen propagandan leviäminen antaa väärän kuvan maassamme vallitsevasta mielipideympäristöstä islamin miekkalähettiläinä tänne pyrkiville.

Savitaipaleella viime kesänä kuvattu ja viidakkokuumetta henkivä ”Tämä hetki kaislikossa” on ohjaajansa ensimmäinen kokoillan elokuva. Se on suomalais-brittiläistä yhteistuotantoa, ja tuottajina ovat toimineet ohjaajan lisäksi englantilainen James Robert Watson ja minulle niin ikään tuntematon Jarno Pimperi. Se ehkä selittääkin – jos ei aivan kaikkea – niin ainakin pikaisen valinnan Lontoon elokuvajuhlille.

Ikävä kyllä, tendenssielokuva ei sytytä vaan luo vaikutelman poliittisen agendan tuputtamisesta sekä laittaa jarruvalot loistamaan maahanmuuttoa vastaan. Poliittinen tarkoitushakuisuus peittää esteettiset arvot, eikä elokuva pääse lähellekään sellaista klassisen kauneuden esittämistä, joka on ominaista Suomen elokuvateattereissa parhaillaan pyörivälle ja Pohjois-Italiaan sijoittuvalle Oscar-ehdokkaalle nimeltä Call Me By Your Name.

Ylen puolueellista pakolaisjournalismia

Kun irakilaiset jihadistit Ali Qasim Hammood Beni Zaid ja Ahmed Hussein Ali Ali surmasivat hitaasti kuristamalla ja kiduttamalla kajaanilaisen työmiehen Arto Mikkosen vuonna 2016, Yleisradio ei tehnyt tapauksesta juttua, vaikka tuomiolla oli mittaa 26 sivua. Valtakunnan ylin johto vaikeni asiasta, ja tapauksesta kerrottiin vain niin sanotun vaihtoehtomedian sivuilla.

Nyt Yleisradio lähetti Irakiin persuvihaajana tunnetun toimittajansa Eero Mäntymaan selvittelemään Suomesta palautettujen turvapaikanhakijoiden kohtaloita. – Ja kuin taikaiskusta heti löytyi kerrottavaa, vieläpä täsmälleen samasta pakolaisesta, josta Yle oli sattunut aloittamaan turvapaikanhakijoista kertovan narratiivinsa haastattelemalla häntä viime elokuussa.

Mäntymaa etsi käsiinsä jutussa tarkemmin identifioimattoman ”Alin” (eri Ali kuin edellä mainitut murhaajat) kuolintodistuksen, josta hän on peittänyt nimen, henkilötunnuksen ja omaiset. Sitten Mäntymaa väitti, että tuntemattomat miehet ampuivat poliisin ammattia harjoittaneen Alin joulukuussa heti hänen Bagdadiin saavuttuaan, merkkinä Alia kohtaan jatketusta ”vainosta”.

Mäntymaan todistelu ei kuitenkaan riitä, sillä dokumentaatio on aukollista ja anonyymia, viranomaistodistuksia väärennetään Irakissa ja murhan motiivilta puuttuvat todisteet ja todistajat. Lisäksi syytetyt, epäillyt ja oikeuden tuomio loistavat poissaolollaan. Todistusaineistona Mäntymaa esittää vain oletetun uhrin Suomessa asuvan tyttären kertomuksen (sukulaisuusjäävi) ja oman mielipiteensä.

Muutenkin jutussa haisee mätä koira. Bagdadissa asuu 6,7 miljoonaa ihmistä, ja sen kaupunkialue on 30 kilometriä leveä. On erittäin epäuskottavaa, että Alin vainoajat olisivat löytäneet tai edes muistaneet hänet kahden ja puolen vuoden poissaolon jälkeen ”parissa päivässä”, kuten Mäntymaa väittää, ja sitten noin vain ampuneet hänet kadulle. Mäntymaan mukaan kuitenkin ”[n]eljä laukausta kajahtaa Bagdadissa”, kuten kelpo dekkarissa. Miten ne osuivat Aliin, jonka maahantulosta ei kerrottu kenellekään, joka jo lähtiessään oli paikallinen nobody ja jonka hakeminen on kuin etsisi heinää neulasuovasta?

Vertailun vuoksi todettakoon, että Yleisradio ei sepittänyt systemaattisesti käsikirjoitettuja itkuvirsiä Arto Mikkosen omaisten tuntemuksista, ei esitellyt hänen sukutauluaan eikä ylistänyt hänen nuhteettomuuttaan tai työuraansa suomalaisen yhteiskunnan rakentajana – ei, koska tämä kaikki on varmasti totta. Syy: tapaus ei sopinut turvapaikanhakijoiden väkivaltaisuutta peittelevään narratiiviin.

Sen sijaan Yle tuotti Docstop-sarjaan ohjelman, jossa surtiin murhasta tuomittujen irakilaisten kovaa kohtaloa (aiheesta tässä). Ja nyt Yle lähetti veronmaksajien rahoilla toimittajan Irakiin tekemään junttaavaa juttusarjaa, jossa suomalaisia pelotellaan palautettujen takaisintulolla, ja käännytysten kumoamista perustellaan pakolaisia muutoin uhkaavalla ”vainoajien kostolla”.

Ylen maahanmuuttopropaganda uppoaa ituhippeihin ja demarieläkeläisiin. Vihreiden Emma Kari kyynelehti, että me lähetämme pakolaisten lapset ”maahan, joka juuri tappoi heidän isoisänsä” (myös Arto Mikkonen oli kunnianarvoisa ja varmaankin kaivattu isoisä). Sosiaalidemokraatteja edustavan Viljo Heinosen puolestaan sallittiin väittää Uudessa Suomessa, että ”[m]aahanmuuttovirasto jakaa jo kuolemantuomioita”.

Tällä tavoin todistamaton muuttuu valheeksi valhemediassa. Tosiasiassa ”Alia” ei tappanut hänen kotimaansa eikä Suomen maahanmuuttovirasto, vaan hänen katsotaan joutuneen tavoittamattomien rikollisten uhriksi. Mutta eivätköhän pakolaisten vastaanottamista vaadi vielä pari sataa tieteen punakaartilaistakin saadakseen lisää rahaa yliopistoille ja estääkseen muutoin uhkaavan opetuksen loppumisen.

Asian ydin on tässä: jos jossakin kaukaisessa maassa käydään jengisotaa, ei ole oikein, että sieltä kansakunta hyökkää pakolaisina tai sotilaskarkureina tänne. Siinä tapauksessa heidän pitää paeta myös meitä ja selvittää välinsä paikan päällä. Jos Ali on toiminut poliisiviranomaisena, sitä suuremmalla syyllä hänen olisi alun perinkin pitänyt jäädä puolustamaan lakia ja oikeutta Irakiin eikä luikerrella luopiomaisesti tänne.

Totuus on, että Suomi ei voi, eikä Suomen pidäkään, taata kuolemattomuutta Lähi-idässä asuville vieraiden maiden kansalaisille, ei myöskään niille, jotka käyvät kääntymässä täällä. Sen sijaan Suomen viranomaisten pitäisi suojella suomalaisia ihmisiä Suomessa ja maailmalla, niin kuin Euroopan valtioidenkin pitäisi suojella niiden omien kansalaisten turvallisuutta kaikkialla.

Mutta jostakin syystä vihervasemmistolaisen ja huvitteluliberaalin sumutuksen vallassa olevat poliitikot, viranomaiset ja media eivät niin tee, vaan päästävät Eurooppaan turvapaikanhakijoina esiintyviä sosiaalietuusperäisiä haittamaahanmuuttajia, jotka ovat tappaneet ja pahoinpidelleet sadoittain eurooppalaisia ihmisiä.

On muistettava, että Irakissa tapetuksi väitetty turvapaikanhakija oli käännytyspäätöksen saatuaan lähtenyt Suomesta vapaaehtoisesti. Koska minä olen hyvä, toivon, että Eero Mäntymaa jää toimittajakollegansa Jessica Stolzmannin kanssa pysyvästi Irakiin, aivan niin kuin toivon pastori-sabotööri Marjaana Toiviaisen toteuttavan toiveensa ja muuttavan pysyvästi Tansaniaan. Sillä täytyyhän jokaisen saada elää haluamissaan oloissa ja parhaiden ystäviensä parissa.

Samoin toivon, että Eero Mäntymaa olisi tehnyt rikosjutun toimittajakollegastaan Juhani Kenttämaasta, joka kannusti heittämään erästä autokuskia kivellä nokkaan tämän kiinnitettyä autonsa takaikkunaan tarran ”refugees not welcome”. Mäntymaa ja Kenttämaa ovat aivan toistensa näköisiäkin: Ylen selvää parhaimmistoa, elegantteja ja hienostuneita molemmat, aivan niin kuin ihastuttavan karkea Riku Rantalakin, jonka marinoille Helsingin Sanomissa ja Yleisradiossa riittää aina julkaisutilaa.

Todellisuudessa asiat ovat sosiaalietuusperäisten maahan pyrkijöiden kotimaissa paljon paremmin kuin valheellinen propagandamedia uskottelee. Sotatoimet ovat paikantuneet vain pienille ja rajatuille alueille, niin kuin sotatoimet yleensäkin. Muissa osissa maita mahdollisuudet sisäisten pakolaisten ylläpitämiseen ovat hyvät.

Asiasta kertovat norjalaisen omatoimimatkailijan Chris Lindgrenin valokuvareportaasit, joita hän on tehnyt muun muassa Syyriasta: lähdettyään paikan päälle katsomaan, miten asiat oikeasti ovat. Niitä hän esittelee Unusual Traveller -sivustollaan. Nämä kotimaisen vaihtoehtomedian uutisoimat jutut voi laittaa kilpailemaan valtamedian valheellisen tendenssijournalismin kanssa.

Väyrynen splittaa tai kokoaa Kepun

Keskustan nykyjohto on etääntynyt niin kauas puolueen alkiolaisesta aatesisällöstä, että voidaan kysyä, onko Suomessa keskustapuoluetta lainkaan. Aatteellista tyhjiötä tilkitään monenlaisilla viritelmillä, joista yksi on Paavo Väyrysen kansalaispuolue.

Renny Harlin elokuvan Deep Blue Sea käsikirjoittaja laittoi aikoinaan erään näyttelijän suuhun sanat, joiden mukaan ravintoketjun evoluutiohuipulla, valkohailla, on tukenaan pitkä historiallinen kehitys ja ”aivojen paikalla V8”.

Minulle tuli mieleen, että myös Paavo Väyrynen on eräänlainen väsymätön kone. Välittömästi presidentinvaalien jälkeen hän ilmoitti asettavansa tähtäimekseen eduskuntavaalit ja pyrkivänsä pudottautumaan Brysselistä paikallisen parlamenttimme parketille. Sittemmin saimme ilmoituksen, että hän tavoittelee myös Keskustan puheenjohtajan tehtävää. – Hyvä, että aikaa ja energiaa riittää.

Olen samaa mieltä Väyrysen kanssa siitä, että Keskusta ja istuva pääministeri välttelevät puolueen linjaa koskevaa keskustelua pyrkimällä torppaamaan hänen tavoitteensa haastaa keskustan johtajatroikka. Samoin tuen Kari Uotia hänen arviossaan, että Keskustan johto ja sen käyttämät asiantuntijat ovat vetäneet Väyrysen vaalikelpoisuutta koskevat kielteiset lainluentansa päämäärä-, intressi- ja tarkoitushakuisesti omista tavoitteistaan suitsia kunniapuheenjohtajaa.

Koska Kepu on seilannut viime vuodet vierailla vesillä EU-johteisen, internationalistisen ja federalistisen politikoinnin edistämiseksi, sitä ei voida enää erottaa Kokoomuksesta. Aatteellista keskustelua päämääristä ja arvoista tarvittaisiin. Väyrynen voisi tervehdyttää tilannetta jatkamalla presidentinvaaleissa aloittamaansa haastamista puolueen sisällä.


EU-federalismi yltää sisäpolitiikkaan ja eristää kriitikoita

Kympin kysymys on, miten käy, jos Väyrynen etenee puheenjohtajaehdokkaaksi ja puheenjohtajaksi. En ihmettelisi, vaikka hänen kansanvaltaisuutta henkivä hankkeensa haudattaisiin kaksien rattaiden vuoksi. Pysäytettiinhän hänen ajamansa euroalueen kansanäänestyskin valiokuntakäsittelyssä muotoseikkoihin, ja siten vedettiin matto alta EU:n legitimoimalta kansanäänestysinstituutiolta.

Tapaus antoi näyttöä demokratiajulistusten kaksinaismoralistisuudesta ja siitä, mihin vallan katakombeissa ollaan valmiita, kunhan liittovaltiopolitiikkaa uhkaavat hankkeet saadaan ammutuiksi alas. Tästä kertoo myös päätyminen yhdistysjuridiseen pykäläkoreografiaan, jolla koetetaan nyt kiertää puoluetoiminnalle elintärkeä kansanvallan henki.

Täyttääkseen keskustan säännöissä mainitut vaalikelpoisuusehdot kirjaimellisesti Väyrynen voisi erota kansalaispuolueesta tilapäisesti. Tultuaan mahdollisesti erotetuksi Kepusta hän voisi liittyä siihen takaisin puheenjohtajavaalia varten sekä päättää jatkotekemisistään vaalin perustella.

Itse uskon, että Väyrysellä on sen verran vahva kannatus keskustan agraari- ja konservatiivipiireissä, että hän voisi lyödä puheenjohtajavaalissa pääministeri Sipilän, jonka vetämänä Keskustan kannatus on vajonnut 15 prosentin tuntumaan.

Väyrysen taktiikka on hänelle tyypilliseen tapaan kypsä. Hän on pedannut alleen vain itselleen edullisia tai minimihaitat tarjoavia vaihtoehtoja. Koska varakorttikin pilkottaa Väyrysen hihassa ja hän on ilmoittanut jatkavansa Kansalaispuolueessa, mikäli mandaattia Keskustasta ei irtoa, on Keskustan nykyjohdolle tarjolla pelkästään tappiollisia tai uhkaavia vaihtoehtoja.

Voittaessaan Väyrynen kaappaa vallan puolueensa konservatiivis-krittiselle siivelle, mutta hävitessään hän vie osan kannatuksesta Kansalaispuolueeseen. Väyrysen voitto voisi olla Keskustaa eheyttävä, kun Kansalaispuolue käytännössä poistuisi markkinoilta.

Tappiotilanteessaan Väyrynen voi splitata keskustan kahtia, jolloin Sipilällä on samanlainen hätä kädessä kuin mastot ja purjeet omasta laivastaan polttaneella ja pohjaan pulahtaneella Timo Soinilla. Puolueiden jakautuminen hallituksen tukijoihin ja sisäiseen oppositioon on pahin mahdollinen epäluottamuslause hallituksen politiikalle.


Luonnon kosto keskustalle?

Toimittaja Lauri Nurmi todisteli tunnetusti skuupissaan ja sitä seuranneessa kirjassaan Perussuomalaisten hajoamisen historia (2017), että Kokoomuksella ja Kepulla oli keskeinen rooli Perussuomalaisten eduskuntaryhmän halkaisemisessa kahtia.

Perussuomalaisten uuden johdon syytteleminen ”erilaisesta arvopohjasta” oli kesäisen hallitusteatterin kupletissa pelkkä savuverho ja veruke. Todellinen motiivi oli EU:n liittovaltiopolitiikasta kotoisin oleva pyrkimys savustaa hangoittelijat ja soraäänet sivuun jäsenmaiden hallituksista. Kokoomuksen ja Kepun kotoisena tavoitteena taas oli yritys kiilata kilpailevat perussuomalaiset pois vallasta omaksi edukseen.

Kuten tunnettua, Kokoomus keräsi tässä taktikoinnissa voiton, minkä merkiksi se sai myös eduskunnan puhemiehen paikan. Ja onhan elämä paljon helpompaa, jos ei ole vastustajia. Kansan ja historian tarjoama maailmansisäinen tuomio tulee myöhemmin. Mutta Keskustaa voi jo nyt odottaa luonnon kosto, mikäli Väyrynen tulee repineeksi puolueen rivit halki.

On mielenkiintoista havaita ja todistaa, kuinka Keskustan nykyjohto väyrystelee Väyrystä vastaan. Itse uskon, että Väyrynen putoaa joka tapauksessa jaloilleen ja saa olla tulokseen tyytyväinen kuin korvan takaa rapsutettu kissa.

Väyrysen EU-jäsenyydelle jo alun perin tarjoama vaihtoehto – Pohjolan yhteisö – ei ole välttämättä mikään poliittisen historian kuriositeetti vaan tulevaisuuden vaihtoehto, kun EU ja sen rahaunioni alkavat natista liitoksistaan.

Mykistävän typerää turvapaikkapolitiikkaa

Sisäministeriön alaan kuuluvat muiden muassa poliisi- ja pakolaisasiat, joten ministeriön johtoon ei pitäisi nimittää henkilöitä, joiden pamppu on pehmeä. Kovaa mainetta parantelemaan virastoon nimitellään kuitenkin löysän laatuisia poliitikkoja ja virkamiehiä. Tarja Halonen jatkoi ministeriön kansliapäällikkönä toimineen Ritva Viljasen (sd.) toimikautta vuonna 2008 nimittämällä hänet virkaan valtioneuvoston esittämän kenraali Ilkka Laitisen ohi.

Kristillisdemokraattinen sisäministeri Päivi Räsänen puolestaan nimitti Viljasen seuraajaksi oman puoluetoverinsa, ministeriön hallinnonalaan perehtymättömän maataloustieteilijä Päivi Nergin vuonna 2012, mistä lähtien ministeriön ylin johto ja maahanmuuttopolitiikka olivat kristillisen laupeudentyön paimennuksessa.

Kokoomuksen hallussa sisäministerin virka on ollut kuluvan hallituskauden ajan. Kokoomus ja Keskusta eivät halunneet antaa tehtävää tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa vaatineille Perussuomalaisille, joille se olisi hyvin sopinut ja joiden riveistä olisi löytynyt turvallisuusalan asiantuntemusta. Virassa toimi Kokoomuksen vuoden 2016 palatsivallankumoukseen asti Petteri Orpo, joka hallituksen kriisiytymättä siirtyi puolueen puheenjohtajaksi ja valtiovarainministeriön johtoon. Hänen jälkeensä tehtävää hoiti ”Maailma kylässä” -festivaaleilla tepastellut Paula Risikko.

Ministerikierrätyksen myötä tuuliseksi muodostuneelle ja johtamisongelmasta kärsivälle paikalle nostettiin pikaisesti ministeriaition kultapossukerhoon ylennyt Kai Mykkänen, joka ensi töikseen heittäytyi kontalleen pakolaisongelman vuoksi. Perusteettoman maineen ”Venäjän ja ympäristöasioiden asiantuntijana” saanut 36-vuotias ensimmäisen kauden kansanedustaja potee aitoa viidakkokuumetta ja suoranaista haltioitumista väestöräjähdykseen perustuvan väestöjenvaihdon edessä ja suhtautuu ongelmaan, kuin kyseessä olisi ihastusta herättävä luonnonilmiö.

Kyseessä on Mykkäsen omin sanoin ”nöyräksi vetävä mahdollisuus päästä sukupolven yhden suurimman ilmiön äärelle”.

Uuden Suomen jutun mukaan Mykkänen ilmoittaa kantavansa huolta siitä, että ”Suomen vastaanottokeskuksissa on 10 000 kielteisen päätöksen saanutta turvapaikanhakijaa”. Tosiasiassa hänen kannattaisi olla huolissaan siitä, että puoluetoverinsa Orpo & Risikko päästivät heidät Suomeen, vaikka rajakontrolli olisi voitu ottaa käyttöön, paperittomat käännyttää ensimmäiseen turvalliseen maahan ja laittomasti maassa olevat palauttaa.

Nyt kun ongelma laukeaa Mykkäsen käsiin, tärkein mitä hän osaa sanoa, on kaksinaamaisuudessaan mykistävä pohdiskelu, ”miten kohtaamme heidät inhimillisesti ihmisinä ja samalla varmistamme, että Suomessa ei tapahdu jakoa laillisesti ja laittomasti maassa oleviin”.

He loivat ongelman itse, enkä myöskään minä keksi tätä. Jakautuminen on nyt yhteiskunnan väestörakenteessa vallitseva tosiasia, jota ei olisi pitänyt päästää tapahtumaan ja jota ei pitäisi myöskään jatkaa luukuttamalla Suomeen jatkuvasti väkeä kuin pipoa samalla, kun Tanska, Ruotsi ja monet muut maat ovat ottaneet rajatarkastukset käyttöön tai torpanneet tulijamäärän kouralliseen kiintiöpakolaisia.

Mykkäsen keinoksi ei ole jäänyt muuta kuin hurskas toivomus, että ”Suomen on tärkeä saada kaikki Suomessa laillisesti asuvat aidosti kotoutumaan”. Toive ei tietenkään muutu tosiasiaksi taikomalla, kun resurssit vieraiden ruokkimiseen ovat lopussa. Mutta kun väitteeseensä lisää sanan ”aidosti”, se aidosti saa kylkeensä sellaista magiaa, jonka turvin ongelman voi liudentaa ”aitoon monikulttuurisuuteen”.

Kokoomuslainen ministeri on aidosti monikulttuurinen, kun joku suomalainen menettää työpaikkansa tai kotinsa hänen suosimansa työvoiman maahantuonnin ja saatavuusharkinnasta luopumisen vuoksi.

On poliittisesti kokemattoman märkäkorvaministerin typeryyttä väittää, että ”kyse on Suomen henkisestä ilmapiiristä ja siitä, koetaanko Suomi kansainväliseksi vai käpertyneeksi maaksi”.

Tanskan sosiaalidemokraatitkin ovat Suomen löperöliberaaleja kokoomuslaisia isänmaallisempia otettuaan käyttöön tiukan maahanmuuttopoliittisen ohjelman, joka muistuttaa jäljennöstä Perussuomalaisten ohjelmasta. Tanskalaisten ryhdistäytymisestä kertoi silmät lautasten kokoisina ja moraalipaniikissa monikin suomalainen media. Rohkaisevinta oli demarien puheenjohtajan Mette Fredriksenin ehdotus lähettää turvapaikanhakijat Pohjois-Afrikkaan turvapaikkakäsittelyn ajaksi ja esimerkillisintä kiintiöpakolaisten vastaanottamisen lopettaminen kokonaan.

Laittoman maahantulon ja sosiaalietuusperäisen haittamaahanmuuton lopettaminen ei tee Suomesta ”sisäänpäin käpertynyttä” eikä elätettävien onkiminen maailman turuilta ja toreilta ”kansainvälistä”. Kielteisen päätöksen saaneiden palauttaminen kertoisi hyvästä kansallisesta itsetunnosta, tulevia sukupolvia kohtaan tuntemastamme vastuusta ja kyvystä katkaista matalamielinen pakolaisbisnes, turvapaikkashoppailu ja ihmisoikeuksilla surffailu.

Mykkäsen toiveet, että Suomeen ei saisi syntyä ”laittoman työvoiman markkinoita”, ja että silti tulijatulvaa pitäisi ”kotouttaa”, ovat samanlaisia kuin yhtäaikainen halu laihtua ja ahmia lisää kakkua. Ministerin pyöristelyt ja konditorialiikkeen ikkunasomistukset, joiden mukaan vastaanotettavia voitaisiin ehkä tulevaisuudessa lisätä, jos taloudella menisi paremmin, ovat pelkkää vieraskoreutta. Niillä uskotellaan, että maahanmuuton lisääminen on muka poliittisesti tärkeä tavoite, jota pitää edistää heti kun voidaan.

Tosiasiassa Suomen valtio ei ole olemassa harjoittaakseen vastaanottotoimintaa vaan estääkseen laitonta maahanmuuttoa. Suomeen muuttaminen ei ole myöskään ihmisoikeus. Ihmisarvo puolestaan on funktionalistisista syistä etiikan teorioihin edellytetty postulaatti, jonka tehtävä on varmistaa, että etiikan nimeä voitaisiin niistä käyttää. Sisältä se on kuitenkin ontto, kunnes joku sen määrittelee, ja silloin sille tulee hinta.

Sama kantilainen filosofia, joka otti käyttöön ihmisarvon itseisarvona nojaa myös velvollisuusetiikkaan, siihen, että ihmisillä on velvollisuuksia ensisijaisesti itseään kohtaan, ja jokaisen päävelvollisuus on pitää itsensä ja kansakuntansa omatoimisesti hengissä. Samasta syystä lentoemäntä neuvoo matkaan lähtijöitä: pue ensin happinaamari itsellesi, sillä ilman sitä et voi auttaa itseäsi etkä muita.

Ministerien viisasteluista poiketen homman pitäisi mennä näin: Suomi voi harkita suurten pakolais- ja turvapaikanhakijalaumojen vastaanottamista vasta, mikäli jokaisella suomalaisella on työpaikka ja katto pään päällä. Ja silloinkaan turvapaikka-agenda ei sijoitu kärkeen, vaan listalla on kymmeniä kiireellisempiä asioita, sen jälkeen pitkä matka tyhjää, ja vasta noin sijalla 555 on luettelossa kehitysapu ja pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottotoiminta.

Ei ihme, että vihervasemmistolainen Helsingin Sanomat kuvaili Mykkästä ”edustavaksi ja sovittelevaksi herrasmieheksi” hallitusvaltaa myötäilevässä ja glorifioivassa henkilöjutussaan, sillä Mykkänen toteuttaa vihervasemmiston, EU-eliitin ja pakolaispaarian pienimmätkin toiveet. Ristiriitainen ja patusteleva amatööripolitikointi on kuitenkin aivan eri asia kuin ongelmien sovittaminen niin, että ne ratkeavat eikä niitä tule lisää.

Valtaapitävät näyttävät löytävän pakolaisasioista vastaavaksi ministeriksi aina jonkun huvitteluliberaalin harrastelijan, joka ei ymmärrä yhteiskunnan sosio- ja psykodynamiikasta eikä väestöjen joukkokäyttäytymisen invariansseista ja kausaalisuhteista mitään. Ilmeisesti se on myös ehto käytettävissä olemiseen, koska kukaan viisaampi ei ota kontolleen seurauksia muiden tekemistä virheistä.

Kai Mykkänen kuvailee itseään Twitter-profiilissaan ”sinivihreäksi uudistusmieliseksi ekonomistiksi ja yhteiskuntatuskailijaksi Tontunmäestä”. Tieto ja ymmärrys voisivat vähentää Mykkäsen tuskanpisaroita. Enää en ihmettele, miksi Perussuomalaisten Pirkko Ruohonen-Lerner määritteli ryhmäpuheenjohtaja-aikoinaan puolueensa päävastustajaksi Kokoomuksen. Jussi Halla-aho puolestaan on täysin oikeassa arvioidessaan, että äänestettäessä järkevintäkin kokoomuslaista ääni menee joka tapauksessa Stubbin–Orpon vetämälle vihervasemmistolaiselle maahanmuuttopolitiikalle.

Omassa kaksinaismoralismissaan ja kansallisen edun mädättämisessään Kansallinen Kokoomus on kansallinen sekoomus, eräänlainen vihreiden kaupallinen osasto. Puolue on Keskustan tavoin vinksahtanut Suomen edusta mitään piittaamattomien internationalistien haaveilijakerhoksi Jyrki Kataisen ja Alexander Stubbin puheenjohtajakaudelta lähtien.

Mykkäsen huolenhuokaukset ovat opportunistista moraaliposeerausta, jonka tehtävänä tuottaa hänelle itselleen sosiaalista pääomaa ja omanarvontunoa ”muita parempana ihmisenä” ja kurjien pakolaisparkojen auttajana. Kulut maksatetaan suomalaisten veronmaksajien aarrearkusta.

Eettisenä mannekiinina toimimisen tarkoitus on ostaa pois kokoomuslaisten huonoa omaatuntoa, joka johtuu hyvinvointiporvariston ylensyönnistä, happovaivoista ja makoilusta rinta kaarella voivuoren päällä. Tässä näkyy kokoomuslaisten usko rahan puhdistavaan voimaan, siihen, että henkilökohtaista etäisyyttä pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin voidaan ylläpitää rahalla, toisin sanoen laittamalla kolikoita emalimukiin, jolloin ongelmat pysyvät poissa kotilähiöiden pihapiireistä.

Lasku asiasta kirjoitetaan kuitenkin suomalaisille ihmisille ja verojen nettomaksajille, eli Kokoomuksen äänestäjille, joiden asuinympäristöissä väestölliset voimasuhteet lähestyvät kriittistä pistettä.

Toimittajien kunniattomalla ”kunnialla” syövytettiin sananvapautta

Eräänä merkkinä toimittajien punavihreästä kuplasta on perinnemedian, vaihtoehtoisen uusmedian ja sosiaalisen median piiriin muodostunut kaksi todellisuuden tulkintalinjaa, jotka etääntyvät päivä päivältä toisistaan.

Kun kansalaisten kokemus poikkeaa huomattavasti valtamedian esittämästä narratiivista, median ja ihmisten välille syntyy konflikteja. Kieli kovenee, ja toimittajat sekä heidän yleisönsä ovat (ainakin vertauskuvallisesti) toistensa tukassa tai kurkussa kiinni kiistellessään blogeissa, lehtien palstoilla ja sosiaalisen median laareissa.

Niinpä toimittajakunta pyrkii pitämään kiinni sananvaltansa riekaleista entistä raivokkaammin. Se jopa käräjöi sananvapautensa puolesta muiden ihmisten sananvapautta vastaan, mikä on varsin orwellilainen kannanotto mielipiteenvapauden ja ilmaisunvapauden puolesta.

Helsingin käräjäoikeus tuomitsi äskettäin sakkoon ja vahingonkorvaukseen erään mieshenkilön, joka oli Uuden Suomen toimittaja Linda Pelkosen kirjoittamasta jutusta hermostuttuaan lähettänyt toimittajalle tekstiviestin: ”Toivon hartaasti, että seuraava kulttuuririkastus osuu kohdallesi henkilökohtaisesti. Törkeä ämmä olet”.

Pelkosen kirjoittama ja Kempeleen raiskaustapausta käsittellyt juttu 24.11.2015 herätti laajaa paheksuntaa, sillä toimittaja oli tiedustellut poliisilta, miksi raiskaajien ulkomaalaistaustaisuus piti mainita poliisin tiedotteessa. Vaikka itse kysymys olikin kenties motiiveiltaan neutraali, toimittajan tekemä juttu tuli lukijoiden taholla ymmärrettyä kannanotoksi, jonka mukaan toimittaja asiaa tiedustelemalla oli toivonut tekijöiden ulkomaalaisuudesta vaiettavan.

Tämä ei välttämättä pitänyt paikkaansa, mutta moraalipaniikin vuoksi yleisöt ilmeisesti lukivat siitä ulos omia harhakuviaan vastaavia näkemyksiä vaahdoten lopulta niistä. – Pelkkä väärinkäsityksestä noussut kohu siis: myrsky vesilasissa.

Entä sitten oikeudenkäynti ja tuomio? Helsingin syyttäjäviranomainen Sonja Varpasuo päätti (aivan oikein) esitutkinnan rajoittamisesta vähäisyysperusteella, minkä jälkeen Pelkonen valitti asiasta, ja asianajaja Markku Fredman lähetti kantelukirjelmän valtakunnansyyttäjänvirastoon pyytäen arvioimaan asiaa sananvapauden näkökulmasta. Myös Julkisen sanan neuvosto antoi aiheesta lausunnon, jossa vaadittiin poliisia ja syyttäjää suhtautumaan ”aktiivisemmin sananvapautta uhkaaviin rikoksiin”.

Vuosien 2016 ja 2017 aikana juttu eteni syyteharkintaan, haastehakemukseen syyttäjänvirastolle, oikeudenkäyntiin ja 5.2.2018 annettuun tuomioon. Iältään 45-vuotias mies tuomittiin lopulta kunnianloukkauksesta 15 päiväsakkoon ja 300 euron vahingonkorvaukseen sekä maksamaan yli tuhannen euron oikeudenkäyntikulut.

Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko kiitteli käräjäoikeutta todeten, että ”[t]oimittajaan kohdistuva viestihyökkäys voidaan tulkita pyrkimykseksi rajoittaa sananvapautta. Se ei ole oikeusvaltiossa hyväksyttävää.”

Katsotaanpa kuitenkin tarkemmin, mikä on sananvapauden rajoittamista. Päätöstä voidaan arvostella monella perusteella.

(1) Tapauksessa ovat olleet vastakkain toimittajan sananvapaus ja yleisöjen yleinen sananvapaus. Toimittajan sananvapautta ei voida puolustella tavalla, joka rajoittaa yleistä perustuslaillista sananvapautta etenkään, koska toimittajat ammattinsa puolesta käyttävät huomattavaa valtaa verratuna joukkotiedotuksen yleisöihin. Niinpä tuomio ei ole perusteltavissa toimittajien sananvapauden pohjalta, kuten päätoimittaja Huusko katsoo.

(2) Koska syyttäjälaitoksessa ja tuomioistuimessa nähtävästi ymmärrettiin, ettei sananvapautta voida puolustaa rajaamalla sananvapautta pois yleisöiltä ja toimittajakunnan eduksi, keskityttiin oikeudenkäynnissä tapauksen arvioimiseen kunnianloukkausrikoksena. Kunnianloukkaus puolestaan on asianomistajarikos, eikä siihen liity rikosoikeudellista yleisen edun näkökulmaa tai rangaistavuuden tarkoituksenmukaisuusharkintaa, kuten puolustettaessa ratkaisua ”sananvapaudella”. Koska toimittajien pitää poliitikkojen ja tieteenharjoittajien tavoin sietää ammattinsa puolesta laajaa ja voimakastakin arvostelua, ei tuomio olisi mahdollinen myöskään vetoamalla kunnianloukkaukseen. Tässä mielessä alkuperäinen syyttäjäviranomainen teki oikean ratkaisun rajatessaan tapauksen syyttämiskynnyksen alapuolelle.

(3) On syytä huomata, että kunnianloukkauksen ulkopuolelle on rikoslain tekstissä rajattu tieteellinen argumentaatio ja tapaukset, joilla on laajaa julkista tai poliittista merkitystä, joten kunnianloukkaukseen perustuva syyte on käynyt mahdolliseksi vain fokusoimalla tapaus ammatista riippumattoman yksityisyyden ja henkilökohtaisen kunniansuojan piiriin. Näytön tästä antaa lausuma, jonka mukaan ”[o]ikeus kuitenkin katsoi, että halventavat ilmaisut eivät kohdistuneet Pelkoseen toimittajana, vaan liittyivät hänen henkilöönsä, ja halvensivat häntä henkilönä.”

(4) Edellä mainitusta seuraa, että tuomiolla ei loppujen lopuksi ollutkaan mitään tekemistä asianajaja Fredmanin, Julkisen sanan neuvoston eikä Markku Huuskon kannanottojen kanssa, joilla tuomiota vaadittiin tai puolustettiin sananvapauteen vedoten. Sakko ja vahingonkorvaustuomio langetettiin puhtaasti henkilökohtaisen elämän alueelle liittyvän koetun loukkaantumisen perusteella.

(5) Kunnianloukkaus on tuomion perusteena hutera, sillä syyttämisen kohteena olevaa retoriikkaa kohtaa laajalti kaikkialla, kannanotot liittyvät subjektiivisten mielipiteiden ilmaisuihin ja rikkovat lähinnä sosiaalisia ”hyvän tavan” tai ”soveliaan käytöksen” normeja eivätkä vahingoita kohteitaan tavalla, joka täyttäisi rikoslain tunnusmerkit (ammatin tai elinkeinotoiminnan haittaaminen). Mikäli arvostelu on kovaa tai haitallista, se voi olla myös ansaittua, ja siksi oikea tapa reagoida olisi tarkistaa toimittajan omaa toimintaa, mikäli se ei kritiikkiä kestä.

(6) Koska toimittajakunta ja Julkisen sanan neuvosto yrittävät käyttää ”loukkaantumisesta” annettua rangaistusta oman sananvapautensa ja siihen liittyvän erityisasemansa puolustelemiseen kansalaisten sananvapautta vastaan, on toimittajakunnan ja sitä edustavan järjestön toiminnassa kyse sananvapauden pidättämisestä median omaan valtaan. Näin tuomiota puolusteleva argumentti on kiertynyt ”henkilökohtaisen kunnian” kautta poliittiseksi ja julkisen elämän piirissä vaikuttavaksi kannanotoksi, jonka piirissä rikoslaillisella kunnianloukkaussäädöksellä ei pitäisi olla relevanssia.

(7) Toimittajan ammatissaan toteuttama sananvapaus ja kunnian tai yksityisyyden suoja on tuomion taustalla vaikuttavissa presuppositiossa keinotekoisesti rajattu pois toimittajan yksityishenkilönä nauttimista vastaavista oikeuksista, ja sitten on keskitytty suojelemaan yksityishenkilön oikeuksia. Toisaalta on kuitenkin käytetty ”henkilökohtaisen kunnian suojaa” kilpenä oman ammattikunnan etujen edistämiseksi!

(8) Johtopäätös: ”toimittajan kunniaa” (sosiaalinen normi) on käytetty median vallan puolustelemiseen ja sananvapauden kaventamiseen yleisöiltä.

(9) Yleinen seuraus edellä mainitusta johtopäätöksestä on, että kyseisen tuomion kautta yleisöjen ja kansalaisten perustuslaillinen sananvapaus kärsii tappion toimittajien ammatikseen käyttämää sananvapautta vastaan.

(10) Tämä on ristiriitaista jo sinänsä mutta erityisesti siksi, että yleisön sananvapauden pitää olla laajempaa kuin toimittajien sananvapauden. Toimittajien sananvapaudelle asettavat jo journalistin ohjeetkin muodollista laillista sananvapautta ahtaamman kehyksen.

(11) Koska toimittajien sananvapauden pitäisi olla yleistä sananvapautta kapeampi, tuomiossa on käännetty sananvapauden alaa koskeva perusasetelma täysin päälaelleen. Se puolestaan ei ole hyväksyttävää, sillä juttu päätyi VKSV:n kautta syyttäjälle nimenomaan sananvapauteen vedoten. Lopulta tuomio annettiin täysin eri perusteisiin viitaten, eli henkilökohtaiseen kunniaan liittyen.

(12) Henkilökohtaisella kunnialla ei puolestaan voida perustella perustuslaillisen sananvapauden rajoittamista laajoilta yleisöiltä, kuten uhkaa käydä, jos vastaavat tuomiot saavat jatkokäsittelyissä sitovan ennakkotapauksen aseman. Näistä ja muista tässä kirjoituksessa mainituista syistä on toivottavaa, että Helsingin käräjäoikeuden antama tuomio kaatuu ylemmissä oikeusasteissa.

(13) Edellä mainitun oikeusfilosofisen argumentaation ohella myöskään pragmaattinen näkökulma ei tue yleisöjen tuomitsemista kritiikistä, jota ne esittävät toimittajia kohtaan, sisältävätpä nuo arviot sitten aggressiivista tai pahennusta herättävää kieltä tai eivät. Vertauskuvallisina kannanottoina ne joka tapauksessa ovat olleet vaikutusvallattomia. Perustaessaan tuomionsa symbolisiin näkökantoihin, kuten raiskaustoiveisiin, tuomioistuimet nojaavat pelkkään spekulatiiviseen tai hypotettiseen aineistoon ja sen vastaanottajissa herättämiin subjektiivisiin tuntemuksiin, joista ei pitäisi olla tuomion pohjaksi. Koska sormi, joka osoittaa kuuta ei ole kuu, ei myöskään raiskaustoive ole raiskaus tai sillä uhkaaminen. Niinpä tuomiota ei voitu lukea myöskään laittomasta uhkauksesta, ja ainoaksi tuomitsemisen verukkeeksi jäi kunnianloukkauksen veräjänrako, josta luikertelemalla tuomio saatiin aikaan deduktiivisesti: päättämällä ensin syyllisyydestä ja etsimällä käsiin syyllinen. VKSV on pudottanut syyttämisen rimaa niin alas, että maalaisvallesmannitkaan eivät mahdu ryömimään sen alta, ja lautamiesten pururata on syyttäjien järjenjuoksua ajatellen liian pitkä.

(14) Oikeuksien toimintaa sitoo universaalisuusperiaate. On kuitenkin mahdotonta ajatella, että kaikista vastaavanlaista halveksuvaa kieltä sisältävistä kannanotoista olisi nostettavissa syytteitä. Mikäli tuomioistuimet perustavat täydellistä suvaitsemattomuutta edustavan nollatoleranssinsa ”ämmittelystä” rankaisemiselle, joutuvat tulilinjalle Jämsän äijätkin. Sellaiset tuomiot loukkaisivat ihmisten perusoikeuksia ja kansanvaltaista yhteiskuntaa enemmän kuin ne hyvittäisivät mielensä pahoittajien kärsimyksiä. Ennakolta vaikuttavana ratkaisuna tällainen päätös vaikuttaisi äärimmäisen haitallisesti siihen, mitä kansalaiset katsovat voivansa esittää toimittajia ja mediaa vastaan jatkossa. Siten se johtaisi käytännössä itsesensuurin vaatimukseen kansalaisille ja välillisesti myös perustuslain vastaiseen ennakkosensuuriin.

(15) Vertailun vuoksi voidaan panna merkille, että Suomessa ei ole (ainakaan minun havaintojen mukaan) luettu yhtään tuomiota perussuomalaisiin poliitikkoihin kohdistetusta halveksunnasta, herjaamisesta, solvaamisesta, kunnianloukkauksesta tai laittomasta uhkauksesta. Toimittajat ovat voineet vääristellä perussuomalaisten ihmisten sanomisia ja haukkua heitä perättömästi esimerkiksi ”rotutohtoreiksi” ilman, että myöskään Julkisen sanan neuvosto olisi antanut asiasta mitään huomautusta. Pelkosen tapauksessa JSN on voinut päätyä suorastaan ratkaisijan rooliin, sillä sen intressisidonnaiset (JSN on median edustaja) lausunnot kelpuutetaan jostakin järjen vastaisesta syystä todistusaineistoksi oikeudenkäynneissä, vaikka kyseessä ei ole myöskään viranomainen. Tosiasiassa JSN ei ole median (sinänsä naurettava) ”itsesäätelyelin”, jollaisena se esiintyy, vaan se on median puolueellinen etujärjestö, joka ei arvostele mediaa vaan hyökkää ”journalistin ohjeineen” niitä ihmisiä vastaan, jotka arvostelevat mediaa. Tämä osoittaa, kuinka puolueellista asioiden käsitteleminen syyttäjälaitoksessa, tuomioistuimissa ja median edustuselimissä nyt on. Vaarassa on tätä kautta perustuslaillinen yhdenvertaisuus.

(16) Oikeussosiologisena huomiona voidaan todeta, että loukkaantumisesta on tullut kansanhuvi, jolla muutamat ammatikseen pahastujat kiusaavat eri mieltä olevia ja pyrkivät käyttämään viranomaisia oman valtansa välineinä. Erityisesti ovat kantelupukkeina esiintyneet muutamat nuorehkot neidot, jotka huomattavaa valtaa käyttävien tiedotusvälineiden suojista ovat käynnistäneet vyörytyskampanjoita heitä arvostelleita yleisöjä vastaan. Linda Pelkosen tapauksen ohella mieleen muistuu Turun Sanomien toimittajan Rebekka Härkösen Jussi Halla-ahoa vastaan aloittama hyökkäys, jossa Halla-ahon esittämä kritiikki esitettiin yksiselitteisesti, suorasukaisesti ja deluusiomaisesti ”vihakampanjaksi” ja ”somevainoksi”. Toisen esimerkin tarjoavat Yleisradion toimittajan Jessikka Aron jo pitkään potemat vastoinkäymiset ja hänen kyvyttömyytensä vastata ansaitsemaansa arvosteluun muulla tavoin kuin syyttämällä kriitikoitaan ”Venäjän agenteiksi” tai moittimalla yleisöjä ja muita tiedostusvälineitä vainosta tai häirinnästä. Myös täysin vastaansanomattomia paljastuksia, joihin medialla ei ole ollut nokan koputtamista, on tullut esiin. Eräs on Yleisradion ”faktantarkistajan” Johanna Vehkoon paljastuminen vasemmistonuorten aktivistiksi.

(17) On kenties ymmärrettävää, että valtamedian toimitukset asettuvat omien intressiensä ja ammatti-identiteettinsä vuoksi tukemaan kitisijöitään ihan vain lavastaakseen näyttöjä ”sankarillisista toimittajista” tai puolustaakseen hurskaasti ja puhtain purjein ”sananvapauden asiaa”, vaikka kyse olisi sananvapauden pois korventamisesta. Tällaisessa toiminnassa on piirteitä kollektiivisesta narsismista ja häiriökäyttäytymisestä, jonka mukaisesti muutamat toimittajat katsovat tehtäväkseen jakaa yleisöjä ystäviin ja vihollisiin. Hankkeensa vahvistamiseksi he marttyyrisoivat itsensä olettaen, ikään kuin uhriutuminen tuottaisi tietoa todellisuudesta. Toimittajan tehtävä on tehdä totuudenmukaisia juttuja maailmasta eikä työskennellä persoonansa performoimiseksi tai oman julkisuuspositionsa parantelemiseksi.

(18) Nykyisten ”some-pöyristymisten”, ”some-raivon” ja ”vihapuheeseen”, ”rasismiin” sekä ”ihmisoikeuksiin” viittaavan retoriikan keskellä on syytä muistaa, että suuri osa median käyttämästä argumentaatiosta on täysin ideologista, käsitesisällöiltään määrittelemätöntä ja tyhjäksi jätettyä blanco-argumentaatiota, jossa vahvoja mielleyhtymiä herättävät käsitteet on otettu käyttöön täysin tendenssimäisen manipulaation ja propagandan välineinä. Paikkaansa pitävät vanhat sanonnat: ”Ilman lähteitä ihminen vain väittää, ja lähteiden kanssa hän väittää, mitä joku muu väittää”, ”Vain huorat ja varkaat huutavat kunniansa perään, mutta jokainen kunniallinen kansalainen pitää itse huolta maineestaan” ja ”Arguing with a fool proves there are two”.

On suuri tyhmyys kuvitella, että sensuroiminen ja tuomioilla ripittäminen vähentäisivät niin sanottua ”vihapuhetta”. Päinvastoin: vastalauseiden tukahduttaminen vain lisää kansalaisten katkeruutta ja epäluottamusta valtamediaa kohtaan. Sosio- ja psykodynamiikkaa tuntien on oletettavaa, että sensuroinnin tuloksena kasvaa aineellinen väkivalta, mikäli kantta pidetään kattilan päällä.

Puheena oleva tuomio on tietenkin vain yksi osa kaiken kattavaa sananvapauden pois syövyttämistä, josta huolestuttavaa näyttöä ovat antaneet lähes kaikki ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” ja ”uskonrauhan rikkomisesta” langetetut tuomiot. Sananvapauden tila on synkistymässä myös Saksan käyttöön ottaman sensuurilain myötä, kun Internet-operaattorit velvoitettiin poistamaan kaikki sellainen aineisto, joka voi herättää vihareaktioita tai kiusaantumista jonkun vastaanottajan päässä.

Sama sairaus vaivaa Euroopan unionia, joka painosti Googlen, Microsoftin, Twitterin ja Facebookin harjoittamaan palveluidensa piirissä sensuuria. Huonoin tilanne on kuitenkin Suomessa, jota on jostakin syystä erehdytty pitämään sananvapauden mallimaana. Objektiivinen numerotieto kertoo aivan muuta.

Eurooppalaisen Oikeusturvan Keskusliitto ry (EOT) on todennut, että Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on jakanut 15 viime vuoden aikana Suomelle enemmän tuomioita kuin muille pohjoismaille yhteensä. Suomi on saanut 15 vuodessa 74 langettavaa päätöstä. Samaan aikaan Ruotsi on todettu syylliseksi 22 kertaa, Norja 19 kertaa, Tanska 9 kertaa ja Islanti 6 kertaa.

EOT toteaa, että ”Suomen oikeuslaitoksen ja EIT:n tulkinnat perusoikeuksista näyttävät eroavan toisistaan. EIT on yleensä painottanut sananvapauden ja vapaan tiedonvälityksen merkitystä, kun taas kotimaiset oikeusistuimet ovat korostaneet yksityisyyden suojaa.” EOT jatkaa: ”On olemassa näyttöä siitä, että kansalliset tuomioistuimet avoimesti ja vapaasti vastustavat Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen päätöksiä ja jättävät huomiotta ihmisoikeuslainsäädännön päätöksenteossaan.”

Järjestö päättää lausuntonsa johtopäätökseen, jonka mukaan ”EOK:n tietojen mukaan viimeaikainen kehitys Suomessa on johtanut siihen, ettei yksittäisillä kansalaisilla ole mahdollisuutta puolustaa tasapuolisesti oikeuksiaan erityisesti tilanteissa, joissa vastapuolena on vahvan taloudellisen tai valta-aseman omaava taho.”

---

Päivitys 8.2.2018: Valtioneuvosto irtisanoi tänään valtakunnansyyttäjä Matti Nissisen hänen tultuaan tuomituksi virkavelvollisuuden rikkomisesta. Nissinen oli kunnostautunut ”vihapuheeksi” väitetyn yhteiskuntakritiikin sensuroijana ja vastustajana. Syyte Uuden Suomen toimittajalle palautetta antaneita kansalaisia vastaan nostettiin Nissisen määräyksestä, vaikka kihlakunnansyyttäjä oli katsonut aiemmin, ettei tapauksessa ole syytteen aineksia. Nissisen tuomitseminen viittaa ironisesti ja kohtalomaisesti virkamieskunnan korruptoituneisuuteen ja kaksinaismoralismiin. Linda Pelkonen oli tehnyt rikosilmoituksen myös 18-vuotiasta mieshenkilöä vastaan hänen nimiteltyään Pelkosta ”petturihoroksi”, mutta teini-ikäinen välttyi syytteeltä. Pelkonen puolestaan toimii nykyisin feministis-vihervasemmistolaisen ”MustRead.fi”-portaalin osakkaana ja politiikan toimittajana.