Nuoret homofobian nuotassa

Kristillisten yhdyskuntien ja eräiden poliittisten tahojen ajojahdit homoja ja muita seksuaalivähemmistöjä kohtaan eivät ole irrallisia ilmiöitä. Ne ovat osa homoseksuaalisuutta kohtaan tunnettavaa laajempaa vastenmielisyyttä, jonka alkuperä on lajinsäilytysstrategisessa perheen ideologiassa: siinä samassa heteroseksuaalisessa ja pohjimmiltaan ristiriitaisessa normatiivissa, jonka aiheuttamasta väestöräjähdyksestä kärsii koko maailma. Tämän käsityksen mukaan seksuaalisen nautinnon tavoittelu on alistettava lisääntymiselle, ja muut kehollisen nautinnon muodot arvotetaan kielteisesti.

Filosofiselta kannalta on tietenkin samantekevää, onko ihminen homo vai hetero vai jotakin siltä väliltä. Olemusajattelu on muutenkin melko yksinkertaistavaa ihmissuhteissa, sillä ihmissuhteita ohjaa paljolti se, kenen yksilön kanssa kukin haluaa hengata. Yksilöiden väliset erot ovat usein merkittävämpiä kuin sukupuolten erot. Tässä mielessä koko jako hetero- ja homoseksuaaliseen käyttäytymiseen kohtelee ihmisiä pakkopaidan tavoin.

Empiirinen tutkimus joka tapauksessa osoittaa, että suurin osa ihmisistä tuntee seksuaalista kiinnostusta vain joko omaan sukupuoleensa tai toiseen sukupuoleen. Tässä mielessä on perusteltua puhua erikseen homoseksuaalisuudesta ja heteroseksuaalisuudesta. Jaon merkitys on näkynyt – paitsi myönteisenä mahdollisuutena tiedostaa oman identiteettinsä luonne – myös tiettynä kahtiajakona ja vastakkainasetteluna, joka on katalysoinut eri ihmisryhmien välille epäluuloja ja vihaa.

Homoihin kohdistuva viha ei ole ominaista vain tietyille henkilöille tai yhteisöille, vaan se pesii kaikkialla. Vaikka yhteiskunnan normit ovatkin muuttuneet hyväksyvämmiksi homoseksuaalisuutta kohtaan, puhujien äänensävy muuttuu heti, kun homoseksuaalisuus alkaa koskea itseä. Väkivallan pesistä pahimmissa eli perheissä on tyypillistä, että vanhemmat hyväksyvät kyllä homoseksuaalisuuden ”yleisellä tasolla”, mutta suhtautuminen vaihtuu, kun käykin ilmi, että perheen nuori on homo tai lesbo. Tämä tekee kiistelystä jatkuvasti ajankohtaista, ja homoseksuaalisuuden tiedostaminen sekä elämän aloittaminen homoseksuaalina näyttääkin olevan ajasta aikaan samanlaista. Siihen liittyy konflikteja, jotka homonuorten on jollakin tavoin käsiteltävä vapautuakseen heteroseksuaalisen valtakulttuurin tuottamasta ahdistuksesta.

On harhaanjohtavaa ihmetellä, ”miksi homofobiaa esiintyy vielä 2000-luvulla”, sillä yhteiskunnan kehitys ei ole mikään yksiselitteinen eikä yksisuuntainen asia, kun homofobiaa ylläpitävät dynaamiset tekijät säilyvät joka tapauksessa perheideologioiden sisällä. Tyypillistä on, että äidit (nuo toivossa väkevät, jotka kaiken näkevät) pyrkivät kynsin hampain kieltämään jälkeläisensä homoseksuaalisuuden. He käyttävät aivan samanlaisia verukkeita kuin kristilliset piirit, jotka vetoavat uskomukseen homoseksuaalisuuden ”ohimenevyydestä”. He ovat katkeria tiedosta, että eivät ehkä saakaan lapsenlapsia.

Isät puolestaan vaikenevat tuppisuina sekä yrittävät peittää harmistumisensa. Homoille itselleen vanhempien suhtautumisesta on yleensä pelkkää haittaa. En tiedä yhtään sellaisia homonuorten vanhempia, jotka hyväksyisivät jälkeläistensä homoseksuaalisuuden ilman mitään vastalauseita, ja kaikkein suvaitsevimpienkin heteroiden suhtautuminen aiheuttaa homoille ainakin jonkinlaista ylimääräistä vaivaa. Usein sanotaankin, että on vain kahdenlaisia heteroita: niitä, jotka vihaavat meitä avoimesti, ja niitä, jotka vihaavat meitä salassa. Mielestäni ne, jotka vihaavat avoimesti, ovat rehellisempiä ja sikäli vähemmän vaarallisia, sillä heitä on helpompi hallita.

Seurakuntanuorten ryhmät ovat täynnään homoja, sillä homot hakeutuvat usein pois heteroiden tavanomaisista tapahtumista ja heteroravintoloista päätyen ”epäseksuaalisiksi” miellettyihin toimintayhteyksiin kirkon nuorisoryhmiin. Muutamat homot ovat löytäneet niissä toisensa, ja se on heidän onnensa. Samalla on kuitenkin vaara, että seurakunnissa homot päätyvät nuottaan, jossa heitä pakotetaan rimpuilemaan kahden maailman kansalaisina.

Homonuorten surma ei ole kuitenkaan vain kristillinen kirkko, vaan heidän pahin ongelmansa on heteroseksuaalinen perhe, jonka muodostavat yleensä heidän omat vanhempansa. Tyypillistä on, että heterovanhemmat painostavat nuoria henkisellä väkivallalla, jota olen kutsunut heterofasismiksi. Heterovanhemmat kertovat homonuorille, että he eivät saisi tapailla ihastuksiaan, ja haukkuvat heidän rakastamansa ihmiset pataluhiksi. Homoseksuaaliset nuoret yritetään erottaa toisistaan tuomioistuinten, psykiatrien ja muiden rautakankien voimalla varsinkin, jos 16 ikävuoden raja ylittyy edes viisarin värähdyksen verran. Sellaista kellontarkkuutta harvemmin kohdataan heteroiden seurustelukysymyksissä, vaikka tulevan vävyn tai miniän pärstä ei miellyttäisikään vanhempia.

Monet vanhemmat toimittavat homoseksuaaliset nuorensa psykologien ja lääkäreiden konsultaatioihin ”parantaakseen” heidät homoseksuaalisuudesta. Kun nämä puolestaan löytävät homoista yhtä vähän vikoja kuin Pontius Pilatus Jeesuksesta, vanhemmat ottavat yhteyttä uskovaisiin psykologeihin tai uskovaisiin psykiatreihin sekä muihin ”taitaviin teologeihin”, jotka loihtivat homoseksuaalisuutta pois ihmisestä.

Tällä tavoin he pilaavat homonuortensa elämän, ja nuoret alkavat epäillä heissä itsessään olevan jotakin vikaa. Pahimmassa tapauksessa nuori menee niin sanotusti kaappiin, ja hänen kehityksensä viivästyy. Vanhemmat puolestaan katsovat tekevänsä nuorelle palveluksen, kun he varoittavat nuorta ”pilaamasta elämäänsä” ”homoseksuaaliksi ryhtymisellä”, ikään kuin seksuaalinen suuntautuminen olisi nuoren oma valinta. Ja mikäli biseksuaali nuori päättää ihan itse valita homoseksuaalisen elämäntavan, siihen hänellä on itsemäärämisoikeutensa pohjalta täysi oikeus, eikä yhteiskunnan tule sanktioida enemmistöjen normeista poikkeavaa käyttäytymistä niin kuin se nyt tekee.

Heterovanhemmat painostavat nuorta menemään tietysti myös armeijaan olettaen, että siellä ihminen tulee heteroksi. Tosiasiassa ihminen tulee armeijassa kämäiseksi, sairaaksi, vammaiseksi, likaiseksi ja epähygieeniseksi ja joutuu käyttämään niinkin eroottisia miehisyyden perikuvia kuin *jalkarättejä*. Armeijan tehtäväksi on aina mielletty homoseksuaalisuuden pois kitkeminen, sillä on ajateltu, että tässä aggressiivisuuden tyyssijassa homomiehetkin voivat ehdollistua vihaamaan toisiaan. Heteromiehet taitavatkin vihata toisiaan ihan luonnostaan, mikä puolestaan selittää heteroseksuaalisen valtakulttuurin epätoivoisuuden.

Heterovanhemmat pettyvät, jos poika tai tyttö ei armeijassa muutukaan heteroksi. Joka tapauksessa heterovanhemmat muistavat ohjata nuoria salaamaan oman homoseksuaalisuutensa varoittaen, että ”homona ihminen ei saa varmastikaan työtä!” Todellisuudessa heterot itse pilaavat homojen elämää olemalla myöntämättä työpaikkoja homoille. Työelämästä heterot tekevät ilotonta ja ideologioiden sävyttämää pakottamalla ihmiset mielipidevankeuteen sekä kieltämällä heidän persoonansa. Samoin heterot tuhoavat jälkeläistensä elämää väittämällä homojen menettävän myös ystävänsä, mikäli he kertovat avoimesti olevansa homoja. Todellisuudessa homonuorten ystävät hyväksyvät usein ihmiset sellaisina kuin he ovat, ja mikäli eivät hyväksy, sellaisia ystäviä kukaan tuskin kaipaa.

Pahimpia heterofasismin muotoja edustavat vanhempien, tuttavien ja sukulaisten utelut, joilla he tiedustelevat homopojilta heidän tyttöystävistään ja lesbotytöiltä heidän poikaystävistään niin rippi- kuin ylioppilasjuhlissakin. Juuri tämä heteroseksistinen normatiivi ja sen mukainen seksuaalinen ahdistelu aiheuttavat homonuorille hämmennystä ja tekevät seksuaalivähemmistöliikkeiden valistustyön välttämättömäksi. Heteroseksuaalinen olettamus vallitsee valtakulttuurina, ja siksi homoseksuaalisen elämän mahdollisuus on tuotava esiin heterovaihtoehtoa painokkaammin, myös yhteiskunnan tuella.

Heterovanhemmat turmelevat itse omat suhteensa lapsiinsa olemalla hyväksymättä heidän homoseksuaalisuuttaan. He huolestuvat jo varhain poikiensa ja tytärtensä harrastuksista, jotka voidaan mieltää ”homoseksuaalisiksi”. Jos poika ei pelaa jalkapalloa tai jääkiekkoa ja riko kaikkea eteensä osuvaa, häntä pidetään ”mahdollisesti homona”. Niinpä vanhemmat koettavat kitkeä homoseksuaalisuuden pois taivuttelemalla jälkeläisiään tekemään edes jotain heteromaista, esimerkiksi pienen rikoksen, josta vanhemmat voivat olla ylpeitä ja säilyttää siten toiveensa ja elämänvaleensa jälkeläistensä heteroseksuaalisuudesta.

Heterovanhempien suhtautumisessa on kyse heidän kokemastaan häpeästä. He itse pelkäävät menettävänsä omat ystävänsä ja joutuvansa naapuriensa pilkan kohteeksi, jos käy ilmi, että perheen nuori onkin homo tai lesbo. Isiä harmittaa ajatus siitä, että myös heidät itsensä voidaan mieltää homoiksi tietyn perinnöllisyyteen liittyvän oletuksen perusteella (”homoleima kestää pojalta isälle”). Heitä kaduttaa ja hävettää, että he ovat insinöörien saunaillanvietoissa yhtyneet homoista veistettyihin vitseihin. Lopulta pilkka on vaarassa kääntyä heihin itseensä, kun käy ilmi, että heidän oma poikansa tai tyttärensä onkin homo. Tyhmyyksissään he purkavat näin syntyvän vihansa lapsiinsa, sillä jäätyään omista sanoistaan kiinni eivät ymmärrä olevansa itse kaikkien asenteellisten ongelmien alkuperä ja syy. He kieltävät mieluummin jälkeläisensä kuin luopuvat kerjäämästä suosiota omilta tuttaviltaan, joiden sosiaalisesta hyväksynnästä he ovat kaulaansa myöten riippuvaisia omassa mikkihiirimäisessä pienuudessaan.

Heteroiden ylläpitämä homofobia on järjetöntä juuri siksi, että useimmat maailman homot ovat heteroiden itsensä tuottamia. Vihamielisyys on kuitenkin ymmärrettävää, sillä porvaristo ei ole koskaan hävennyt surmata jälkeläisiään oman kunnianhimonsa tyydyttämiseksi. Omalla kielteisyydellään heterot tuottavat itse juuri ne ongelmat, joista he homoja moittivat, esimerkiksi salailusta johtuvat irralliset ihmissuhteet. Silloin kun homot epäonnistuvat ihmissuhteissaan, syy on usein heteroseksuaalisen valtakulttuurin, joka on tehnyt kaikkensa pidättääkseen parisuhteiden legitimaation vain heteroiden yksinoikeudeksi.

Mikäli mahdollista, heterovanhemmat pyrkivät tekemään homoseksuaaliset jälkeläisensä myös perinnöttömiksi joko jakamalla enimmän osan etukäteen heteroseksuaalisille jälkeläisilleen, tuhlaamalla kaiken itse tai typistämällä perinnön vain lakiosaan, sillä ”eihän lapseton homo omaisuudella mitään tekisi”. Merkittävin homojen perinnöttömiksi tekeminen tapahtuu kuitenkin poliittisen vallankäytön tasolla: homoseksuaalit jätetään osattomiksi julkisen ja poliittisen vallan perimyksestä jakamalla tärkeät yhteiskunnalliset tehtävät vain heteroille ja heteroiden kesken.

Samalla kun isät rikkovat kaikki ne myönteiset tunteet, joita pojilla ja tyttärillä on ollut heihin itseensä, äidit (nuo kultaiset kuohitsijat) roikkuvat poikiensa munissa kiinni koettaen kieltää heiltä heidän aikuiselämänsä. Tyypillistä on, että homonuoret menettävät vanhempiensa tarkkailussa myös kykynsä ja halunsa kohdata toisia homoja, sillä he tulevat arvioineiksi omia ihmissuhteitaan vanhemmiltaan välittyneiden asenteiden kautta. Sitä puolestaan sanotaan läheisriippuvuudeksi tai masennukseksi, ja tuloksena on itsemurhia.

Poikki. Homoseksuaalisella nuorella ei ole käsitykseni mukaan mitään muuta mahdollisuutta elää vapaata elämää kuin katkaista suhteensa kaikkiin sellaisiin tahoihin, joiden piirissä esiintyy kuvatunlaista henkistä väkivaltaa. Sillä ollessaan tekemisissä väärien ihmisten kanssa homot joutuvat joka päivä suhteuttamaan tekemisensä näihin typeryksiin ja heidän mielipiteisiinsä. Monet homonuoret ovat joutuneet toimimaan jopa eräänlaisina terapeutteina vanhemmilleen koettamalla opettaa heitä hyväksymään sen, mitä seksuaalisuus on.

Tämän henkisen napanuoran ylläpito on kuitenkin tavattoman rasittavaa. Se syö homonuorten voimavaroja. Olemalla perheen tai kirkon uhreja homonuoret omaksuvat ympäröivien ihmisten asenteet suhteessa itseensä. Näin syntyvä kielteinen minäkuva ja negatiiviset käsitykset puolestaan pesiytyvät heidän ihonsa alle, jossa ne rajoittavat heidän henkistä toimintakykyään vähintäänkin alitajuisesti. Sieltä niiden ulos äyskäröiminen tieteellisesti perustelluissa terapioissa kestää noin 5–10 vuotta.

Käsitykseni on, että homojen lieväkin vastustaminen saa aikaan perheissä, kirkossa ja koko maailmassa pelkkää haittaa. Vähäpätöiseltäkin näyttävä kielteisyys riittää yleensä poistamaan luottamuksen vanhempien ja nuorten väliltä, sillä nuoret eivät voi tietää, kuinka suuri periaatteellinen kielteisyys taustalla loppujen lopuksi vallitsee, ja siksi jo pienet vihjeet tekevät vanhempien ihmisten kielteiset kannat selviksi tehokkaasti. Kysymys on paljon vakavammasta ja syvemmästä asiasta kuin julkisessa sanassa on haluttu myöntää. Esimerkiksi kirkko antaa edelleen hiljaisen hyväksyntänsä järjestöjensä piirissä esiintyville eheytysliikkeille, jotka taivuttelevat nuoria itse kieltämään oman itsensä. Tällainen propaganda vetoaa erityisesti yksinäisiin nuoriin, joille se tarjoaa näennäistä sosiaalista hyväksyntää sillä ehdolla, että nuori kääntää oman seksuaalisuutensa itseään vastaan.

Olen pohtinut pääni puhki, miten saisin heteroseksuaaliset aikuiset ja vanhemmat ihmiset ymmärtämään, että homonuorten taivuttelu oman homoseksuaalisen olemuksensa vastaiseen elämäntapaan on yhtä vahingollista kuin raiskaus tai lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Niinpä siitä tulisi rangaista yhtä ankarasti. Homonuoria ei pitäisi taivutella mihinkään sellaiseen, mitä he eivät ole, vaan rohkaista oman olemuksensa mukaiseen elämään.

Teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008) lähestyin homojen ja heteroiden eroja muun muassa arvouniversumin käsitteen kautta. Homoilla ja heteroilla on todellakin hyvin erilainen arvomaailma, ja paikoin nämä erot ovat yhteen sovittamattomia. Nähdäkseni jokaisella ihmisellä tulisi kuitenkin olla tässä maailmassa sijansa.

Onnittelen jokaista homoseksuaalia siitä, että häneltä vaadittavassa vapautumisen prosessissa on mahdollisuus tulla itsenäisemmäksi ja seksuaalisesti tietoisemmaksi ihmiseksi kuin kukaan hetero voi omista lähtökohdistaan olla.

Samalla kehotan jokaista homokielteistä vanhempaa pohtimaan, mitä tai keitä heidän vastalauseensa oikeastaan hyödyttävät. Nähdäkseni ne ainoastaan pysyttävät ja vahvistavat sitä heteroseksististä normatiivia, joka on ongelmien pääasiallinen syy. Mikäli homojen asema muodostuu yhteiskunnassa vaikeaksi esimerkiksi työpaikkojen tai ystävien menetysten vuoksi, syy siihen on yksinomaan niiden ihmisten, jotka omalla homofoobisella asennoitumisellaan saavat aikaan kaikki vastoinkäymiset. Myös vaalien lähestyessä jokaisen on jälleen syytä pohtia, kenelle antaa äänensä, jos haluaa pitää kiinni vapaasta ja ihmisten onnellisuuteen tähtäävästä yhteiskunnasta.