20. huhtikuuta 2016

Mitä on rasismi?


Olen pitkän elämäni aikana nähnyt monenlaisia yrityksiä määritellä, mitä on rasismi. Nykykeskustelussa rasismin määritelmä on laventunut niin, että rasismina voidaan pitää jo kaikkea sellaista ajattelua, mikä ei edistä tuomitsijan omia poliittisia päämääriä. Määritelmä muistuttaa tällöin retorisen warrantin käänteistä määritelmää; warranttina voidaan pitää kaikkea, mikä palvelee puhujan omia tarkoitusperiä.

Ajankohtaisen näytön rasismin tämäntapaisesta ymmärtämistavasta antoi Bloggaja.fi-sivuston ylläpito, joka sulki perussuomalaisen kansanedustaja Mirja Tolppasen blogin pitäen sisältöä ”rasistisena”. Nähdäkseni kirjoituksissa ei ollut mitään rasistista tai edes sopimatonta (käsitykseni mukaan poliittisessa keskustelussa ei ole yleensäkään mitään sopimatonta). Mutta turmiollista kansanvallalle on, jos nettinörtit alkavat toimia lapsenvahteina kansanedustajille ja määritellä ”kokonaisarvioihinsa” vedoten sitä, mitä mieltä asioista saa olla.

Entä itse rasismi? Mitä se on?

Vulgaareimman määritelmän rasismille veti hihastaan nuori tutkija Lena Näre, joka toimii sosiologian tenure track -apulaisprofessorina Helsingin yliopistossa. Tämän kuun alussa ilmestyneessä Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä hän lausui, että ”[k]aikkea rasistista puhetta tai toimintaa yhdistää se, että hävitetään ajatus yksilöstä.” Ja lehden toimittaja Jussi Ahlroth jatkoi: ”Tämä on yksinkertaisin tapa määritellä rasismi: ihmistä ei nähdä ihmisenä, vaan ryhmänsä edustajana.

Näreen kannanotto on surkuhupaisa, sillä hänen oma oppiaineensa sosiologia on vuosisadan ajan operoinut nimenomaan ryhmän käsitteellä ja opettanut näkemään ihmiset ryhmiensä edustajina. Tämän yliyksilöllisen metafysiikan tuloksena on usein kadotettu ajatus vapaasta ja itsemääräävästä yksilöstä. Tämän mukaan myös suuri osa sosiologiasta ja muista sosiaalitieteistä voisivat olla mitä ankarinta rasismia, sillä ne nimenomaan ”hävittävät ajatuksen yksilöstä”.

Näreen esittämässä valossa mikä tahansa käsitteellinen nimeäminen voisi olla rasismia, sillä käsitteiden käyttäminen ylipäänsä nimeää olioiden tai ilmiöiden luokan. Esimerkiksi tuolin käsitteen käyttäminen viittaa tuolien ryhmään, miehen käsitteen käyttäminen miessukupuoleen kuuluvien ihmisten ryhmään ja niin edelleen. Postmodernisteille tämä kaikki on tietysti ”rasismia”, sillä heidän todellisuuskuvaansa ei mahdu sen enempää olemuksia kuin käsitteiden nimeämiä luokkiakaan.

Näin ajatellen myös suomalaisen käsite olisi vakavasti rasistinen, sillä se viittaa suomalaisten ihmisten ryhmään; tosin tämän kaltaisella ”rasismilla” on vahva käytännön perustelunsa siinä tosiasiassa, että suurimpiin yhteisiin nimittäjiin perustuva sosiaalinen selektio ja järjestyminen parantavat yhteiskunnallista tehokkuutta. Siten ne ovat kaiken yhteiskunnallisen toiminnan ehtoja. Tässä mielessä ominaisuuksiin pohjautuva valikointi kuuluu ihmisten luonnolliseen käyttäytymiseen; esimerkiksi parinmuodostus on hyvin kategorista ja poissulkevaa tavalla, joka olemusajattelun vastustajien mielestä olisi tietenkin mitä hurjinta ”rasismia”.

Rasismia olisi Näreen määritelmän valossa myös kaikki sellainen poliittinen teoria, jossa yksilöt uhrataan järjestelmille tai poliittisille totalitarismeille, kuten sosialismissa. Mutta tätä hän ei näytä huomaavan lainkaan. Rasismia olisi erityisesti sellainen sensuurin harjoittaminen, jonka tuloksena ihmiset eivät saisi eivätkä voisi edustaa itseään tai näkemyksiään vaan jossa mielipiteemme alistettaisiin poliittisten vastustajiemme tarkastettaviksi ja vihervasemmistolaiseen ajatusklusteriin sitoutumattomat karsittaisiin pois, niin kuin tapahtuu.

Omituista on, ettei rasismin tätä kautta esiin pilkistävä huolestuttavuus ole välittynyt Näreen tajuntaan ollenkaan, etenkin kun hän kuuluu samaan vasemmistoliittolaisen taloustieteilijän Markus Jäntin johtamaan porukkaan, joka kiirehti tuomitsemaan myös Poliisiammattikorkeakoulun (sinänsä tärkeää tietoa tarjoavan) maahanmuuttoraportin viime helmikuun lopulla.

Rasismia näyttää olevan tämän jengin mielestä kaikki sellainen, mikä ei tue sosialistisen tai kommunistisen teorian näkemyksiä yhteiskunnasta. Kun maastosta välittyvä kuva on erilainen kuin oman maailmankuvan kartta, on tutkijakunta pahasti eksynyt, ja kartta kannattaisi hylätä.

Loistavaa älyllistä oivaltamista

Tuohon eksyneiden kulkueeseen kuuluu myös hyvinvointisosiologian professori Juho Saari Itä-Suomen yliopistosta. Paha vain, että nämä pillipiiparit johtavat harhaan myös kaikkia muita ihmisiä ja saavat toimestaan varsin korkeaa palkkaa. Katsotaanpa, kuinka Helsingin Sanomien toimittaja Anna-Stina Nykänen hyödynsi köyhyysasiantuntijana esiintyvän Saaren näkemyksiä. Nykänen kysyi ja Saari vastasi:

Entä jos Suomeen tulisikin 100 000 pakolaista? Ehkä hyvinvointivaltion turvaverkko repeäisi lopullisesti. Hyväosaiset jatkaisivat elämää muurien takana. Kauhukuva. Tulisiko meistä Amerikka? Mitä ajattelee Juho Saari, hyvinvointisosiologian professori? Pakko kysyä.

100 000 pakolaista ei väräyttäisi systeemiä, Saari vastaa. Heidät asutettaisiin kouluille ja kasarmeille. He saisivat alennettua toimeentulotukea. Hiljalleen jengi integroitaisiin koulutukseen ja normaaliin asumiseen. Rahasta selvittäisiin: kustannus olisi aika kohtuullinen suhteessa kaikkiin sosiaalimenoihin.


Totuus on täysin toisenlainen. Kolmisenkymmentä tuhatta viime vuonna maahan heilahtanutta pakolaista ja turvapaikanhakijaa tekivät valtion budjettiin 1,5 miljardin euron loven, ylittivät valtiontalouden koko liikkumavaran, pakottivat leikkaamaan asumistuesta, opintotuesta ja yliopistojen toimintamenoista, laittoivat kuntien sosiaalitoimen sekaisin, mullistivat asuntojonot ja pienten paikkakuntien väestörakenteen sekä aiheuttivat tietenkin myös oikeutettua vastustusta, jonka vihreät, sosialistit, kommunistit ja taiteilijaliberaalit tuomitsivat ”rasismiksi”.

Juuri näin se aitokin rasismi sitten kasvaa: dynamiittityperän politiikanteon tuloksena, joka perustuu harhaanjohtavaan asiantuntija”tietoon”.

”Suomen maahanmuuttotilanteen tarkasti tunteva” Päivi Nerg on todennut suomalaisten ihmisten itsemääräämisoikeutta halveksuvaan sävyyn: ”Nyt vasta monelle on valjennut, että olemme osa EU:n sääntelyä. On tajuttu, että emme voi itse päättää kaikesta.” Myös hän vakuuttaa haluavansa elää monikulttuurisessa Suomessa, mutta ”kokemus on kuitenkin osoittanut, että sellaista Suomea ei voi rakentaa mahtikäskyillä”. Toiveet, oletukset ja poliitikkojen omat utopiat olisikin syytä pitää erillään tosiasioista.

Jokin realiteetti on siis valjennut myös kansliapäällikkö Nergille, joka oli Päivi Räsäsen löytö Tarja Halosen etäpäätteenä toimivan Ritva Viljasen tilalle ja jonka pätevyys on samaa luokkaa kuin Eva Biaudet’n hänen hakiessaan vähemmistövaltuutetun virkaa. Mitään pätevyyttä ei ollut, kuten käy ilmi esimerkiksi tästä.

Mutta maahanmuuton kulupiikki on edelleen auki, eikä lopullisista palautus- tai kotoutuskustannuksista tiedetä kuin se, että ne nousevat. Työvoiman tarpeesta puolestaan tiedetään, ettei maassamme ole pulaa sen enempää työvoiman määrästä kuin laadustakaan vaan yksinomaan halvasta työvoimasta.

Salonkikelpoisesta rasismista

On väärin, että yliopistotehtävissä ja hallinnon asiantuntijatehtävissä saa toimia puhumalla läpiä päähänsä ja laatia perättömiä ja pelkästään poliittisen vihamielisyyden motivoimia lausuntoja, joita on tullut minunkin kohdallani vastaan useita.

On kielteistä, että yliopistollisiin työpaikkoihin ja asiantuntijatehtäviin nimitetään jatkuvasti tyyppejä, joiden merkittävin ansio on Vihreän liiton tai jonkin vasemmistopuolueen jäsenkirja ja kyseenalaistamaton kannatus maahanmuuton, monikulttuurisuuden ja feminismin ideologioille tai joillekin niitä edustaville uskonlahkoille.

Minäpä kerron teille vuorostani, mitä on rasismi. Rasismia on se, että minulle ei ole laajasta tuotannostani huolimatta myönnetty koskaan yliopistoista mitään tehtävää tai virkaa. Sen sijaan virkoja, määrärahoja, tutkimustukia, projekteja ja apurahoja on kaksin käsin myönnetty poliittista vihervasemmistoa edustamaan sitoutuneille thomaswallgreneille (Sdp), panuraatikaisille (Vas.), heikkihiilamoille (Vihr.), jp-rooseille (Vas.) ja heikkipatomäille (Vas.) sekä heidän kymmenille kellokkailleen. Sen sijaan toimintasaartoon asetetaan jokainen, joka poikkeaa tiedepoliittisesta internatsismin ideologiasta.

Ranskalainen kansallismielinen filosofi Alain de Benoist kirjoitti, että ”[i]hmisen tappaminen hiljaisuudella on murhan hyvin hienostunut muoto, josta käytännössä saa saman hyödyn kuin oikeasta salamurhasta – lisäksi siitä jää salamurhaajalle hyvä omatunto”. Yliopistoissa ihmistä ei tarvitse tappaa; riittää kun viedään hänen työpaikkansa ja esiintymislavansa sekä suljetaan hänen mikrofoninsa. Orjuus on pahinta nimenomaan akateemiseksi vapaudeksi puettuna, sillä yliopistolliset punikkifasistit julistavat puolustavansa ”sananvapautta” ja ”ihmisoikeuksia” juuri silloin, kun heidän harjoittamansa sorto on pahinta.

Itse en pyri tukemaan millään tavoin vasemmiston puoluetoimistoksi muuttunutta yliopistolaitosta, sillä olisi epäeettistä uhrata työpanoksensa organisaatiolle, joka karkottaa piiristään eri tavoin ajattelevat, vaatii moninkertaiset näytöt ei-toivotuiksi julistetuilta, harjoittaa jatkuvaa lähtöruutuun palauttamista, syrjii suomenkielisiä virantäytöissä ja lyö suomeksi julkaisutyönsä tehneitä kansainvälisyyden puukolla selkään.

Samanaikaisesti suosikeiden vajavaisuuksia katsotaan läpi sormien, ja tohtoreiksi ja dosenteiksi toimitetaan pelkillä artikkelinivaskoilla ilman ensimmäistäkään näyttöä itsenäisestä tutkimustoiminnasta ja ilman yhtäkään kokonaisuuksien hallintaa osoittavaa kirjaa.

Varjopuolena tässä diskriminaatiossa, mielipiderasismissa ja tiedon panttauksessa on kotimaisen yhteiskuntakritiikin tuhoaminen ja se, että opiskelijat eivät saa tietää, millaista todellinen tiede ja filosofia ovat, vaan heidät kasvatetaan poliittisen korrektiuden ja kansainvälisyyden punavihreään kuplaan. (Aiheesta lisää tässä artikkelissani.)

Niin Juho Saari kuin ”vakinaistamispolulla” oleva Lena Närekin esiintyvät maahanmuuttoasioiden tuntijoina, ja media rakentaa heille uraa, mutta minkäänlaista ymmärrystä suomalaisen yhteiskunnan toiminnasta en ole heidän ajattelustaan löytänyt. Heidän visionsa on pimeä niin kuin ammattiankeuttajilla yleensä. Vasemmistolaisperäisen diskurssin suossa laverteleminen ja englanninkieliseen käsitehämäryyteen hukuttautuminen näyttää olevan se tieteellinen ansio, joka heidät on pätevöittänyt toimeen. Asemaansa verrattuna heidän kannanottonsa edustavat törkeää alisuorittamista.

Salonkikelpoiselta rasismilta näyttäisi yliopistoissa välttyvän, kun kuuluu tiettyyn poliittiseen ryhmään. Tässä mielessä rasismia todellakin on kaikki, missä ihmistä ei arvioida yksilöllisten suoritustensa mukaan vaan sen mukaan, suostuuko ihminen klusteroitumaan ja sotkeutumaan poliittisen vihervasemmiston verkostoihin.

Tämän määritelmän ulkopuolelle jää tietenkin myös niitä pieniä rasismin murusia, joissa selektion peruste on rodullinen, mutta tästä ei ole nyky-Suomessa näyttöä – paitsi ehkä käänteisen syrjinnän muodossa, kun kantaväestöön kuuluvia ihmisiä diskriminoidaan työpaikkojen täytössä.

Yliopistoissa ja hallinnossa vallitseva rasismi on poliittisen vihervasemmiston ja internationalistien luoman mielipidevallan tuella harjoitettavaa terroria.