23. huhtikuuta 2016

Syrjinnästä vapaat alueet ja turvallisen tilan politiikka


Natseja moitittiin aikoinaan siitä, että he piirtelivät rajoja ja sektoreita eri puolille yhteiskuntaa sekä harjoittivat kansanryhmien erottelua. Monikultturistit ovat nyt omaksuneet saman taktiikan.

Monikulttuurisen kirjaston rakentaminen on sisällytetty osaksi Helsingin kaupunginkirjaston strategiaa. Kun tämän politiikan perusteella harjoitetaan sensuuria ja vähintäänkin aineistoja hylkäävää tai hyväksyvää valikointia, kyse ei ole tiedonkulun edistämisestä vaan poliittisen ideologian toteuttamisesta.

Poliittisen linjanvedon ohella monikulttuurisen kirjaston ideologia on johtanut myös määrällisiin vääristymiin, kun vieraskielistä kirjallisuutta on hankittu kokoelmiin suhteessa lukijoiden määrään enemmän kuin suomen- tai ruotsinkielistä. Kirjasto on harjoittanut ideologista syrjintää myös silloin, kun se on päättänyt, ettei kirjastojen kokoelmiin hankita maahanmuuttokriitikoiden teoksia lainkaan.

Kirjastolaitoksen sisältä päin säteilevänä kritiikkinä kirjastonhoitaja Heikki Poroila julkaisi jo lähes vuosikymmen sitten teoksen Luurangot portinvartijan kaapissa (BTJ 2007), jossa hän viittasi muun muassa siihen, että kirjastolaitoksessa hankintapäätökset tehdään useasti vain naisten ehdoilla ja naisten toiveita toteuttaen, siis feministisesti. Noista ajoista tilanne ei ole parantunut vaan pahentunut.

Töölön kirjasto on tehnyt kaikkensa paljastaakseen syyllisyytensä ja huonon omantuntonsa. Kirjasto on kehdannut laittaa pääoveensa suurikokoisen, kieltotaulua tai liikennemerkkiä muistuttavan tarran, jossa ovat sanat: ”Syrjinnästä vapaa alue”. Samanlainen kyltti on ilmestynyt myös monien muiden kirjastojen ulko-oveen.

Tämä tarkoittanee, että kyseisissä kirjastoissa jokin tietty ajattelu, ajatusten edustaminen tai informaation jakaminen ei ole sallittua ja että kirjasto harjoittaa sensuuria. Se voi kertoa myös käsityksestä, ettei tiettyjä ihmisiä haluta kirjaston ovesta sisään lainkaan. – Keitä he ovat? Todennäköisesti maahanmuuttokriitikoita ja sovinistisina pidettyjä miehiä, jotka kysyvät, mistä täältä voi lainata Jukka Hankamäen, Jussi Halla-ahon, Timo Hännikäisen, Henry Laasasen ja muiden pahisten kirjoja.

Okei, tunnustan. Myös minä olen joskus narissut syrjinnästä. Tosin Setan taannoisilla vapautuspäivillä samaa syrjinnänvastaista kieltotaulua käytettiin ironisesti: paikalle väsätyn ankkalammen koristeena. Niinpä kyse ei ollut yksiselitteisen tosikkomaisesta valituksesta vaan parodiasta.

Pelkään kuitenkin pahoin, että Töölön kirjaston ovessa kyltti ei ole vitsin vuoksi vaan tahallisesti karkottamassa pois osaa kirjaston kävijöistä ja kunnallisveron maksajista. Mitä syrjinnänvastaisuutta se sellainen on, joka diskriminoi kirjaston omaa käyttäjäkuntaa yhtä pahasti kuin Etelä-Afrikasta tunnetut apartheid-kilvet?

Silmäni olivat pudota päästä, kun havaitsin, että tämä sama kyltti oli löytänyt tiensä myös Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan päärakennukseen, jossa se komeilee sekä käytävän varrella että politiikan tutkimuksen laitoksen oveen kiinnitettynä. – Miksi syrjinnän vastaisuutta pitää julistaa yliopistossa? Yliopiston tehtävä ei ole vastustaa eikä puolustaa mitään vaan edistää totuuden tavoittelua.

Syrjinnän näkyvä vastustaminen oirehtii yliopistoissa siitä, että kylttien kiinnittelijät ymmärtävät tekevänsä jotakin väärin. He itse edustavat poliittista tarkoitusperää ja pyrkivät estämään vapaan argumentaation lavastamalla sen ”rasismiksi” tai ”syrjinnäksi”. Sillä tavalla poliittinen vihervasemmisto ja feministit suojelevat omia valheitaan ja syrjivät tiedepoliittisesti meitä, jotka arvostelemme muun muassa maahanmuuttoa, feminismiä ja monikulttuurisuuden ideologiaa.

”Syrjinnästä vapaan alueen” taakse linnoittautuminen on poliittisen defension muoto. Kommunistit ja sosialistit käyttävät yliopiston turvamuureja omien itsepetostensa suojeluun: jatkaakseen itsetyydytystään seiniensä sisäpuolella.

Kirjastojen, yliopistojen ja muiden julkisten informaatio-organisaatioiden ei tule olla punavihreässä kuplassa asuvien poliittisia bunkkereita, joiden sisällä vallitsevaa ajatusmaailmaa kuvataan Jodie Fosterin tähdittämässä elokuvassa Panic Room.

Domeeniajatteluun liittyy myös turvallisen tilan käsite. Feministit ovat pyrkineet tekemään ”turvallisen tilan politiikasta” tieteellistä alkamalla puhua omista tilankäytöllisistä rajauksistaan ja vaatimuksistaan tieteellisissä yhteyksissä. Feministit ovat kirjoittaneet turvallisesta tilasta suorastaan Einsteinin nerokkuudella:

Turvallisemman tilan politiikka on yritys luoda käytäntöjä, jotka saavat ihmiset kokemaan olonsa turvalliseksi, ottamaan vastuuta epämiellyttävistä tilanteista ja yritys luoda tapoja muuttaa nämä epämiellyttävät tilanteet paremmiksi sen sijaan että niitä pitäisi vaan sietää. Sanavalinta ’turvallisemman’ eikä ’turvallisen’ viittaa ajatukseen että täysin turvallista tilaa ei kaikille pystytä luomaan takuuvarmasti vaikka se onkin toiminnan tavoitteena.

Näiden banaalien toteamusten joukosta puuttuu enää maininta, että ”turvallinen tila ei ole vaarallinen vaan nimenomaan turvallinen”. Ainakaan minä ei hyväksyisi siteeratun kaltaisista sisällöistä koostuvaa opinnäytettä vaan pitäisin sitä selvästi hylättävänä johtuen argumentaation puppumaisuudesta ja sisällön tyhjänpäiväisyydestä.

Hullunkurista on, että feministit epäilevät yliopistojen ja julkisten puhetilaisuuksien areenoja ”turvattomuudesta” mutta eivät miellä epäturvallisiksi sellaisia spatiaalis-temproaalisia olotiloja, joissa he voivat tulla maahanmuuttajien raiskaamiksi. Jatkossa lukijaa valaistaan käyttäytymisohjeilla, joissa selitetään, miten ”turvallisessa tilassa” pitää elää: ”Älä häiritse ketään sanallisesti, koskemalla tai tuijottamalla. Ei:n sanominen tarkoittaa ei:tä. Lopeta tai muuta käytöstäsi jos toinen sitä pyytää.

Nykynaisen nimi on tietenkin ”Ei!”, ja feministit osaavat toki esittää ympäristölleen vaatimuksia. Mutta muuttavatko he itse omaa käyttäytymistään silloin, kun se osoittautuu nymfopossumaiseksi?

En erehtyne, mikäli oletan, että yllä siteerattu katkelma on valunut vakaumuksellisen telaketjufeministin kynästä. Oletteko muuten koskaan kuulleet, että osallistujat ”häiritsisivät” toisia osapuolia tieteellisessä seminaarissa ”koskettamalla” tai tissivakoon tuijottamalla? Entä sanallinen ”häirintä”?

On kenties ymmärrettävää, että feminististen ajatusrakennelmien kaataminen koetaan ”häirinnäksi”, sillä valheiden kumoaminen voi olla kiusallista niihin uskoneille. Mutta tämä ei merkitse, että epätieteellisen maailmankuvan arvostelemisessa olisi jotakin vikaa.

”Turvallisen tilan politiikka” on merkki feministien ympärilleen rakentelemista karsinoista, joissa he toivovat voivansa jatkaa piehtarointiaan uhaten samalla muita ihmisiä sensuurilla, kostolla tai henkisillä läimäytyksillä. Kun kaksiarvoisen sukupuolieron edustaminen ja kaikenlainen feminismin arvostelu mielletään vaaralliseksi syrjinnäksi tai rasismiksi, on Hitler-kortti lyöty pöytään, eikä turvattomuudesta nyyhkyttäjillä ole muuta mahdollisuutta kuin hävitä.

Turvallinen tila on vaarallinen, sillä sen sisäpuolelle luotu omahyväisyyden ilmapiiri estää ihmisiä altistamasta itseään ja ajatuksiaan arvostelulle. Sitä kautta se estää heitä oppimasta mitään.