16. huhtikuuta 2016

Rajasopimus Venäjän kanssa on Suomen selkeä etu


Tämän viikon tärkeimpiä uutisia oli Suomen ja Venäjän solmima kahdenvälinen sopimus, jolla rajoitetaan pohjoisten rajanylityspaikkojen liikennettä muilta paitsi Suomen, Venäjän ja Valko-Venäjän kansalaisilta.

Sopimuksen syntyminen on Suomen kansallisten etujen mukaista; juuri sen merkiksi aloitteen teki nimenomaan Suomi rajoittaakseen pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden virtaamista maahamme. Sopimuksen sisältö puolestaan ei ole poliittisesti niin huono kuin mediassa on yritetty väittää. Käytännöllisesti sopimus on lähes välttämätön.

Yhtenä merkkinä maahanmuuttotilanteen huolestuttavuudesta alkavat kaikki kansalaiset vähitellen tuntea keskeisten valtiosopimustemme pääasiallisen sisällön. Schengenin sopimus velvoittaa sopimusmaita käsittelemään pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden hakemukset ensimmäisessä turvallisena pidetyssä maassa, johon he saapuvat. Suomi on ensimmäinen turvallinen Schengen-maa, johon hakijat saapuvat itärajan takaa. Niinpä olisi katastrofi, mikäli Suomi joutuisi ottamaan tutkittavaksi, käsittelemään ja mahdollisesti hyväksymään kymmenien tuhansien Venäjän kautta saapuvien siirtolaisten hakemukset.

Lehdistössä hallituksen toimintaa on haukuttu viittaamalla siihen, että Venäjä on ohjannut pakolaisvirtoja maahamme tietoisesti: painostaakseen Suomea kahdenväliseen sopimukseen ja hajottaakseen sitä kautta EU:ta. Iltapäivälehdistö on hehkuttanut estottomasti Venäjän nootilla, ilmeisesti palauttaakseen mieleen Kekkosen aikaisen noottikriisin.

Tietenkin Suomi voisi käännyttää Venäjältä tulijat pitäen Venäjää ”turvallisena maana”, mutta pikakäännytyksetkin tuntuvat kestävän, ja varsinkin Ruotsista tulleiden oleskelu tahtoo jäädä pysyväksi. Totuus asiassa on, että pakolaiset ja turvapaikanhakijat vyöryvät rajojen ylitse ihan omasta aloitteestaan. Samalla tavoin heitä on virrannut Norjaankin. Totuus on myös se, että ulkoministeriöt vaihtelevat vuosittain useita kymmeniä nootteja, jotka ovat tavanomainen viestintämuoto ministeriöiden välillä, joten dramatisointi on ollut tältä osin turhaa.

Mikäli Venäjää moititaan Suomen painostamisesta, on kysyttävä, eivätkö muka Bryssel ja EU ole painostaneet Suomea maahanmuuttoasioissa. Nimenomaan Euroopan unioni on ohjannut viime vuodesta lähtien tietoisesti pakolaisia ja turvapaikanhakijoita Suomeen niin sanotun taakanjakoperiaatteen pohjalta, vaikka periaate ei perustu mihinkään valtiosopimukseen ja rikkoo myös Schengenin sopimuksen ideaa. Se on vastoin myös YK:n pakolaissopimusta, jonka tarkoitus on taata turvapaikka lähinnä poliittisille pakolaisille eikä muodostaa jatkuvaa siltaa massamaahanmuutolle ja väestöjen vaihdolle Euroopassa.

Suomen sopimusta Venäjän kanssa voidaan arvostella siitä, että Venäjä sulki rajan (Suomen alkuperäisen aloitteen vastaisesti) myös EU- ja ETA-kansalaisilta. Tätä voidaan kuitenkin pitää ymmärrettävänä tilanteessa, jossa EU on kohdistanut talouspakotteita Venäjään, eikä mikään maa solmi mitään sopimusta kenenkään kanssa, ellei se hyödytä jollakin tavoin myös toista sopijaosapuolta. Koska Venäjän ei olisi ollut pakko tehdä Suomen kanssa sopimusta lainkaan, sopimuksen syntyminen voidaan nähdä myös Venäjän myönnytyksenä Suomelle. Se on merkki siitä, että naapuruussuhteet toimivat jokseenkin tyydyttävästi muista ongelmista huolimatta.

Heidi Hautalan tapaisten poliitikkojen mielestä Suomen ei olisi pitänyt tehdä oman etunsa mukaista rajasopimusta muiden EU- ja ETA-kansalaisten vähäiseksikään tappioksi. Toinen vaihtoehto olisi kuitenkin ollut se, että pakolaisten virta rajan ylitse jatkuisi, aivan kuten Sauli Niinistö totesi. On myös huomattava, että haitta muiden EU- ja ETA-maiden kansalaisille on marginaalinen, sillä toisten unionimaiden kansalaiset eivät ole Suomen pohjoisia rajanylityspaikkoja juuri käyttäneet.

Pidän Suomen hallituksen menettelyä neuvokkaana ja pragmaattisesti viisaana. Poikkeaminen EU-maiden ruodusta osoittaa, että Suomella on oma itsenäinen ulkopolitiikka. Se osoittaa, että Suomi ei ole Brysselin komenneltavissa vaan toimii tarvittaessa oman etunsa mukaisesti. Tällä tavoin monet muutkin EU-maat ovat hioneet ulkopolitiikkansa ja rajakäytäntöjensä yksityiskohtia varsinkin Etelä- ja Itä-Euroopassa, jossa pakolaiset ja turvapaikanhakijat uhkaavat romuttaa koko sosiaali- ja väestörakenteen. Unkari on rakentanut aidan, ja Viro on rajoittanut vastaanottokiintiön viiteensataan tulijaan, jotka pakolaiskriisin ratkettua palautetaan.

Hallitusta ja ulkoministeriötä kohtaan osoitettu kritiikki osoittaa lähinnä sen, että aina kun vihreät ja vasemmisto jostakin räksyttävät, se on merkki siitä, että oikeaan suuntaan ollaan menossa. Harmillista sopimuksessa on, että se on voimassa ainoastaan 180 päivää. Toinen varjopuoli on, että itärajan muut rajanylityspaikat ovat yhä auki ja että niillä vanhan hyvän käytännön odotetaan pätevän.

Nähtäväksi jää, vuotaako tynnyri siitä, mistä lauta on matalin. Omasta mielestäni Suomen pitäisi ottaa käyttöön Schengenin sopimuksen alakohdan mukainen sisärajavalvonta Ruotsin-rajalla, jotta maamme voisi välttyä joutumasta nykyistä enempää Lähi-idästä ja Afrikasta saapuvan muuttoliikenteen loppusijoituskohteeksi.