Väkivallan romantisointi elokuvissa

Olen jälleen itsenäisyyspäivän aattona katsellut huvin ja harrastuksen vuoksi muutaman suomalaisen sotaelokuvan. Tänään menivät läpi Ilkka Vanteen Lupaus ja Olli Saarelan Rukajärven tie.

Vaikka samapa tuo, mitä kiekkoja tässä pyörittelee. Kaikille sotaelokuville näyttää olevan ominaista romantisoiva suhtautuminen sotaan: sukupuolten kohtaaminen esitetään väkivallan kautta ja rakkaus kytketään väkivallan teemaan.

Selitykseksi ei tarvitse tarjota mitään kansallisrunoilijan vänrikkiä, ei edes everstiluutnanttia, jonka dilemma on tunnetusti siinä, että ”päivisin toivoisi olevansa eversti ja öisin luutnantti”.

Miksi romantiikalle etsitään näyttämö sotien tapahtumista myös Hollywood-draamoissa? Suurten tunteiden, dramatiikan ja tragedian luomiseksiko? Romantiikkaahan voisi rakentaa vaikka high school -leffaan, jolloin tuloksena olisi tosin komedia tai tragikomedia.

Miehen ja naisen suhde taitaa olla olemukseltaan jollakin tavoin väkivaltainen. Sekä feministien että heitä arvostelevien miesten näkökannat viittaavat siihen. Ja sotaelokuvat täydentävät tilanteen.

Yhteiskuntamme on vastoin yleisiä väittämiä erittäin matriarkaalinen. Heteromies ampuu konepistoolilla Karjalassa naisten vuoksi. Huutaessaan viimeisiksi sanoikseen äitiä hän kuolee syyllisen nimi huulillaan. Palatessaan verissä päin naisen syliin hän on toiminut sankarillisen heteromiehen tavoin ja ottaa vastaan kunniamerkin saapas vihollisen verta puolillaan.

Tämä kompleksinen perinne on sivullisille vaikea ymmärtää. Toivoisi, että myös heteromiehelle irtoaisi maallisia iloja vähemmällä. Me homot kun emme sodi sen enempää lehmistä kuin laitumistakaan. Taidanpa tästä livahtaa Dtm:n viralliseen itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoon.