Turhia tohtoreita

Kun naapurukset kohtasivat ennen vanhaan, he kyselivät toisiltaan, ”joko teillä on se priimuskeitin?” Kun ihmiset kohtaavat nykyään, he tiedustelevat toisiltaan, ”miten väitöskirjan teko sujuu?” Tohtoriksi väittelemisestä on tullut todellinen maanvaiva. Yliopistoissa ja kotioloissa väännetään väitöskirjoja täysin mitättömistä aiheista. Joillakin aloilla tutkimusaiheet ovat päässeet jopa loppumaan, tai niillä ei ole mitään teoreettista eikä tieteellistä mielenkiintoa. Väitöskirjoja tehdään auton peräöljyjen vaihtamisprosessista ja nypläyskerhojen sosiaalisista suhteista.

Syynä tähän on opetusministeriön harjoittama tyhmä politiikka, jonka mukaisesti yliopistoja patistellaan tuottamaan tohtoreita 1600 kappaleen vuosivauhdilla. Tämä on ehdottomasti liikaa verrattuna parinkymmenen vuoden takaiseen 400 väitökseen. Merkille pantavaa on, että viranomaisvalta kiskoo yliopistoista nimenomaan ”tohtoreita”, ”väitöksiä” ja ”väitöskirjoja” mutta ei tiedettä, tutkimusta eikä sellaisia tuloksia, jotka merkitsisivät jotain. Kriteerit ovat vain määrällisiä. Perusongelma on, että yliopistojen rahoitus on kytketty tutkintojen tuottamiseen. Vahinkoa aiheuttaa yliopistojen tulosohjausjärjestelmä kokonaisuudessaan.

Totuus on, että tämä yhteiskunta ei tarvitse 1600 tohtoria vuodessa. Entinen 400 riittää, ja siinäkin on tohtori vuoden jokaiselle päivälle – pyhäpäivälle teologian tohtori kaupan päälle! Koska korkeatasoisten väitöskirjojen ilmestyminen on harvinaista, yliopistot yrittävät peitellä sitä tosiasiaa, että määrällisten kriteerien vuoksi tutkimusten laatu on romahtanut. Esimerkiksi Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta luopui kokonaan väitöskirjojen arvostelemisesta arvolausein, ja tutkimukset vain ”hyväksytään”.

Perusteena käytettiin sitä, että kokemusten mukaan muutamat tarkastajat ovat valmiita hyväksymään väitöksen kiittävällä arvosanalla, kun taas toiset eivät olisi valmiita hyväksymään edes saman työn alkuehtoja. Akateemisen asiantuntijavallan mielipiteenvaraisuus on tosiasia, mutta siitä ei suinkaan seuraa, että kriteerejä pitäisi lieventää, vaan niitä pitäisi tiukentaa.

Tohtorinväitösten yleistymisen myötä tutkintojen oma arvo on laskenut. Niiden myöntäminen tuo mieleen pankkien luotonannon 1980-luvun lopulla. Itse onnistuin väittelemään tohtoriksi toista kymmentä vuotta sitten aikana, jolloin tutkintojen suorittamisella oli vielä jonkinlaiset kriteerit. Sen sijaan nykyään tohtorintutkinto vastaa entistä lisensiaatintutkintoa. Juuri tämän merkiksi lisensiaatintutkinto onkin käytännössä poistettu.

Tutkintojen omaa arvoa koskevan inflaation lisäksi toinen seuraus on ollut tieteen yleisen tason lasku. Se, että jokin selvitys toteaisi tieteen olevan ”ihan yhtä hyvää tai jopa parempaa kuin ennenkin”, ei tarkoita, että väitösten kautta tuotettaisiin sellaisia merkityksiä, jotka osoittavat todellista oppineisuutta. Väitöksestä saatetaan tahallaan antaa korkeakin arvosana ihan vain ”korkeatasoisuuden” todistelemiseksi, vaikka työ olisi täydellistä nollatutkimusta.


Kepuleita demaritohtoreita

Yksi ryhmä, joka on osannut käyttää taitavasti hyväkseen yliopistojen halukkuutta tutkintojen myöntämiseen, on poliitikot. Poliitikoilla on suuri intressi osoittaa olevansa ”asiantuntijoita” ja hankkia puolueelliselle argumentaatiolleen tieteellinen tuki (joka käytännössä osoittautuu tietenkin vain näennäistieteelliseksi). Paavo Väyrynen aloitti nykypoliitikkojen tohtorimenuetin jo 1990-luvun alussa väittelemällä ruotsinkielisellä teoksellaan Åbo Akademissa.

Syynä ruotsinkielisen korkeakoulun valintaan oli se, että poliittiset suhdanteet Helsingin yliopistossa olivat hänelle epäedulliset. Myös dosentuurin Väyrynen haki (samasta syystä) Lapin yliopistosta. Väyrynen on toki yritteliäs ja kenties tavanomaista poliitikkoa ansioituneempi, koska hän on poliittisen linjan vetäjä, mutta se ei kuitenkaan tee hänestä pätevää tiedemiestä.

Sama pätee Erkki Tuomiojaan. Hän onnistui väittelemään Helsingin yliopistossa, ja myös dosentuuri myönnettiin hänelle kuin Manulle illallinen. Saman suopeuden sai osakseen Paavo Lipposen EU-erityisedustaja Teija Tiilikainen, vaikka hänkin on etupäässä poliitikko ja virkamies eikä tieteenharjoittaja. Arja Alho puolestaan onnistui hyödyntämään poliittisten virheiden jälkeisen murheen alhonsa väsäämällä väitöskirjan ja väittelemällä tohtoriksi. Valiokuntaneuvos Arajärvestä taas oli välttämätöntä tehdä tohtori Arajärvi, aivan kuten Päivi Lipposestakin, jotka ylennettiin siten akateemiseen aateliin. Ja uusvasemmiston hallussa oleva Helsingin yliopisto tähän kaikkeen tietysti maireasti suostuu.

Poliitikkojen väitöksiä yhdistää se, että ne on yleensä laadittu vain omaan toimintakenttään liittyvistä poliittisista aiheista: puoluehistoriasta, järjestötoiminnasta tai jopa lähisukulaisista. Tällöin tutkijat ovat asian osallisia, luotettavuus kyseenalaistuu ja kirjoista tulee pikemminkin henkilökohtaisia tilintekoja ja revanssikirjoja kuin mitään tutkimuksia. Myös niillä on luonnollisesti arvoa, mutta ne eivät ole sen enempää tieteellisesti kriittisiä kuin yhteiskuntakriittisiäkään vaan yleensä täysin tendenssinomaisia. Ne ovat papin todistuksia oman uskontonsa verrattomuudesta.

Hupaisaa on, että kun kansanedustaja Pia Viitanen vei parisataasivuisen gradunsa Tampereen yliopiston kunnallispolitiikan laitokselle, tuli arvosanaksi pelkkä approbatur, sillä työ ei sisältänyt kerrassaan mitään tutkimuksellista näkökohtaa vaan oli pitkähkö referaatti ja selitysteos SDP:n tuolloisesta poliittisesta ohjelmasta. Mutta väitöskirjana sekin olisi varmasti hyväksytty, jos tarkastaja olisi ollut demari.

Mielestäni on vahinko, että yliopistot suhtautuvat tohtorinväitöksiin täysin leväperäisesti ja jopa houkuttelevat poliittisen vallan haltijoita laitoksilleen taloudellisten myötäjäisten toivossa. Tällainen puolueellisuus on tietysti osa kaiken inhimillisen toiminnan mielivaltaisuutta sekä sitä henkistä korruptoituneisuutta, josta olen puhunut jo edellä. Suomessa ei vaihdeta (pelkästään) rahaa vaan ennen kaikkea sosiaalista pääomaa. Ja mikä tahansa paperipino muuttuu kuin taikaiskusta väitöskirjaksi, kun se kannetaan yliopiston ovesta sisään.


Tutkintojen leipominen on petos

Tutkintojen liikatuotanto on kokonaisuudessaan suuri poliittinen kupla ja tieteellinen petos. Petos se on siksi, ettei myöskään oppineille ole pitkään aikaan ollut mitään toimintaresursseja akateemisen toiminnan piirissä. Maassamme on nytkin noin neljäsataa työtöntä tohtoria. Mutta leipominen jatkuu.

Todettakoon, että vaatiessani väitösten määrän vähentämistä ja tason nostamista toimin täysin puolueettomasti: en vaikuta minkään yliopiston tai korkeakoulun sisällä ajaen niiden taloudellisia intressejä. Ehkä pelkkä järjen puhuminen onkin syynä siihen, miksi minulle ei ole toimintaresursseja myönnetty. Tieteen kokonaisetu vaatii kuitenkin sitä, että tavoitteeksi asetetaan tohtorintutkintojen raju leikkaaminen ja perustutkintojen aloituspaikkojen vähentäminen.

Lisäksi yliopistoissa ja korkeakouluissa olisi syytä pohtia, mitä kannattaa tutkia. Kunnianhimon ja karriäärin vuoksi laadittuja väitöskirjoja ei yleensä tehdä tieteellisistä eikä filosofisista syistä. Mikä onkaan helpompaa kuin väsätä väitöskirja jostain järjestötoimintaan tai ay-diskurssiin liittyvästä kysymyksestä. Ne ovat aiheina täysin banaaleja, eikä niistä suoriutuminen vaadi tieteellistä eikä taiteellista perehtyneisyyttä saati tieteenteoreettista tai filosofista oppineisuutta.

Ne voikin saavuttaa vain lukeneisuudella ja kulttuurimme peruslähtökohtien tuntemisella, eivätkä nämä asiat ole omaksuttavissa millään hätäilevällä suoritteilla, jotka jäävät täysin irrallisiksi ja esitteleviksi. Juuri tämäntapaiseen syvällisyyden kieltoon suurin osa massakulttuurista nyt ohjaa, ja se näyttää olevan kulttuurielämämme yleissuunta muutenkin.


Tohtoridemokratian valoisa puoli: aito kilpailu

Tohtorien määrän kasvattamisessa on vain se hyvä puoli, että alalle tulee aitoa kilpailua. Vasta väitöskirjan jälkeisen tuotannon perusteella nähdään, kuka on kuka. Näinhän asia on ollut tietysti jo aiemminkin, mutta nyt se vain korostuu. Myöskään niin sanotuilla yhden kirjan professoreilla (joita tässä maassa on turhan paljon), ei voi olla muuta sanottavaa puolustuksekseen, kuin se, että ensimmäinen ja ainoa työ oli muka niin ”hyvä”, että se oikeuttaa heidän virassa kellottelunsa.

Hetki sitten myös Ilkka Kanerva ilmoitti väsäävänsä väitöskirjaa – tietysti Kokoomuksen oman historian alalta. Ilkka Kanerva oli työministerinä silloin kun yliopistot pakotettiin tulosohjauksen talutusnuoraan. Muiden muassa hänelle kuuluu ansio siitä, että työvoimatoimistoista siivottiin työttömiä maistereita näennäistieteelliseen ja pelkästään työvoimahallinnollisesti motivoituneeseen jatkokoulutusputkeen tilastojen kaunistamiseksi. Nyt Kanerva siis ikään kuin korjaa tämän koulutuspolitiikan satoa.

Minua on silloin tällöin tällöin tiedusteltu mentoriksi kaitsemaan väitöskirjojen tekijöitä eri yliopistoissa, mutta enpä taida moiseen suostua. Suurin osa tekeillä olevista töistä kun on täysin turhia, ja yliopistoissa pitäisi ohjata jo aiheiden valintoja. Miksi nekin lukuisat maisterit, jotka hautovat väitöskirjojaan yliopistojen ovijontturien takana, eivät väsää teoksiaan vapaina ja ilman palkkaa, kuten minut on pakotettu aina tekemään?