31. heinäkuuta 2009

Yliopistojen kuolinnaamio


Uuden yliopistolain valmistelu pysähtyi viime keväänä perustuslakivaliokuntaan, sillä uusi laki olisi antanut säätiöyliopistojen ulkopuolisille tahoille enemmistön niiden hallituksessa. Tämän valiokunta totesi yliopistojen itsehallintoa loukkaavaksi ja perustuslain vastaiseksi. Eteneminen kuitenkin jatkui, kun ulkopuolisten osuus rajoitettiin määrävähemmistöksi, ja eduskunta hyväksyi lain 16.6.2009. Tasavallan presidentti puolestaan allekirjoitti uuden lain Kultarannassa tämän kuun 24. päivänä.

Kun laki vietiin vaivihkaa läpi keskellä kesää, päivän porottaessa Naantalin aurinkona taivaalta, yksikään loman viettoon kaikonnut akateeminen kirjatoukka ei havahtunut huomaamaan saati vastustamaan lain loppuun nuijimista. Mutta syksyn sateissa tämänkin laihon vilja korjataan – tai lyödään lakoon.

Hiljentyminen yliopistojen pitkään jatkuneiden ruumiinvalvojaisten äärellä paljastaa, että Suomen hallitus on valmistanut omasta korpuksestaan kuolinnaamion ja siirtänyt sen yliopistojen kasvoille. Omasta mielestäni parasta olisi, että yliopistoja ei koskisi mikään muu laki kuin niiden itsehallinnon takaava perustuslaki.

Koska uudessa yliopistolaissa ei ole nähdäkseni mitään hyvää entiseen, useaan otteeseen parsittuun ja enintään tyydyttävään lakiin verrattuna, joudun nyt vain luettelemaan, mikä siinä on huonoa. Toimin siis kuin kirjallisuuskriitikko, joka arvioi käsiinsä saamansa runoteoksen.

Kiertotie työolojen huononnuksiin

Tärkein muutos on, että lain voimaantulosta eli vuoden 2010 alusta yliopistot eivät ole enää valtiotyönantajia. Niinpä virkasuhteet muutetaan työsuhteiksi. Koska kyse on kuitenkin julkisesta toiminnasta, rikosoikeudellinen virkavastuu jätetään sentään voimaan. Todennäköisesti nimitysprosessit muuttuvat kuitenkin entistä mielivaltaisemmiksi, sillä ”[…] neuvotteluoikeudet työehtosopimuksista siirtyvät yliopistoille, yliopistot voivat harjoittaa itsenäistä henkilöstöpolitiikkaa, parantaa houkuttelevuuttansa työnantajana ja hakea sillä kilpailuetua rekrytoidakseen parhaita osaajia (opetusministeriön selitys, korostukset minun).

Väitetty tavoite – yliopistojen autonomian vahvistaminen – merkitsee siis puolueettomuutta taanneiden muotosääntöjen karsimista, mutta se ei lisää yliopistojen päätehtävien eli tutkimuksen ja opetuksen vapautta. Samalla tavoin Venäjän duuma lisäsi Suomen suuriruhtinaskunnan itsehallintoa sotaväenotoilla ja ”yhtenäistämislainsäädännöllä” sortokausien aikana. Opetusministeriön mukaan tavoitteena on myös se, että yliopistot pystyvät paremmin

1) reagoimaan toimintaympäristön muutoksiin (eli alistumaan ulkoiseen ohjaukseen),
2) monipuolistamaan rahoituspohjaansa (eli kerjäämään rahaa ja myymään itseään),
3) kilpailemaan kansainvälisestä tutkimusrahoituksesta (eli uhraamaan suomen kielen ja Suomessa tärkeiksi koetut tutkimusaiheet ulkomaisten eduksi),
4) tekemään yhteistyötä ulkomaisten yliopistojen ja tutkimuslaitosten kanssa (eli päästämään ulkomaalaiset meidän verovaroillamme ylläpidettyihin tehtäviin ja päättämään siitä, keitä yliopistoihimme nimitetään),
5) kohdentamaan resursseja huippututkimukseen ja strategisiin painoaloihinsa (eli lopettamaan sellaisia tieteenaloja ja laitoksia, joiden tulokset ovat niin arvokkaita, ettei niitä voida mitata rahassa),
6) vahvistamaan tutkimus- ja opetustoimintansa laatua ja vaikuttavuutta (eli valehtelemaan entistäkin enemmän ja taitavammin) sekä
7) vahvistamaan rooliaan innovaatiojärjestelmässä (eli peittämään paremmin narsisminsa, omankehunsa ja tyhmyytensä).

Kun itsenäisiksi oikeushenkilöiksi määriteltävistä yliopistoista tulee oman valintansa mukaan joko julkisoikeudellisia yhteisöjä tai yksityisoikeudellisia säätiöitä, muutos on pelkkä kiertoilmaus henkilökunnan aseman huononnuksille. Miksi lopettaa yliopistojen valtiotyönantaja-asema, kun yliopistot kahta lukuun ottamatta jäävät kuitenkin ”julkisoikeudellisiksi yhteisöiksi” ja valtion rahoituksen piiriin? Lähempänä yksityisiä yliopistoja ovat säätiöyliopistot, mutta nekin saavat rahoituksensa pääosin valtiolta. Vastaus kysymykseen on, että ”julkisoikeudellinen yhteisö” ja ”yksityisoikeudellinen säätiö” ovat pelkkiä nimilappuja, joilla peitetään totuus: etikettien alta löytyy edelleenkin valtiorahoitteinen yliopisto, jossa toimivien ihmisten ammatillista asemaa vain huononnetaan tekemällä heistä entistä ehdollistetumpia ja riippuvaisempia.

Hyvää uudessa laissa voi olla enintään se, että kun professorit eivät ole enää valtion virkamiehiä, heidän arvostelemiseensa ei sovelleta virkamiehen vastustamista koskevia rikoslain säädöksiä (Rikoslaki 24.7.2008/563, 16 luku 2 §).

Uudistukseen liittyy paljon pieniä kivuliaita piirteitä, joista kasvaa suuri poru. Kun yliopistot eivät ole enää valtiotyönantajia, niihin ei voida palkata ketään myöskään valtiotyönantajia varten tarkoitetuilla täysillä työllistämismäärärahoilla. Yksityisille tarkoitettu tuki puolestaan ei kata kuin pienen osan kuluista. Nyt yliopistot voivat iloita siitä, että ne pääsevät eroon sekä työllistetyistä että työllistämismäärärahoista, vaikka moni köyhä tutkija on vääntänyt juuri niillä väitöskirjansa valmiiksi. Yliopistoille on aina kelvannut ilmainen työ ja löysä raha, mutta mistäpä nekään eivät luopuisi, kunhan pääsevät eroon hyödyttömäksi kokemastaan joutoväestä.

Rahafirmojen rautakourat yliopistojen oville

En puutu tässä yhteydessä siihen, millä tavoin tutkimusten ostaminen ja myyminen vaarantavat tieteen puolueettomuuden. Uskon peruskoululaistenkin ymmärtävän asian ilman selityksiä.

Lain 5 § pykälä antaa yliopistoille myös oikeuden harjoittaa omaa liiketoimintaa. Mutta yhtä ongelmallista on, että lain 15 § tuo kapealla kauppiaan järjellä varustetut liike-elämän edustajat myös yliopistojen hallituksiin, kun ”[v]ähintään 40 prosenttia hallituksen jäsenistä tulee olla muita kuin 2 momentissa tarkoitettuja henkilöitä [eli professoreita, opetus- ja tutkimushenkilöstöä ja opiskelijoita]”. Tässä valossa väite yliopistojen autonomian lisäämisestä on akateemisen yhteisön silmille viskattu vale.

Kokonaan uusia asiakohtia laissa ovat myös pykälien 49–58 taloudelliset kiristysnormit, joilla varmistetaan yliopistojen tottelevaisuus kaukaiseksi ja etäiseksi muuttunutta valtiorahoittajaa kohtaan: 49 § ”Valtion rahoituksen määräytymisperusteet”, 50 § ”Yliopistojen yhteisten menojen rahoitus”, 51 § ”Seuranta ja raportointi”, 52 § ”Maksatus”, 53 § ”Rahoituksen maksatuksen keskeytys”, 54 § ”Maksetun rahoituksen palauttaminen”, 55 § ”Takaisinperintä” ja 56 § ”Korko ja viivästyskorko”. Tämä muistuttaa Kansaneläkelaitoksen ja sosiaaliviranomaisten kieltä omassa humanistisuudessaan!

Jatkossa (63 §) mainitaan, että ”[y]ritykset, joissa yliopistolla on määräysvalta, ovat yliopiston tytäryrityksiä. Yliopisto ja sen tytäryritykset muodostavat yliopistokonsernin. Yliopiston konsernijohtoon kuuluvat yliopiston hallitus ja rehtori. Konsernijohtoon voi lisäksi kuulua muuta yliopiston henkilöstöä, joka on erikseen määrätty vastaamaan konsernijohdolle kuuluvista tehtävistä. Konsernijohto vastaa yliopistokonsernin ohjauksesta ja konsernivalvonnan järjestämisestä.”

Tämä puolestaan on Nokian miesten kieltä. Ja yksi heistä (lisäys syksyltä 2009) jo Helsingin yliopiston hallitukseen päätyikin, Jorma Ollilla, aivan niin kuin Shellin, Fordin, Nokian, Bilderberg-seuran, UPM-Kymmenen ja sellaisenkin suomalaisen pienyrityksen kuin Otavan hallitukseen. Mukaan valittiin myös Helsingin piispa ja Hanasaaren ruotsalais-suomalaisen kulttuurikeskuksen johtaja. Kunpa ristiinomistajaksi saataisiin vielä Nova Group ja Kehittyvien Maakuntien Suomi, ja taustalle niin sanottu 20 perheen kuoro.

Jorma Ollilan nimittäminen hallitukseen ei ole ihme sen yleiskäytännön valossa, joka koskee vuorineuvoksia, firmoja ja nyt myös Yliopisto oyj:tä. Tämä kertoo vain ”terveestä integroitumisesta”. Yliopiston ja Ollilan suhteidenhan katsotaan tulehtuneen Yliopisto-lehden kirjoitettua pääjohtajan ”kapoisista hartioista” lehden numerossa 7/1999. Jutun kirjoittaja Tommi Sarlin mainitsi silloisen pääjohtaja Ollilan vierailtua Helsingin yliopistolla, että ”Jorma Ollilan hartiat ovat läheltä katsottuna varsin kapoiset”. Ollilalta siteerattiin muun muassa hänen vertaustaan, että ”[t]oimiva yritys on kuin jazzbändi, jossa taitavat muusikot soittavat kurinalaisesti mutta improvisoiden”, ja arvosteltiin ”kurinalaisen improvisaation” sopivan huonosti yliopistoyhteisöön. Lehden päätoimittaja Pekka Matilainen puolestaan paljasti saman numeron kirjoituksessaan nimeltä ”Radikaalisti improvisoiden”, että Nokiasta toivottiin kapoisista hartioista kertovan lauseen poistamista jutun ennakkotarkastusversiosta. Kun Matilainen oli pannut tämän sinänsä viattoman totuuden lehteen, hän sai kutsun rehtori Kari Raivion puhutteluun, jossa päätoimittajalle annettiin kirjallinen huomautus yliopiston yhteiskuntasuhteiden vaarantamisesta.

Journalisti-lehden 3/2000 haastattelussa Matilainen kertoi laittaneensa nootin työhuoneensa seinälle, kunnes hänet jonkin ajan kuluttua tämän jälkeen erotettiin syystä, että hänen toiminnastaan oli löydetty muodollinen virhe, jonka mukaisesti hän oli yhdessä erään toisen henkilön kanssa välittänyt yliopiston lehdestä ilmoitustilaa omine lupineen ja omia kanaviaan pitkin. Vääryys löytyi kieltämättä sopivalla hetkellä, sillä näin yliopisto pääsi eroon ongelmalliseksi kokemastaan sanankäyttäjästä. Nyt asia on ilmeisesti kunnossa, kun yliopiston hallitus on Jorma Ollilan henkisessä valvonnassa, eikä pulmia enää esiinny.

On tietysti kiintoisaa, mitä ihmislajista ja sen sosiaalisista ominaisuuksista kertoo havainto, että valta keskitetään aina hyvin harvoihin käsiin ja kriittiset suut laastaroidaan umpeen. Luullakseni tämä on naturalistisen hyötyajattelun, strategisiksi koettujen intressien ja niistä seuraavan herkkähipiäisyyden syytä, jonka tuloksena sitten sanotaan, että piripintaan lastattua venettä ei saa keinuttaa. Taloudellisten intressien ja muiden yhteiskunnallisten etujen valvominen sopii yliopistoon mahdollisimman huonosti, sillä se johtaa heti totuuden tavoittelun tappioon, ja juuri siksi yliopistojen lastaaminen talouselämän päättäjillä ja kirkon, etujärjestöjen ja firmojen pääideologeilla on suuri tiedepoliittinen virhe.

Entä ovatko yritysten, säätiöiden ja kulttuurilaitosten hallituksissa ristiin istuvat henkilöt todella niin päteviä, että he ovat perillä siitä, mitä niissä tapahtuu? Tuskinpa. Heidän avustajansa joutuvat hiuksiaan repien selittämään heille, missä kohdassa asialistoja milloinkin mennään. Entä hekö yksin ovat kyllin viisaita ratkaisemaan kaikkien yhteiskunnallisten asioiden yleislinjoja? Tuskin. He itse ihmettelevät, ovatko he tämän tai tuonkin organisaation hallinnossa mukana. He ilmeisesti ovatkin niissä vain siksi, että he ovat nukkeja: omasta vallastaan ja tilipussistaan kiinnostuneita henkilöitä, joilla ei ole mitään filosofiaa eikä periaatteita – ei myöskään päämääriä, jotka olisivat noissa tehtävissä vain haitaksi. Heitä ohjaa ainoastaan oman edun tavoitteluun ja henkilökohtaisen uran luomiseen liittyvä vallan- ja selviytymisenhalu, ja juuri siksi heidät nostetaan erilaisille päättäjien paikoille: heitä on niin helppo ja mukava ohjailla. Aika toimintakykyisen hallituksen yliopisto siis sai.

Yliopistojen kehitysapu

Uuden yliopistolain myötä ulkomaalaisten opiskelu Suomen yliopistoissa olisi voitu tehdä maksulliseksi, mutta hallitus ei käyttänyt tätä mahdollisuutta suomalaisten ihmisten hyväksi. Vaikka lukukausimaksuja voidaan nyt periä ”vieraskieliseen ylempään korkeakoulututkintoon johtavaan koulutusohjelmaan hyväksytyltä opiskelijalta” – eikä siis heiltäkään joka tapauksessa –, lain 10 §:ssä varmistetaan, että

”[m]aksua ei voida kuitenkaan periä Euroopan talousalueeseen kuuluvan valtion kansalaiselta eikä siltä, joka Euroopan yhteisön lainsäädännön tai Euroopan yhteisön ja sen jäsenvaltioiden muun sopimuspuolen kanssa tekemän sopimuksen mukaan rinnastetaan Euroopan unionin kansalaiseen. Maksua ei myöskään voida periä siltä, jolla on ulkomaalaislaissa (301/2004) säädetty oikeus pysyvään oleskeluun Suomessa.”

Tällä tavoin taataan Suomessa oleskelevien pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden ilmainen opiskelu Suomen yliopistoissa samalla, kun muilta EU:n ulkopuolelta tulevilta maksua voidaan tietyin ehdoin periä. EU:n kansalaisille opiskelu Suomen yliopistoissa ei maksa mitään, vaikka suomalaisia opiskelijoita on Euroopan unionin yliopistoissa huomattavasti vähemmän kuin EU-maista tulleita opiskelijoita meidän yliopistoissamme. Outoa on, että ylioppilaskunnat kannattivat raivokkaasti ulkomaalaisten opiskelijoiden oikeutta ilmaisiin opintohin täällä, vaikka se kavantaa suomalaisten opiskelijoiden omaa leipää.

Suomalaiset opiskelijat pitäisi saada ymmärtämään, että suomalaisten ja ulkomaalaisten negatiivinen vaihtosuhde heikentää suomalaisten yliopisto-opiskelijoiden omaa asemaa. Jos ulkomaalaisilta perittäisiin maksu, voitaisiin joko lieventää verorasitusta tai korottaa suomalaisten opintotukea. Niinpä suomalaisten ei kannattaisi pitää omia etujaan ja ulkomaalaisten opiskelijoiden etuja yhteisinä vaan puolustaa itseään.

Tutkintojen arvon inflaatio

Uudella yliopistolailla tehdään kelvotonta tiede-, koulutus- ja sosiaalipolitiikkaa, sillä laki laventaa yliopistojen pääsyvaatimuksia ja väljentää jatko-opintoihin vaadittavia kelpoisuusvaatimuksia. Arvostelin jo toukokuun viimeisessä kirjoituksessani sitä, että ylioppilastutkintojen taso on laskenut, eikä ylioppilastutkinnonkaan suorittaminen anna enää luotettavaa kuvaa kelpoisuudesta yliopisto-opintoihin. Nyt yliopistotutkintojen leväperäistä jakelua ja massatuotantoa jatketaan, kun alempia ja ylempiä yliopistotutkintoja opiskelemaan voi lain 37 §:n mukaan päästä suorittamaan myös kolmivuotisen ammatillisen perustutkinnon tai ammatillisen aikuiskoulutuksen pahveilla.

Pelkästään ylempään yliopistotutkintoon (eli yleensä maisterintutkintoon) johtavia opintoja voi puolestaan päästä suorittamaan alemman yliopistotutkinnon eli kandidaatintutkinnon ohittamalla, mikäli on suorittanut ”soveltuvan alemman ammattikorkeakoulututkinnon tai ammattikorkeakoulututkinnon”. Näitä porsaanreikiä yliopiston seiniin puhkottiin jo vuoden 2004 lainmuutoksessa, mutta nyt säädetyssä uusimmassa laissa hulluinta on, että myös yliopistojen tieteellisiä ja taiteellisia jatkotutkintoja (eli lisensiaatin- ja tohtorintutkintoja) suorittamaan voidaan ottaa ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon pohjalta. Tällä tavoin yliopistojen maisterintutkinnoista ja ammattikorkeakoulututkinnoista (eli entisistä opistotutkinnoista) tehtiin yhtäläisen kelpoisuuden antavia, vaikka ammattikorkeakoulujen opetus ei ole tieteellistä eivätkä tutkinnot ole todellisuudessa samantasoisia.

Yliopistoon voi nyt päästä ei-ylioppilas kosmetologi. Maisteriksi voi opiskella opistotasoinen tradenomi sivuuttaen yliopistossa opintonsa suorittaneet kandidaatit. Ja tekniikan tohtoriksi voi ylemmän amk-tutkintonsa pohjalta jatkaa esimerkiksi insinööri yliopistotasoisten diplomi-insinöörien ohi. – Onko tämä oikein? Minkälaisia Edisoneja ammattikorkeakouluissa piilee?

Kenties opetusministeriön olisi kannattanut lähettää tohtorinpaperit suoraan jokaiseen kotiin. Kun mieluinen tutkinto olisi kaikilla, vasta todellisten suoritusten kautta nähtäisiin, kuka on kuka, aivan niin kuin Kiinan kansanarmeijassa, jossa arvoasema päädyttiin osoittamaan rintataskussa olevien kuulakärkikynien määrällä, kun sotilasarvot oli poistettu täydellisen tasa-arvon merkiksi.

Jos kysytään, missä on se kaula, joka opiskeluoikeuksien ja tutkintojen inflatorisen jakelulinjan vuoksi pitäisi katkaista, syylliseksi on mahdotonta osoittaa yhtä päätä. Ette varmaan arvaakaan, että syypää suomalaisen yliopistolaitoksen huonontamiseen löytyy Euroopan unionista, johon liittyvä Bolognan prosessi pakotti myös Suomen harmonisoimaan omien oppilaitostensa tutkinnot kehnolle keskieurooppalaiselle tasolle.

Kielipoliittinen kukkanen

Yksi asia uudessa yliopistolaissa on turvattu, ja se on ruotsinkielisten etuoikeutettu asema. Lähes kaikilla yliopistoilla on lain sekä suomen- että ruotsinkielisessä versiossa luonteva suomen- ja ruotsinkielinen nimi, aivan kuten kaksikielisessä maassa pitääkin olla. Poikkeuksen tekevät kuitenkin Åbo Akademi ja Svenska handelshögskolan, joille ei ole laissa määritelty suomenkielistä nimeä.

On mahdotonta kuvitella, ettei suomenkielisiä käännösvastineita olisi voitu löytää, varsinkin kun molemmat ovat suostuneet kääntämään nimensä englannin kielelle internetsivuillaan. (Åbo Akademi on ”Åbo Akademi University” ja Svenska handelshögskolan on ”Hanken School of Economics”.)

Kiintoisaa suomenkielisten nimien puuttuminen on, sillä lain 76. pykälässä vaaditaan, että ”Åbo Akademin, jäljempänä akatemia, tulee erityisesti [...] ottaa huomioon maan kaksikielisyys”.

Ensin lainsäätäjä avaa lainlaulantansa jättämällä ilmeisen tahallisesti pois ruotsinkielisten yliopistojen suomenkieliset nimet 1. pykälästä mutta lain loppupuolella vaatii kaksikielisyyden huomioon ottamista. Miten tämä voidaan ymmärtää?

Asiaa on tarpeetonta pohtia järkiperäisesti, sillä Suomen ruotsinkielisten kielipolitiikassa ei yleensäkään ole järkeä. Sitä ei voida ymmärtää minkään logiikan vaan historian pohjalta. Kyseessä on eliitiksi itsensä mieltävän suomenruotsalaisen vähemmistön haistatus suomenkieliselle rahvaalle. Sen tarkoituksena puolestaan on ylläpitää kahdensadan vuoden takaista muistikuvaa ajasta, jolloin suomenkielisten tie yliopistoihin ja muihin kulttuuri-instituutioihin tukittiin sillä, etteivät he osanneet ruotsia, maan ainoaa virallista kieltä. Tämä lakiesitys taas on mennyt lautakuntien ja komiteoiden läpi poliittisen korrektiuden vuoksi ilman, että kukaan on uskaltanut siihen puuttua – aivan niin kuin läpi menevät ”kaksikielistä Suomea” tukemaan tarkoitetun säätiön rahamassat Suomen ainoalle yksikieliselle puolueelle, Sfp:lle.

Suomenkielisten nimien puuttuminen on kuitenkin pelkkä symbolinen kuriositeetti. Omat instituutionsa Suomen ruotsinkielisillä on edelleenkin. Koska ruotsinkielisille nuorille riittää suhteellisesti enemmän yliopistopaikkoja kuin suomenkielisille, on ruotsia puhuvien matka maisteriksi edelleenkin paljon helpompi ja lyhyempi kuin suomenkielisten. Ja yhden Helsingin yliopiston kolmesta rehtoraatin jäsenestä pitää jatkuvasti tulla ruotsinkielisten professorien riveistä (74 §), vaikka ruotsinkielisiksi rekisteröityjen osuus kansasta ei ole kolmannes vaan vaivaiset 5,5 prosenttia ja ruotsinkielisyyden kulttuurifilosofinen panos sitäkin vähäisempi.

Dosentit, nuo tieteellisen vapauden vertauskuvat

Puutun lopuksi erääseen uuden yliopistolain detaljiin, joka ehkä niin ikään havainnollistaa akateemisen vapauden rapautumista ja kotoisaksi koetun yliopistoyhteisön muuttumista entistäkin ahdistavammaksi, kylmemmäksi ja vihamielisemmäksi.

Uusi yliopistolaki tekee käytännössä lopun dosentuureista. Dosenteilla tarkoitetaan latinan sanan doceo (”opettaa”) mukaisesti yliopiston korkeasti kvalifioituneita opettajia, joilta on perinteisesti edellytetty julkaisuilla tai muulla toiminnalla hankittua pätevyyttä itsenäiseen tutkimustyöhön sekä hyvää opetustaitoa. Yleensä kyseistä yliopistolainsäädännön nuottia on tulkittu niin, että väitöskirjan lisäksi toinen mokoma tieteellistä tuotantoa riittää.

Ennen vanhaan sanottiin, että dosenteilla on hallussaan dosentuuri. Dosentuuria sai myös hakea melko vapaasti, ja J. V. Snellmanin aikaan hakija sai jopa itse ehdottaa dosentuurin alaa. Dosentin postilla ja positiolla vahvistettiin tieteenharjoittajan asema yliopistoyhteisössä. Jos dosentuuria ei myönnetty tai dosenttien työtä tai asemaa vaikeutettiin, sitä pidettiin merkkinä tieteen vapauden kariutumisesta, mikä sai laineet loiskumaan isommissakin astioissa. Niin kävi muiden muassa kansallisfilosofin tapauksessa vuonna 1839, jolloin hänen uransa yliopistossa katkaistiin hallintoa koskeviin ristiriitoihin.

Nykyistä yliopistolakia edeltäneen lain mukaisesti dosentuuri rinnastettiin virka-asemaan, olipa se miten mielikuvituksellinen tahansa, ja dosentuurit kuuluivat valtion virkamiehistä annetun lainsäädännön piiriin. Viime vuosikymmenellä joistakin dosentuureista koetettiin tehdä toiveikkaasti jopa kuukausipalkkaisia. Ja mikäpä siinä. Dosenttilaitos olisi vahvistanut yliopiston ja yhteiskunnan vuorovaikutusta myös pelkkänä luentopalkkioon perustuvana instituutiona. Monilla dosenteilla on ollut vakituinen tehtävä, virka tai työpaikka yliopistojen ulkopuolella, josta he ovat käyneet valistamassa opiskelijoita omilla opetuksillaan. Juuri tämä oli sitä oikeaa yhteiskunnan ja yliopistojen kanssakäymistä: se perustui ajatusten välittämiseen eikä taloudelliseen hallintorooliin.

Uuden yliopistolain 89 §:n mukaan yliopistot voivat myöntää enää dosentin arvoja. Dosenttien entiset virkasuhteet lakkautetaan ja muutetaan arvonimiksi. Tämä on jo sinänsä absurdia, sillä takavuosina ”maisteri” oli puolestaan arvo, mutta nyt tuolla sanalla kutsutaan tutkinnon suorittaneita. Kun dosentuurit puolestaan vaihdetaan arvonimiksi, dosenttien virkapositiot karsitaan pois. Enää ei voida sanoa, että dosentilla olisi dosentuuri, sillä arvonimestä ole luontevaa käyttää dosentuurin nimeä. Opetusministeriö valaisee asiaa todeten, että ”uusi yliopisto myöntää hakemuksetta dosentin arvon henkilölle, joka on nimitetty dosentiksi ennen uuden yliopistolain voimaantuloa”. Tämä tarkoittaa, että entisille dosenteille annetaan lemput, eikä arvonalennusta tarvitse erikseen anoa, sillä kenkää tulee joka tapauksessa.

Koska itseäni ei ole nimitetty (kaikesta itsenäisyydestäni ja itsepäisyydestäni huolimatta) dosentiksi, olen jo ikään kuin pois siivottavien edellä. Dosenteista tehtiin uuden lain myötä entistäkin pellemäisempiä, vähän niin kuin kunniatohtoreita tai pilarohvessoreita, joiden arvonimiä toki niitäkin yliopistot voivat nyt jakaa kuin ryynejä korista. Mutta kun ei ole kiinnitystä, ei voida myöskään potkia. Mikä ilo!