31. lokakuuta 2009

Himmeää maailmanparantamista


Suomen syvällisin virkamiesfilosofi Pekka Himanen lienee kaivanut esiin Ed Woodiksi nimetyn (Jyrki Lehtola) sivupersoonansa, sillä hän on perustanut Global Dignity-projektin, jonka tarkoituksena on edistää ”arvokasta elämää maailmassa”. - Huu, mitä väristyksiä monikulttuurinen hanke tarjoaakaan!

Lokakuun alussa käynnistämällään kiertueella filosofi koettaa tuottaa tuota arvonlisää samalla, kun hän tapailee erilaisia ihmisiä. - Näin sitä arvokkuutta luodaan. Himasen matkustelu ulottuu maailman eri kolkkiin, ja hänen tarkoituksenaan on kerätä videopäiväkirjamerkintöjä aikamme poliittisilta suuruuksilta aina Norjan prinssistä Obaman neuvonantajiin ja Hillary Clintoniin. Ensi tammikuussa hän pokkaa kiertueelta kertyneen materiaalinsa talousviisaiden käteen Sveitsin Davosissa järjestettävässä talousfoorumissa.

Kyseinen projekti ei voi tuottaa tutkimuksellista tietoa eikä älyllistä ymmärrystä, sillä se koostuu lähes pelkästään sosiaalisesta kanssakäymisestä. Niinpä sen merkitys voi olla enintään imaginäärinen ja performatiivinen: sillä voi kerätä huomiota. Mutta ketä se hyödyttää, ja mihin se johtaa? Itse en löytänyt Himasen ”Digni.fi”-sivustolta yhtään konkreettista asiakohtaa, joka toisi minkäänlaista arvonlisää yhdellekään maailman asukkaalle, lukuun ottamatta Himasta itseään. Sivustolla intoillaan kukoistuksesta ja loistavuudesta, mutta – mutta, mutta: Where is the beef?

Tätä kysyy köyhyysrajan alapuolella elävien suomalaisten lisäksi varmaan myös moni Afrikan suurisilmäinen lapsi.

Pömpöösi projekti

Himasen projektissa ei ole pohdittu, mistä tuo ”arvokkuus” koostuu, kenen arvokkuudesta on kyse, miksi arvot ovat usein ristiriidassa ja minkä vuoksi niistä taistellaan verisesti eri puolilla maailmaa. Myöskään arvoja ja arvostuksia ei ole käsitteellisesti erotettu toisistaan, vaikka se olisi eettisen keskustelun ehto. Tällä projektilla ei ole käytännössä yhtään mitään tekemistä maailman tilan eikä politiikan arkipäivän kanssa, vaan se on yksiselitteisesti pelkkä keski-ikää lähestyvän hyvinvointikakaran onanianäyte, jonka ainoa tehtävä on tuoda tekijälleen julkisuutta.

Itse sivusto koostuu sanakohinasta, jossa todellisten ongelmien – esimerkiksi monikulttuurisuuden toimimattomuuden ja maahanmuuton – arviointi on alistettuna abstraktioille ja yläkäsitteille. Tekaistuilla ja pelkästään kuvailevilla uudissanoilla, joista esimerkkinä mainittakoon vaikka ”arvonkielto”, ohitetaan todellisten ongelmien ja maailmassa vallitsevien vaikeiden suhteiden järkiperäinen selittäminen.

Himasen tapaamat nobelistit puolestaan ovat juuri sellaista tingeltangelia, joka olennaisesti kuuluu amerikkalaiseen yliopistodiskurssiin. Kansainvälisissä surffilautayliopistoissa on tavanomaista, että fyysikoiden, kemistien ja muiden luonnontieteilijöiden saatua jonkin palkinnon he hakevat muutoin vähäpätöiseksi jäävälle persoonalleen lisäarvoa alkamalla ottaa ensiaskeliaan filosofisen ja poliittisen vaikuttamisen poluilla. Sitten heillä koristellaan poliitikkojen vetämiä monikulttuurisuusprojekteja, joiden tarkoituksena on jotakin niin yleisluontoista ja lapsellista kuin ”create a more dignified world and rich multicultural life”.

Tarja Halonen tähän hurmosliikkeeseen oli luonnollisesti helppo valjastaa, ehkä ymmärrettävistä syistä.

Pojat maailmanpoliitikkoina

Himasen, kruunuprinssi Haakonin ja jenkkivaikuttaja John Bryantin projektiin tutustuttuani minua kaduttaa, että luovutin teokseni Dialoginen filosofia kollegojeni käsiin. Himanen on ryöstöviljellyt ja nielaissut dialogin käsitteen niin pureskelemattomasti, että hän hokee sitä joka käänteessä: rauhaa edistetään ”dialogissa” esimerkiksi Ville Valon ja Apocalyptican sellistin kanssa.

En suinkaan tarkoittanut dialogeilla tällaisia rupatteluja. Ajattelin dialogisen suhteen metodologisesti täysin toisenlaiseen yhteyteen: menetelmäksi, jolla voidaan analysoida ja ratkoa ihmisten ja kansakuntien välisiä konflikteja. Jyrkät mielipide-erot, poliittiset intressit ja valtapyrkimykset ”kulttuuririkkaudeksi” sanotun kitkan ja levottomuuksien takana kuitenkin vallitsevat.

Himanen, Haakon ja Bryant osaavat näköjään jo suuren maailman tavat, ja niinpä he voivat räppäillä niitä muillekin. Heidän toimiaan pohtiessa voi ymmärtää myös sen, miksi viikinkien piti lipsauttaa se Noopeli niin kiimaisesti Obamalle:

Dig, dig, dig... ”Mä Obaman avustaja vihjaan Haakonille, että...” dig, dig... ”...olis Obama Nobelin tarpeessa...” dig, dig, dig... Ja kuoroon yhtyy Himanen - melkein Ahtisaari hänkin (vaikka ei yhtä lihava)... ”Joo anna se lätkä sille vaan...” dig, dig... ”Ja mä Haakon puolestani Osloon vinkkaan, kun käyn taas kääntymässä siellä...” dig, dig, dig...

Miksi mokutus epäonnistuu?

Englannin kielen sana dignity tulee Yhdysvaltain mustan kapinakulttuurin suunnalta. Sillä on selvä luokkastrateginen historia. Mustat ovat aina vaatineet dignityä ja respectiä. Käsitteellä on sama vaatelias merkitys myös Himasen projektissa, johon se lienee välittynyt huomaamatta. Sinänsä tavanomainen mokutusprojekti, jolla tähdätään kolmannen maailman hyysäämiseen, toimii nyt paradoksaalisesti länsimaisten juppimuksujen leikkikehänä, jonka pinnojen väleistä he ruokkivat leijonia.

Himanen on mielestäni ajastaan pahasti jäljessä eikä virassa toimivalle yliopistofilosofille tyypillisesti tajua, missä mennään ja minkälainen maailma oikeasti on. Nykyajan filosofiassa ei ole keskeistä julistaa ”arvokkuutta”, ”kukoistusta”, ”loistokkuutta” eikä mitään muutakaan idealismia YK-lippujen liehuessa. Tämä aika ja tulevaisuus on varattu realismille ja perääntymiselle globalisaation ja internationalismin kurjuudesta.

Yleisön kiinnostus monikulttuurihöttöä kohtaan näkyy siinä, että ”Digni.fi”-televisiokampanja ja Himasen blogiinsa tekemät postaukset eivät ole saaneet kuin muutaman kommentin, vaikka televisioaikaa hänelle on riittänyt. Sen sijaan ”Hommaforum.fi”:ssä samoista aiheista käyty keskustelu tuottaa useita kymmeniä, jopa satoja kommentteja jokaista aloitettua keskustelua kohti, vaikka ja koska sitä ei rahoita kukaan. Monikulttuurisuudesta, maahanmuutosta ja monesta muusta ongelmasta puhutaankin Suomessa ja melkein jokaisessa Euroopan maassa nyt aivan eri äänilajissa kuin siinä, mitä Himasen suosima beethovenilaisen harmonian havina edustaa.

Onko sitten Himasen projektissa mitään hyvää? On tietysti. (Monikaan ei ehkä myöntäisi, mutta vastuullisena ihmisenä en voi antaa yksipuolista todistusta vaan pelkästään oikeudenmukaisen.) Himasen hankkeen voi nostaa pakkasen puolelta se yleisseikka, että tavoitteena on arvojen kokeminen. Mutta ongelmallista siinäkin on, miksi arvokkuuden kokemiseen pitäisi opetella tai ohjata ja miksi sitä pitäisi harjoitella tai herkistellä.

Arvokkuuden kokemus syntyy arvojen yhdistymisestä henkilökohtaisiin arvostuksiin ihmisen tajunnassa. Arvot opitaan kulttuurin mukana. Mikäli ne ovat hukassa, syyt ovat (1) välinpitämättömyydessä omaa kulttuuriamme kohtaan ja (2) monikulttuurisuuden ideologiassa, joka ei ole vaatinut ainoastaan arvojen jakamista vaan myös omista arvoista luopumista ja särmien hiontaa. Muistaako Himanen etsiä ”kukoistuksia”, ”loistavuuksia” ja ”upeuksia” suomalaisesta lumisateesta, ulkosaarien ylitse pyyhkivistä tyrskyistä tai lähimmäisensä navan kaivelusta?

Vääristynyttä on, että länsimaiset ihmiset nostavat tätä nykyä jalustalle voodoo-noidan, jota palvotaan, kun taas omaa kulttuuriamme rutiininomaisesti solvataan. Monikulttuurisuuden ideologia on merkinnyt poisoppimista olemassa olevista arvoista, mikä tarkoittaa, että arvokokemukset ovat kadoksissa oman maamme nuorilta.

Arvokkuutta filosofiaan?

Mitä eroa minulla ja Himasella on filosofeina? Himanen haluaa luoda ”arvokkuutta” lähinnä itselleen ja ”maailman ihmisille” (jotka jo sinänsä ovat eräänlainen abstraktio hänen suurisuuntaisessa hankkeessaan). Itse taas olisin onnellinen, jos saisin palautettua edes jonkin verran kunniallisuutta suomalaiseen politiikantekoon sekä filosofiaan – tai saisin jonkun suomalaisen ihmisen tyytyväiseksi siitä, ettei televisioruuduissammekaan esiintyisi aina joku ulkomaalainen vaan lähinnä suomalainen naama.

Se olisi sitä aitoa erilaisuuden ja omaleimaisuuden kunnioittamista, joka loisi Suomen nöyrälle ja sympaattiselle kantaväestölle todellisia arvokkuuden kokemuksia ja kansallista itsetuntoa. Erona minun ja Himasen välillä on tietysti myös se, että Himaselle virtaa rahaa ovista ja ikkunoista, ja lisäksi hän nauttii professorinpalkkaa.

Himanen jättää kertomatta sivuillaan, mistä hän saa varat luksusmatkoihinsa ja julkkisten tapaamisiinsa. Tuskin hän tekee duuniaan pyhästä hengestä. Hän sen enempää kuin tiedotusvälineetkään eivät ole kertoneet myöskään sitä, kuinka paljon hallitus maksaa Himaselta syyskuussa tilaamastaan ”tulevaisuusselvityksestä”, vaan asia salataan sekä kansalaisilta että filosofeilta. Minulla on kuitenkin syytä olettaa, että taksamittari pyörittää Himaselle ja hänen parralleen olennaisesti parempaa minuuttiliksaa kuin Amnesty Internationalin tuntipalkatulle katutorakalle, vaikka nämä tekevätkin muodollisesti samaa työtä.

Sen sijaan siinä ei ole mitään kummallista, että Himanen feissaa ja nuolee kuningashovien nurkkapieliä. Monikulttuurisuusreseptillä avautuvat nykyään minkä tahansa ovien saranat, sillä juuri pakonomaiseen monikulttuurisuuteen länsimaiden kansalaisia tätä nykyä ohjataan, vaikka kukaan ei sitä halua. Niinpä monikulttuurisuuteen sopeuttajista podetaan jatkuvaa pulaa, ja tehtävään valitaan kuka tahansa pulpetista repäisty opiskelijantaimi, vaikka hän olisi henkiseltä kovasisuisuudeltaan mukava kuin lehmän muna.

Omalla filosofisella ohjelmallani ei ole tietysti asiaa lähellekään vallan hoveja, niin kuin ei millään sellaisella, missä a) edustetaan kansallista etua, b) vastustetaan kansanvallan varkauksia ja c) halutaan rahat oikeille ihmisille.

Olisi muuten mukava tietää, mikä Himanen on ammatiltaan, nobelistiko, kun hän on valinnut noin ylevän elämänuran. Martti Ahtisaarelle ja Pekka Himaselle on joka tapauksessa yhteistä se, että molemmat tuntevat Maslow’n tarvehierarkian: kun on ensin oma maha ja taskut täynnä, niin on sit helpompi olla muillekin mukava...

Hei, pliide!

Himanen haluaa opettaa ihmisille, ettei monikulttuurisuus ole enää vain rikkaiden etuoikeus, vaan sitä tavataan lähiöissäkin, joten Yleisradion kannattanee pitää Himis eetterissä. Maailmantuskan kääntäminen ihanteilla hehkutteluksi ei ole kuitenkaan mitään muuta kuin hänen henkilökohtaisen maineensa simasuista kohottamisyritystä.

Kiintoisa kysymys filosofian kannalta on, miksi yliopistofilosofian piiriin ei mahdu muita kuin feministejä tai sitten noita teini-iän omnipotenssifantasiansa megalomaniaksi modifioineita markoahtisaaria, pekkahimasia ja samipihlströmejä. Otetaan lopuksi esimerkki Himasen argumentaatiosta. Melko tavanomaiseen tapaan hän puskuroi hankettaan teennäisen hienotunteisella ”itsensä epäilyllä” ja siirtämällä projektiltaan odotettavat näyttövaatimukset haasteiksi vastaanottajille.

Multitalentti Himanen:

”Mutta jääkö tämä pelkäksi eettiseksi puheeksi vai ovatko ihmiset todella valmiita viemään sanat teoiksi?”

Lisäksi hän pyrkii ennakoimaan kritiikin:

”Toisaalta ei voi ottaa vain helppoa ulkopuoliseksi arvostelijaksi jättäytyjän rooliakaan ja vain luetella kaikki mitä vastaan olet...”

Ja lopuksi hän kuittaa:

”Kaikkein olennaisin kysymys on lopulta: minkä puolella itse seisot?”

Himanen ei näköjään ymmärrä, että juuri näin ihmiset todellakin ajattelevat ihan luonnostaan. Tämän kehittynyt yhteiskuntatiede tunnustaa pelkäksi lähtökohtaongelmaksi näkemättä sitä sellaisena päiväunelmien aiheena, kuin Himanen itse.

Yhden mahdollisuuden luikerrella pois kyseisestä asetelmasta - joka tuo erehdyttävästi mieleen filosofeille tutun muotoilun ’jos et ole Esa Saarisen puolella, niin olet Jaakko Hintikan puolella’ -, tarjoaisi postmodernistien harjoittama todellisuuden kieltäminen: ei ole puolia ollenkaan! Toisen tarjoaa huomautus, että onhan niitä muitakin puolia...

Itse en takerru nyt, niin kuin en koskaan muulloinkaan, kumpaankaan näistä.

Ongelmahan on lopultakin se, että ihmiset ylipäänsä pohtivat vain ja ainoastaan sitä, kenen puolella he ovat. Tässä ei ole mitään uutta. Se on factum. Oman edun tavoittelu on ihmiselle luonnollinen perusprosessi. Juuri sen vuoksi maailmassa vallitsee erilaisia arvostuksia. Tämä on pysyvä osa ihmiskunnan olemusta, ja siitä syystä maailmassa riidellään ja kiistellään.

Ja tämän vuoksi johtopäätös on: mitä pahemmin kansakunnat päästetään sekoittumaan, sitä suurempia riidoista tulee. Tällöin armeijat takaavat kyllä demokratian mutta eivät harjoita sitä, eikä väkivalta ole enää ajanvietettä, vaan se on väline. Mikäli taas tätä ei haluta, politiikan suuntaa täytyy kääntää valtaulottuvuudella eikä fiilistelyn keinoin. Ja sitä täytyy kääntää globalisaatiota, maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta rajoittavaan suuntaan.

Sen sijaan tunnelmasivistyksen harjoittaminen vie maailmaa ainoastaan pahempaan suuntaan. Koe siinä sitten arvokkuutta, kun väestöltään paisuva ja rajojen ylitse vyöryvä ihmiskunta repii luonnonvarat ja kulttuurit kappaleiksi, aivan niin kuin musta ja valkoinen terrieri hampaissaan olevan sidostesukan!

Liity joukkoon tummaan

Himasen ongelma on, että hän ei viipynyt yliopiston opiskelijana 21. ikävuottaan pitempään, joten hän ei ehtinyt oppia mitään. Miksi muuten yhteiskunnan rahat, virat ja varat annetaan aina vain ihmisille, jotka ovat yksinkertaisia, lapsellisia tai tyhmiä? Global Dignity on herraskakaroitten löllöprojekti, jossa kolisevat ne kuuluisat tyhjät tynnyrit.

Eniten respectiä yleisöä kohtaan tuottaisi se, jos Global Dignityn tekijät jättäisivät programminsa esittämättä. Tämän riman alta vetää enää vain se analyyttinen systeemifilosofi, joka istuu yliopiston kellarissa pullonpohjat silmillään.

Mitä tyyliin tulee, minusta filosofeille sopii erittäin huonosti niin sanottu hyväntahdonlähettilään tai muun jeesustelijan rooli. Älykäs ihminen ei voi koskaan olla uskottavasti hyvä. Siitä tulisi aivan samannäköistä, kuin formulakuski tähdentäisi kotikatsojille, että ajakaa te nyt hiljaa vain.

Minusta ärsyttävintä filosofeissa on, jos heitä erehdytään pitämään ajatuksiltaan tai teoiltaan viisaina, tai heille automatisoidaan perushyveellisen ihmisen rooli. En tiedä, pystynkö haastamaan Himasta millään sektorilla, mutta teillä, hyvät lukijat, on joka tapauksessa mahdollisuus valita.