5. huhtikuuta 2011

Kevätessee natsismista


Saksalaisten kansallissosialistien edustama natsismi on viime vuosisadan tunnetuin poliittinen liike. Adolf Hitler ja hänen apurinsa onnistuivat vain kahdentoista vuoden vallassa olonsa aikana (ja kaiken kaikkiaankin ainoastaan parin vuosikymmenen kuluessa) organisoimaan joukkoliikkeen, josta tuli kaikkialla tunnettu ilmiö, jopa brändi. Sille vetää vertoja vain kommunistien ja sosialistien 1800-luvulla perustama poliittinen ideologia, jonka ympärille luotiin sitä vastaava valtiollinen järjestelmä. Kommunistien hyökkäävyys ja kommunistisen vallankumouksen uhka olivat tunnetusti syitä myös natsismin esiinnousuun. Sen enempää kommunisteja kuin sosialistejakaan ei voida tosin syyttää natsien tekemisistä eikä toisaalta kiittää niistä sinänsä kovin kyseenalaisista ansioista, joiden vuoksi natsismista tuli kommunismiakin hartaammin muisteltu historian musta aukko ihmiskunnan omassatunnossa.

Natsismin embleeminä käytetty hakaristi on maailmanlaajuisesti tunnetumpi kuin kommunismin symboleiksi vakiintuneet sirppi, vasara, tähti ja ohrantähkät. Hindulaisesta metafysiikasta kotoisin olevaa hakaristiä voitaneen pitää hypnoottisuutensa vuoksi paremmin tunnettuna kuin maasta toiseen vaihtelevia kommunismin symboleita. Brändillä tarkoitan niin tässä kuin muissakin yhteyksissä symbolia, joka liittää merkin tiettyyn ajatussisältöön tai toimintafunktioon havaitsijan tajunnassa. Tässä mielessä Hitler ja hänen kannattajansa saivat omat ajatuksensa perille paremmin kuin kukaan muu poliittinen johtaja modernina aikana.

Hitler puhuu meille edelleen satelliittitelevision, elokuvien ja kirjallisuuden kautta. Kun tänään avaa television, vähintään yhdellä ruudussa pyörivistä kymmenistä kanavista esitetään todennäköisesti jotakin toisesta maailmansodasta kertovaa dokumenttia, jossa Hitler esiintyy alkuperäistä kuulijakuntaansa suuremmalle ihmisjoukolle. Vaikka ja koska kyseiset pinnalliset ja pelkästään ilmiötasoa esittelemään tarkoitetut historian kuvaukset on varustettu asianmukaisilla moraalisen paheksunnan leimoilla, tämä jatkuva menneisyyden kertaaminen on joka tapauksessa pöyristyttävää. Juuri se pitää Hitlerin edelleen elossa. Tässä historian tekohengityksessä toteutuu Joseph Göbbelsin yliolkainen ja välinpitämätön ilo juuri ennen kolmannen valtakunnan tappiota: ”Jäämme historiaan joko kaikkien aikojen suurimpina sankareina tai konnina.” Hänelle ei näyttänyt olevan väliä, mitä historia hänestä kirjoittaisi, kunhan kirjoittaisi. Sitä kautta hänelle avautui ikuinen elämä jälkipolvien tietoisuudessa.

Nykyään on vaikeaa löytää yhtään 1900-luvulle sijoittuvaa toimintaelokuvaa, jossa ei annettaisi jotakin sijaa natseille ja natsismille. Voidaankin kysyä, olisiko Hollywoodissa mahdollista tehdä yhtään toiminta- tai seikkailuelokuvaa ilman viittausta natseihin, joiden pukuloiston, toiminnan ja lavasteiden varaan voidaan helposti rakentaa sekä draamaa että hyvän ja pahan välistä jännitettä hyödyntävää juonellisuutta. Natsit ovat läsnä kaikkialla, jopa ”Maanalaisen armeijan” kaltaisissa komedioissa.

Myös yliopistollisen tutkimuksen piirissä natsismi on koettu niin keskeiseksi aiheeksi, että viime vuosisadan syvällisimmät yleisanalyysit yhteiskunnasta ja ihmisestä on laadittu natsismin kritiikkien ja selitysten kautta. Esimerkkeinä voidaan viitata niin sanotun Frankfurtin koulun filosofien, Theodor W. Adornon, Erich Frommin, Max Horkheimerin ja Herbert Marcusen, töihin. Tämä ei tietenkään merkitse, että yliopistofilosofiassa olisi liioin hehkutettu natsismin puolesta. Silti myös natsismia koskevat tieteelliset selitykset tunnustavat epäsuorasti – ja monien mielestä kiusallisella tavalla – natsismin suuren merkityksen ihmiskunnan historiassa.

Käsitykseni mukaan niin joukkotiedotuksen, taiteen kuin tieteenkin piirissä esiintyvä natsismin kaivelu todistaa siitä, että natsismi ilmensi joitakin politiikan ja ihmisen olemukseen sisältyviä piirteitä, joita ihmiskunta on halunnut jälkeen päin jäljittää, selventää ja selittää pois. Niin sanottu natsien metsästys sekä natsien intohimoinen esittely, arvostelu ja analysointi kertovat ihmisten halusta ymmärtää omaa pimeää puoltaan, sellaista, mikä ei välttämättä rajoitu vain johonkin aikakauteen tai poliittiseen liikkeeseen, vaan joka on läsnä kaikessa politiikanteossa ja ihmisyydessä itsessään.

Hyvän ja pahan käsitteet on unohdettu natsismin selityksistä

Natsismiin on viitattu aina, kun on haluttu etsiä varoittavaa esimerkkitapausta ihmisten julmuudesta ja pahuudesta. Vertailu on siksi oikeutettua, että natsismin ja fasismin kautta tehtiin julmia ja pahoja tekoja, joista monet ovat ihmiskunnan hirmuisimpia.

Rinnastus sisältää kuitenkin tietyn harhan, joka johtuu pelkistyksestä. Pahuus on yhdistetty natsismiin, ja ihmisten intohimoa pahuuteen on pidetty natsismin olemuksena tai osana. Olisi kuitenkin epäjohdonmukaista väittää, että natsismi sinänsä on pahaa. Se olisi aivan samanlaista kuin pitää lentoliikennettä ja massaturismia pahoina vain siksi, että ne tuottavat systemaattisesti, organisoidusti ja institutionalisoidusti suuren määrän ilmansaasteita ja että koneiden joutuessa onnettomuuteen tapahtuu äärimmäisiä katastrofeja. Ilmiötasolla pahuus on tietenkin sekä lentoliikenteeseen että natsismiin liittyvä tosiasia, sillä molemmat ovat tuottaneet kärsimyksiä, kielteisiä kokemuksia ja kaiken kaikkiaan tuloksia, jotka voidaan arvottaa pahoiksi. Mutta kumpikaan ei ole välttämättä sinänsä pahaa.

Mietitäänpä hetken, mitä natsismi oikeastaan on. Natsismi, josta usein käytetään myös kirjakielisempää muotoa ”nationalismi”, on äärimmäistä kansallismielisyyttä. Se ei ole pelkkää kansallisen edun puolustamista, jota sisältyy myös monien kansanvaltaisten puolueiden päämääriin, vaan nationalismiin liittyvät myös keskusjohtoisuus, tavoitteita koskeva yksiarvoisuus ja käsitys, että kansakunnat ja ihmiset ovat eriarvoisia. Nationalistiset taipumukset näyttävät sisältyvän ihmisolentojen olemukseen ja pyrkimyksiin yleismaailmallisesti, vaikkakin nationalismin esiinnousua voidaan pitää seurauksena myös yhteiskunnallisista suhteista ja niiden konflikoitumisesta eikä vain ihmisyksilöistä itsestään. Natsismi sekä vastusti että hyödynsi massakulttuuria ja sen ongelmia.

Natsismia arvosteltaessa on peitetty näkyvistä, että natsismi on ihmisen luomus. Pahoina koetut teot eivät välttämättä johdu natsismista tai fasismista, vaan nämä ideologiat ja niiden pahuus voidaan johdella ihmisten ominaisuuksista ja sosiaalisiin tilanteisiin liittyvistä toimintataipumuksista.

Joka tapauksessa pahuuden ja julmuuden johteleminen pelkästä poliittisesta ideologiasta tai massakulttuurin ahdistavuudesta näkemättä näiden ilmiöiden yhteyksiä ihmisten omaan tahdonmuodostukseen olisi yksinkertaistavaa. Esimerkiksi Erich Frommin pyrkimys selittää natsismin kannatusta vuonna 1941 julkaisemassaan teoksessa Escape from Freedom (engl. The Fear of Freedom, suom. Vaarallinen vapaus, 1962 ja Pako vapaudesta, 1976) jäi vajavaiseksi, sillä siinä ihmisten alttiutta autoritaariselle johtajuudelle selitettiin vain tulokseksi eurooppalaisten ihmisten kollektiivisesti kokemasta vapauskriisistä. Teoksen mukaan monet tavalliset ihmiset olivat vapautuneet kirkon moraalisesta otteesta mutta kokivat heille luovutetun vapauden liian raskaaksi ja älyllisesti haastavaksi taakaksi ja antoivat tuon ulkoisista kahleista saavutetun pidäkkeettömän vapautensa helposti pois: uusien maallisten auktoriteettien, kuten suurten poliittisten johtajien, käsiin.

Tällainen selitys jättää laskuista ihmisyksilöiden moraalisen tajunnan ja nähdäkseni aliarvioi ihmisten oman tahdon merkitystä sekä sitä kautta hyvän ja pahan välillä tapahtuvaa valintaa. Lisäksi kyseinen sosiaalipsykologinen ote näkee ihmiset oman vapautensa kieltäjinä yhtä huolestuttavalla tavalla kuin natsismi itsekin. Teorian perusolettamus ihmisestä olosuhteiden määräämänä ja heitteillä olevana olentona ei pidä välttämättä paikkaansa.

Ei ole syytä olettaa, että ihmisen toimintaan liittyvää ilmiötason pahuutta voitaisiin johdella sen enempää jostakin ideologiasta (kuten natsismista) tai yhteiskunnallisista suhteista (kuten elintilan turvaamisesta), vaan molemmat voidaan johdella luontevasti ihmisen olemuksesta. Natsismi ei ole niinkään syy kuin seuraus.

Traagista on, että syyttelemällä poliittista pahuutta ”nationalismista” ihmiskunta peittää ja hautaa itseltään sen mahdollisuuden, että pahuus johtuukin niistä lajityypillisistä ominaisuuksista, jotka sisältyvät ihmisen olemukseen ”poliittisena olentona” (zoon politikon). Poliittiset ideologiat vain toimivat ihmisten pyrkimysten välikappaleina tai kanavina.

Kansallismielisyyden ja nationalismin ero

Natsismi ja fasismi voidaan tietenkin määritellä monin eri tavoin. Näiden poliittisten ilmiöiden esiinnousua ja syitä voidaan selittää sekä yksilöpsykologisilla tekijöillä että joukkojen käyttäytymistä koskevilla havainnoilla ja lainalaisuuksilla. Tässä kirjoituksessa tarkoitan nationalismilla sellaista kansallisen edun tavoittelua, joka perustuu käsitykseen kansakuntien ja ihmisrotujen eriarvoisuudesta. Nationalismi poikkeaa siis pelkästä kansallismielisyydestä, jonka kautta pyritään vain edistämään kansallista etua utilitaristisin tai kansakunnan itsemääräämisoikeuteen perustuvin keinoin.

Myös utilitarismissa yhteisen hyvän kriteerinä on aina pyrkimys kansalliseen kokonaisetuun ja sitä kautta mahdollisimman monien ihmisten hyvinvointiin ja onnellisuuteen – ei esimerkiksi yksilöiden oman edun toisista ihmisistä riippumattomaan maksimointiin. Utilitaristisessa seurausetiikassa ei pidetä myöskään oikeutettuna edistää yksien ihmisten onnellisuutta toisten kustannuksella, ja tämä puolestaan oli jo Platonin valtiofilosofian keskeinen lähtökohta. Nykyaikaisessa utilitarismissa hyvinvoinnin jakamisen mittapuuna pidetään meritokraattista ansaitsemisperiaatetta, jonka mukaan ihmisten oikeuden hyvinvointiin ja onnellisuuteen tulee olla itse ansaittua ja vain joissakin tapauksissa tarpeen sanelemaa, mutta ilman ansioita ei tulisi palkita.

Kansojen itsemääräämisoikeuteen ja demokratiaan perustuva kansallismielisyys eroaa nationalismista myös siinä, että se nojaa mahdollisuuksien tasa-arvoon. Valtion olemusta ja tehtäviä ajatellen kaikkien poliittisten puolueiden olisi johdonmukaista pitää kansallisen edun edistämistä päämääränään, sillä puolueet ovat olemassa kansalaisten hyväksi. Valtion edun taas pitää yhtyä kansalaisten etuun, jotta valtiolla olisi oikeutus kansalaisten kannalta. Oikeudenmukaisessa valtiossa, politiikassa ja hallinnossa on edistettävä kansallista etua.

Suurin osa Euroopan kansallismielisiksi sanotuista puolueista pitääkin nykyisin päämääränään kansallisen edun edistämistä, ja monet niistä on perustettu vastustamaan valtioiden itsemääräämisoikeuden heikennyksiä ja Euroopan unionin liittovaltiopolitiikkaa. Tällöin ne käytännössä vastustavat totalitarismia, joka oli ominaista natsismille.

Toisinaan Euroopan kansallismieliset puolueet pyrkivät peittelemään kansallisen edun varjeluaan, jotta niitä ei syytettäisi nationalismista. Joinakin toisina aikoina taas kansallisen edun edistäminen nousee voimakkaasti ja avoimesti esiin, ja näin tapahtuu yleensä silloin, kun kansakuntien edut ajautuvat ristiriitoihin. Kaiken poliittisen toiminnan taustalla vallitseva kansallisen edun suojelu on tällöin pakko tunnustaa. Kansallinen etu on joka tapauksessa olemassa; toisiaan se vain tunnustetaan, toisinaan ei.

Miksi Frankfurtin koulukunnan filosofit epäonnistuivat?

Selitysvoimaisimpia teorioita natsismin ja fasismin synnystä ovat esittäneet edellä mainitut Frankfurtin koulukunnan filosofit, mutta heidänkin analyysinsä sisältävät heikkouksia. Theodor W. Adorno ja Max Horkheimer tulkitsivat natsismiin liittyvää väkivallan mekanisointia modernin ihmiskuvan yhdeksi seuraukseksi. Heidän mukaansa tieteisuskoinen rationalismi oli opettanut pitämään ihmisiä teknisen koneiston osina: suorittajina ja välineinä.

Teoksessaan Dialektik der Aufklärung – Philosophische Fragmente vuodelta 1947 (suom. Valistuksen dialektiikka, 2008) Adorno ja Horkheimer katsoivat, että valistusfilosofian pyrkimys edistää järkeä ohjelmallistui 1800-luvun ja 1900-luvun alun Euroopassa, mutta perin kierolla tavalla. Teollistumisen ja teknisen edistyksen aikakaudella ihmisistä tehtiin pelkkiä rattaita yhteiskunnan koneistoon, ja lopulta heidän ihmisarvonsakin nähtiin lähinnä hyötyjen tai haittojen kautta. Jos ihmisestä ei ollut hyötyä, hänen arvonsa voitiin riistää.

Adornon ja Horkheimerin tekemät tulkinnat on tunnetusti kyseenalaistettu, ja on nähty, ettei syiden ja seurausten ketju valistusfilosofian järkevistä ja kirkkaista pyrkimyksistä yhteiskunnalliseen hulluuteen ole lainkaan itsestään selvä. Natsismi hyödynsi valeita ja myyttejä, eikä sen monia ideoita ja omia päämääriä voida pitää järkevinä eikä kirkkaina. Mutta sikäli Adorno ja Horkheimer olivat varmasti oikeassa, että natsismi oli yhteiskunnan koneiston ja tuotannon rakenteiden tehokasta organisointia, joka hyötyi järjen alistamisesta poliittisen hallinnon käyttöön.

Asiaa valaisee Horkheimerin vuonna 1947 julkaisema teos Eclipse of reason (suom. Välineellisen järjen kritiikki, 2008), jota voidaan pitää eräänlaisena Valistuksen dialektiikan selitys- ja täydennysosana. Siinä Horkheimer tekee eron objektiivisen järjen ja subjektiivisen järjen välille. Platonin ja Aristoteleen ajoista asti ihmisen rationaaliset pyrkimykset keskittyivät pohtimaan hyvän ja pahan olemusta. Saksalaiset filosofit pyrkivät ”asioita itseään” kohti vielä Edmund Husserlin edustaman fenomenologian kukoistusaikana teesinsä ”Zu den Sachen selbst!” mukaisesti. Tällaiselle filosofialle oli Horkheimerin mukaan ominaista objektiivinen järki. Sen mukaisesti haluttiin pelkästään järjellisin keinoin pohtia, mikä on hyvää tai pahaa, suotavaa tai epäsuotavaa, ja kuinka ihmisten pitäisi toimia. Horkheimerin mukaan tämä tavoite oli ominainen myös kristinuskolle.

Sen sijaan 1900-luvun alussa koetun modernisaation jälkeen hyvää ja pahaa on pyritty määrittelemään lähinnä siltä pohjalta, mikä on hyödyllistä tai haitallista. Nämä käsitteet puolestaan ovat relatiivisia. Niiden merkitys jää riippumaan siitä, miten eri ihmiset kokevat hyödyt ja haitat. Niinpä tällaista hyvän ja pahan määrittelyä voidaan nimittää subjektiivisen järjen leimaamaksi. Horkheimerin mielestä on kohtalokasta, että filosofit ovat nykyaikana taipuneet mieltämään eettiset kysymykset vain hyötyjen ja haittojen kautta eivätkä pohdi hyvän ja pahan olemusta sinänsä. Syynä hän pitää filosofisen ajattelun korvaamista naturalismilla, pragmatismilla ja positivismilla, jotka nousivat tieteen ihanteiksi 1800-luvun lopulla – yhtenä seurauksena kokeellisen tieteen voittokulusta.

Positivismin mukaan filosofian perinteiset ongelmat voitiin joko ratkaista empiirisen tieteen keinoin tai osoittaa ne mielettömiksi näennäisongelmiksi. Pragmatistit puolestaan pitivät totuutena ja tietona sellaista, mikä toimii käytännössä. Ja naturalismi puolestaan halusi nähdä koko todellisuuden pelkissä immanenteissa luonnon tosiseikoissa, joihin myös transsendentaaliset ideat hyvästä ja pahasta piti naturalistien mukaan voida palauttaa tai joista ne tuli voida johdella. Tällainen ajattelutapa on tietenkin sangen banaali.

Adornon ja Horkheimerin analyysit ovat klassikoita, sillä niiden sisältämät huomautukset sopivat kritiikeiksi myös nykyisin esiintyviä mekanistis-materialistisia ja teknisiä virtauksia vastaan. Natsismin leviämisen edellytyksenä olivat varmasti sekä järjen välineellistyminen että filosofien taantuminen pelkkien suorittajien rooliin. Kun filosofisen ajattelun ihanteet typistettiin samoiksi erityistieteiden kanssa, filosofit tulivat kaventaneiksi oman toimintansa ja mielenkiintonsa sen tapaisten asiakysymysten pohtimiseen, kuten millä keinoilla taloudellisesti ja hallinnollisesti annetut päämäärät voitaisiin toteuttaa, eivätkä he pohtineet enää päämäärien ja ihanteiden järjellisyyttä sinänsä. Huolestuttavinta on, että monet filosofit tekivät ja tekevät edelleenkin niin omasta aloitteestaan ja vapaaehtoisesti.

Erich Fromm puolestaan oli pyrkinyt johtelemaan nationalismiin ja fasismiin liittyvän joukkokäyttäytymisen selitykset ihmisten vapauskriisistä. Teoksessaan The Anatomy of Human Destructiveness vuodelta 1973 (suom. Tuhoava ihminen, 1976) hän täydensi analyysiaan ja johteli ihmisten alttiuden natsismille ihmisyksilöiden yksilöpsykologisista ominaisuuksista, heidän kehityshistoriastaan ja eräästä ruoansulatusjärjestelmän toimintahäiriöön perustuvasta persoonallisuustyypistä, jota hän kutsui ”anaalisvarastoivaksi nekrofiiliksi”. Psykiatrina toimineen Frommin mukaan anaalisvarastoivia nekrofiilejä leimaa ulosteiden varastointitaipumus ja peräsuolen säätelytoiminnoissa liittyvään epäonnistumiseen tai onnistumiseen liittyvä aggressiivisuus.

Frankfurtin koulukunnan kaikki filosofit, myös Martin Heideggerin oppilaana toiminut Herbert Marcuse, olivat oivallisia selittäjiä, enkä puutu heidän jatkuvasti ajankohtaisiin analyyseihinsä tämän enempää. Totean vain mestarien selityksiin liittyvän tietyn heikkouden, jonka vuoksi heidän ajatuksensa ovat olleet vaarassa jäädä filosofisesti pinnallisiksi. He eivät ottaneet riittävästi huomioon hyvän ja pahan käsitteitä eivätkä suostuneet näkemään ihmistä jatkuvia moraalisia arvovalintoja tekevänä olentona.

Kenties Frankfurtin koulukunnan ajattelijoiden ratkaisuja voidaan ymmärtää halulla välttää pinnallisuuden leimaa; mikäänhän ei ole helpompaa kuin määritellä jokin asia suin päin hyväksi tai pahaksi. Sen sijaan he pyrkivät myötäilemään 1900-luvun tieteenihanteita sikäli, että he halusivat selittää ihmisen pahuutta ensisijaisesti yhteiskunnallisilla – tai niiden osoittautuessa riittämättömiksi – myös tietyillä empiirisesti todennettavilla yksilöpsykologisilla selitystekijöillä, jotka voidaan mieltää immanenteiksi. Vaikka he kritisoivatkin positivismia, pragmatismia ja naturalismia, heidän oma ajattelunsa jäi kuitenkin pitkäksi ajaksi niiden arvostelemiseen uhratun vaivannäön leimaamaksi ja sikäli tieteisuskon kahleisiin kiinni. Heidän merkittävin heikkoutensa oli nähdäkseni se, että he sivuuttivat hyvän ja pahan käsitteet pitäen niitä liian transsendentaalisina ja sitä kautta sopimattomina muiden tieteenharjoittajien kanssa käytyyn keskusteluun.

Hyvän ja pahan tahdon merkitys

Hyvällä ja pahalla olisi nähdäkseni erittäin tärkeä merkitys tutkittaessa ja selitettäessä natsismia, sillä nämä käsitteet liittyvät läheisesti ihmisten tahtotilaan. Ihmisellä voi nimittäin olla hyvä tai paha tahto. Hyvyys ja pahuus liittyvät tarkoitusperiin, joita ihmisen toiminnalla on.

Hyvä ja paha tahto puolestaan ovat transsendentaalisia sikäli kuin ihmisten päämäärät ja intentiot yleensäkin ovat transsendentaalisia: toistaiseksi toteutumattomia, odotuksenomaisia ja ideaalisia. Päämäärien asettaminen ja analysointi taas liittyvät objektiivisen järjen alaan.

Frankfurtin koulukunnan filosofit tulivat kuitenkin itse kiertäneiksi ihmisten tahtotiloihin sekä hyvän ja pahan erottamiseen liittyvät ongelmat ja analyysin. Mekanistista tieteenihannetta myötäillen he etsivät selitystekijöitä yhteiskuntadynamiikasta tai ihmisten psykodynamiikasta: reaktioiden ja refleksien maailmasta ja yleensäkin sen tapaisesta vuorovaikutuksesta, jossa ihmisellä ei myönnetä olevan paljoa oman ajattelun tilaa. Tämän mukaisesti myös tiede itse tulee pitäneeksi ihmistä pelkkänä ärsykkeiden ja reaktioiden kaavassa rimpuilevana olentona. Frankfurtin koulukunnan filosofien selitysperusta oli tietysti alun perin toimiva, sillä suuri osa natsismiin liittyvästä järjettömyydestä ja tunteettomuudesta johtui juuri siitä, ettei ihmisillä ollut tuota oman ajattelun tilaa, ja poliittisen ja näennäistieteellisen propagandan jälkeen tuo tila kävi entistäkin ahtaammaksi.

Filosofien ja politiikan tutkijoiden olisi kuitenkin nykyaikana erittäin tärkeää luopua tietyistä modernin positivismin muodoista, kuten aivotutkimukseksi, neurotieteiksi, kognitiotieteeksi ja geeniteknologiaksi typistetystä tieteenfilosofiasta, sekä alkaa etsiä päämääriä ja objektiivista järkeä valistuksen valokeilan turvin. Valistuneella ajattelulla tarkoitan tässä yhteydessä arvo- ja moraalifilosofista analyysia – erotuksena edellä kritisoidusta ja massakulttuurin palvelukseen valjastetusta pseudovalistuksesta, jolla oli pelkkä välinerationaalinen merkitys.

Lähes ainoana viime vuosisadan merkittävistä kulttuurifilosofeista pahuuden mainitsee Heideggerin assistenttina toiminut ja myöhemmin itsenäisenä filosofina Yhdysvalloissa vaikuttanut Hannah Arendt teoksessaan Eichmann in Jerusalem – A Report on the Banality of Evil (1963), jossa hän käsittelee Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä. Arendtin mielestä Eichmannin ja muiden natsien toiminnassa henkilöityi sokea ajattelemattomuus ja käskyjen noudattaminen, jota Arendt luonnehtii banaaliksi. Hänenkään mielestään julmuuksiin syyllistyneiden ihmisten toiminta ei ollut aikomuksiltaan pahaa, vaan pikemminkin kyseessä oli pelkkä välinpitämättömyys, joka sai brutaalin ja mielivaltaisen muodon kontingenteissa, satunnaisesti määräytyneissä, yhteiskunnallisissa oloissa. Pahuus arkipäiväistyi tavallisten ihmisten piittaamattomuuden vuoksi, kun vähemmistövainoja sivusta seuranneet ummistivat silmänsä ja korvansa ja kuittasivat näkemänsä pelkillä olankohautuksilla.

Lisäksi natsien toiminta oli äärimmäisen pragmaattisesti motivoitunutta, eikä tekojen moraalista oikeutusta pysähdytty ajattelemaan. Erityisesti tämä näkyy oikeudessa syytettyjen puolusteluissa, tavassa, jonka mukaisesti myös Eichmann selitti vain noudattaneensa ”voimassa olevaa lakia ja saamiaan käskyjä”. Toisaalta myös asioiden käsittely oikeusistuimissa on ollut banaalia, eikä Arendtinkaan tuomiomieli riitä kuin toistamaan samaa normatiivista asennetta, joka leimasi natsien omaa asennoitumista. Normatiivinen eetos jää helposti ohueksi, sillä se ei selitä itse ilmiöitä. Oma väitteeni onkin, että jokainen natsienmetsästäjä on oikeastaan inhimillisen pahuuden eikä natsismin jäljillä. Hän etsii ihmisessä asuvaa pahuutta.

Tietysti myös pahuuden personifioiminen esimerkiksi uskontojen mainitsemiksi demoneiksi on kehittymätöntä ja turhaa. Toisaalta pahuuden kokemisessa ei ole välttämättä kyse myöskään ihmisten kamppailusta toisiaan vastaan tai luontoa vastaan, sillä äärimmäinenkään kilpailu ei välttämättä ohjaa etsimään ratkaisuja keinoista, jotka ovat väkivaltaisia tai muutoin pahantahoisia. Sen sijaan pahuus voidaan nähdä harkittuna, valittuna ja tietoisena toimintana kärsimyksen ja haitan tuottamiseksi toisille ihmisille. Pahuudessa on siis kyse ihmisen tahtotilasta, joka on moraalisesti vääristynyt. Ihminen, joka tekee pahoiksi, väkivaltaisiksi ja vahingollisiksi tietämiään tekoja, toimii pahan tahdon pohjalta.

Filosofisesti onkin yhtä kiinnostavaa kuin totta, että ihmisen tahto voi olla tietoisesti ja tarkoituksellisesti paha. Tahdon pahuus on aivan yhtä ilmeistä kuin sen mahdollinen hyvyyskin. Toisinaan paha tahto vaikuttaa jopa laajemmalle levinneeltä ja yleisemmältä kuin hyvä tahto. Nähdäkseni tähän filosofit eivät ole kiinnittäneet riittävästi huomiota – ilmeisesti pelätessään joutumista syytetyksi transsendentaalisilla hyvän ja pahan käsitteillä operoimisesta.

Olisi kuitenkin tärkeää muistaa, että ihmisen toiminnan vaikuttimet eivät ole välttämättä hyvään tähtääviä. Monilla ihmisillä on suuri motiivi olla tahallaan pahoja ja ilkeitä sekä tuottaa kärsimystä toisille ihmisille. Syy ei ole aina vain jokin ”natsismi”, vaan myös muiden vastaavien ismien, kuten kommunismin, kautta on kanavoitunut ihmisten pahaa tahtoa. On vaikea sanoa, mistä se puolestaan kumpuaa. Sadistiset yllykkeet ja niistä saatu mahdollinen mielihyvä tarjoavat vain yhden selityksen tai kuvauksen, ja kysyttävä on, mistä sadismi sinänsä johtuu: pelkästä sadomasokistisesta persoonallisuuskonstituutiostako ja ihmisen pyrkimyksestä kieltää oma tai toisen ihmisen identiteetti joko alistumalla tai alistamalla muita, kuten Fromm ehkä vastaisi? Gastroentropian toimintahäiriöiden ohella sadismin syinä saattavat olla myös turhautuneisuus, raivo ja koetut epäoikeudenmukaisuudet sekä niiden perustalle kasvanut vakaa harkinta. Tällöin ihmiset eivät välttämättä keskity rakentamaan sellaista, minkä he tietävät hyväksi, vaan he toimivat tahallisen tuhoisasti pyrkiessään kostamaan itse kokemiaan takaiskuja toisille ihmisille.

Erota hyvä pahasta

Nykyaikana, jolloin kansallismieliset liikkeet ovat nousussa Euroopassa maahanmuuton, sosiaalisen eripuran ja talouskriisien myötä, on keskeistä pohtia, mitkä poliittiset liikkeet ovat terveellä pohjalla ja pyrkivät edistämään kansallista etua. On tärkeää erottaa nämä poliittiset puolueet niistä ryhmistä, jotka kanavoivat vihaa ja pahaa tahtoa. Tietenkin myös aggressioiden purkaminen ja ymmärtäminen on tärkeää, mutta väärin kohdattuina tällaiset ryhmittymät muodostavat vakavan uhan kansanvallalle ja poliittiselle kehitykselle – pohjimmiltaan yhtä suuren kuin 1930- ja 1940-lukujen natsismi. Se näytti politiikkaa estetisoivien lavasteidensa vuoksi alun perin hyvältä mutta johti sekä kannattajiensa että arvostelijoidensa elämän entistäkin kurjempaan tilaan tarjoamatta ongelmien tilalle mitään toteuttamiskelpoisia ratkaisuja.

Ihmisten ilkeys ja paha tahto näkyvät ihmisistä usein päälle, ja monet heistä onneksi kertovat aikeensa peittelemättä. Toiset taas tulevat paljastaneiksi pahanilkiset tarkoitusperänsä pyrkiessään naamioimaan ne näennäisen imartelevaan ja myötäsukaiseen muotoon. Kummassakaan tapauksessa taustalla ei ole kuitenkaan muuta kuin henkilökohtaisen vallan halua ja vihaa toisella tavalla ajattelevia ihmisiä tai kansanryhmiä kohtaan.

On tärkeää, ettei hallitusvastuun ja valtionhoitajapuolueen asemaa avata sellaisille poliittisille ryhmille, jotka pyrkivät vahvistamaan kannatustaan sortamalla tai halveksimalla joitakin kansanryhmiä tai kieltämällä heiltä oikeuksia. Tällä en suinkaan tarkoita, ettei esimerkiksi maahanmuuttoa tulisi rajoittaa. Siihen ohjaa jo pelkkä kansallisen edun ja maassa jo olevien maahanmuuttajien edun valvonta. Tällä tavoin ei myöskään katsota ketään karvoihin saati antauduta rotusortoon tai muihin ihmisarvon kiistäviin kannanottoihin. Sen sijaan maahantulon määrällisellä rajoittamisella ennalta estetään kansanryhmien konflikteja, erimielisyyden leviämistä ja julkisen vallan väliintulon tarvetta.

Miksi Hitleristä puhutaan?

Hitler ja hänen kumppaninsa kirjoittivat nimensä pysyvästi ihmiskunnan historiaan. Sikäli hänen hankkeensa onnistui. Jos hän olisi antautunut ja hänet olisi tuomittu oikeudessa, hänestä puhuttaisiin ehkä vähemmän. Hitlerin nosti politiikan estradille hänen pahan tahtonsa ehdottomuus, jonka tuloksena hän lopulta tuhosi myös itsensä.

Tämä oli tyypillisen autoritaarisen persoonallisuuden tapa vastata olemassaolon vaikeuteen. Jos tuhoaa maailman, niin se ei voi satuttaa itseä. Jos taas ei ole minää, niin kukaan voi sitä loukata. Toisaalta on muistettava, että suuren osan Saksan kaupungeista tuhosivat liittoutuneet omalla hyvyyden puolustamisellaan ja pahuuden vastustamisellaan, ja myös siihen liittyvä vandalismi ja nöyryyttäminen olivat yksi keino paeta moraalifilosofista vapautta ja sen haasteita.

Hitlerin pahuus on vertauskuvaa ihmisen pahuudelle. Hitler elää lukuisissa pintapuolisissa TV-dokumenteissa, joissa hänen töitään esitellään. Näissä latteissa ja tylsämielisissä ohjelmissa ei kuitenkaan lainkaan pohdita, minkä jäljillä natsien metsästäjät oikeastaan ovat, vaan kyseiset ohjelmat jäävät irrallisiksi ja esitteleviksi. Oma vastaukseni on: niissä ollaan ihmisen pahuuden ja pahan tahdon jäljillä sekä edetään varsin kapeita tutkimuspolkuja pitkin kohti totuutta politiikan olemuksesta.

Natsien hanke jäi historiaan pysyvästi, sillä se osoittaa politiikan olemuksen. Politiikka on – paitsi yhteistyön ja hyvän tahdon foorumi – myös itsekkyyden, ahneuden ja niiden takana vallitsevan inhimillisen heikkouden alttari. Natsismi allekirjoittaa ihmiskunnan olemuksen ja politiikan historian mitä häikäilemättömimmällä kynällä.

Politiikan olemus koostuu oman edun ja oman eturyhmän edun tavoittelusta. Kun tuosta pyrkimyksestä poistetaan kaikki häveliäisyys ja pidäkkeet, sovittelunhalu ja kohtuullisuus, jäljelle jäävät pelkkä naturalistinen omanvoitonpyynti, kamppailu ja saalistaminen. Se on poliittisten etujen ahnehtimista puhtaimmillaan. Vain valta ja väkivalta ratkaisevat tällöin oikeuden ja moraalin perustan. Oikeus on tämän mukaan kostoa ja totuus selviytymistä voitolle.

Natsismin painolastia ei ole syytä pitää kadonneena tai historian hämäriin unohtuneena. Se sisältyy ihmisen poliittiseen olemukseen myös nykyaikana. Siksi on tärkeää pohtia, millaisia poliitikkojen motiivit oikeastaan ovat. Mitä he ovat miehiään tai naisiaan? Suomen poliittinen kenttä on toistaiseksi melko kunnossa sikäli, että puolueiden tahtotila on ollut rakentava ja hyvä. Myös jatkossa on syytä välttää äänestämästä natsien kaltaisia poliitikkoja valtaan.